Planeettamatkailua

Ovatko planeettojen värit oikeita? Joskus, kertoo artikkeli From Neptune's blue hue to Jupiter's red spot: are the colours of the planets real?. (David Rothery, The Open University, The Conversation, Phys.org 21.7.2016)

Vaikka moni planeetta on pinnaltaan harmaan kiven peitossa, yleisesti ottaen planeettoja voidaan sanoa värikkäiksi. Usein värin määrittää jokin meille hyvin tuttu kemiallinen aine. Punainen planeetta Mars on punertava, koska sen kivien rauta on muuttunut rautaoksidiksi (samaa kamaa, mistä punamulta saa värinsä), Jupiterin kuun Ion on puolestaan värjännyt kirkuvan keltaiseksi rikki.

Mutta missä valossa värejä katsotaan ja minkä valon mukaan näkemämme väri pitäisi tulkita? Planeetalla vallitsevan valon alla vai meidän näkemämme valon mukaan? Ylläoleva kuvassa on kolme versiota Marsin Curiosity -mönkijän Mastcamin ottama kuvasta (NASA/JPL-Caltech/MSSS). Vasemmalla näkyy kameran ottama kalibroimaton kuva. Keskimmäistä on säädetty sellaiseksi, millaisena ihmisen silmä maiseman näkisi paikan päällä. Oikean puoleinen kuva on säädetty sellaiseksi, miltä maisema näyttäisi, jos Marsin valo olisi samanlaista kuin Maan pinnalla.

Lisää kuvia sekä "aidoista" planeettakuvista valovariaatioineen sekä vähän kuvitteellisemmin väritettyjä planeettakuvia löytyy aiemmin mainitsemastani artikkelista From Neptune's blue hue to Jupiter's red spot.

Lue myös lisää planeettojen väreistä: What color is each planet? (Intermediate) (Ask an Astronomer, Astronomy Department at Cornell University, Sean Marshall 7.2.2016)

Valkoista.

Usein, kun vauhkotaan ihmisen aikaansaamista uusista väreistä, unohdetaan, kuinka uusi väri on hohtavan valkoinen. Tiedetään, tiedetään - eihän se ole väri ollenkaan, vaan joko kaikkien värien summa tai värin täydellistä poissaoloa, riippuen siitä, miltä kantilta katsoo. Mutta jos jätetään saivartelut sikseen: oikeasti puhdas, hohtavan valkoisia vaatteita on ollut saatavillamme verrattain vähän aikaa, eikä ole helppoa valmistaa vieläkään, kuten kerrotaan esimerkiksi Xrite Pantonen jutussa It's Officially Summer. Are Your Pants White Enough.

Periaatteessa valkaisukeinoja ja -aineita on tunnettu tuhannen vuotta, ellei kauemminkin, mutta oikeasti tehokkaita kemiallisia valkaisuaineita tuli käyttöön vasta 1700-luvulla. Siihen saakka tekstiilejä yritettiin valkaista mm. altistamalla ne auringonvalolle: ne levitettiin laajoille "valkaisupelloille" aurinkoa ottamaan. (Yllä olevassa kuvassa Joos de Momperin maalaus Bleekveld noin vuodelta 1650 ja alla valokuva Irlannista 1800-luvun lopulta ja Max Liebermannin maalaus Die Rasenbleiche vuodelta 1882.) Tilaa ja aikaa vievä prosessi kyllä tuotti valkoisia kankaita, mutta lopputuloksena ei ollut lähellekään sellainen valkoinen, jota me nykyihmiset pitäisimme kirkkaanvalkoisena. 1700-luvulla ruotsalainen kemisti Scheele keksi kloorin, jonka pohjalta kehitettiin useita erilaisia valkaisuaineita pitkin 1700-lukua. (Ranskalainen kehisti Thénard valmisti vetyperoksidia jo 1818 ja monta kymmentä vuotta myöhemmin, 1880-luvulla, sitä keksittiin käyttää valkaisuun, mutta sitä ei juurikaan käytetty vielä viiteenkymmeneen vuoteen). Näillä aineilla saatiin jo ihan oikeaa valkoista - ei mitään "luonnonvalkoista". Kemialliset valkaisuaineet otettiin hiljattain käyttöön teollisuudessa, mutta kotiteollisuudessa kankaita valkaistiin vielä pitkään pelloilla.





Valkoisuuden efektiä lisättiin optisilla konsteilla. 1800-luvulla tavalliset kuluttajatkin tutustuivat saivat ostaa pyykkiinsä optista kirkastusta: pyykinpesuun tarkoitettua sineä sai ostaa ihan yleistarvikkeena ja yleensä se oli joko preussinsinistä tai ultramariinipigmenttiä - kyllä, ihan sitä samaa, jota käytetään maalaamiseen. Valkaisun ohella puhuttiin sineämisestä. Prosessin tarkoitus oli saada kellertävä pyykki vaikuttamaan valkoiselta ja se oli perheenemännälle tuttu juttu vielä pitkälle 1900-luvulla.

Helmi Hannulan Kodinhoito - oppikirja kotitalousopetusta varten (K. J. Gummerus O. Y., 1920) opastaa:

On ostettava hyvää sinettä; huonot vain likaavat vaatteet. Vaatteet ovat oikein hyvin pestävät, sillä muuten saadaan harmaata pyykkiä.

Kotikemistin reseptikirja (WSOY 1956) antaa sinen valmistusohjeen (ultramariinia käyttäen) ja kertoo:

Pesu- tai huuhteluvedessä käytetään toisinaan sinistä väriainetta varsinkin seuduilla, joiden vesi on rautapitoista. Sininen väri saa vaatteet näyttämään valkoisemmilta; se ikäänkuin neutraloi rautaoksidin aiheuttaman kellertävän vivahduksen.

Sinisen lisääminen pesuaineeseen saattaa kuulostaa hassulle, mutta on itseasiassa lähempänä meitä kuin luulisikaan - sekä ajallisesti että ihan käytännössäkin. Ehkä varhaisissa sine-aineissa kysymys oli enemmän siitä, että sinertävä valkoinen miellettiin valkoisemmaksi kuin kellertävä valkoinen, kun taas nykyään optinen valkaisu tai kirkastus perustuu prosessointiaineen valon taittotapaan tai erilaisiin fluoresenssikäsittelyihin, mutta sama päämäärä yhtälailla. Monet kaupoista löytyvät hohtavan valkoiset vaatteet saadaan aikaan yhdistämällä kemiallista ja optista valkaisua, ja aika moni kotonakin käyttää optisia kirkasteita huomaamattaakin: niitä löytyy niin pesuaineista kuin hammastahnoistakin. (Optisesti valkaisevat hammastahnat sisältävät usein sinistä kovariinia, jolla pyritään saamaan hampaan pinnalle sininen kalvo, joka taittaa valoa niin, että hampaat näyttävät valkoisemmilta.)

---

Kun on itse elänyt maailmassa, jossa on käsitteet valkoinen ja luonnonvalkoinen erottamaan vitivalkoista ja hieman kellertävää, pehmeää valkoista, on hyvin vaikea kuvitella, kuinka tavoittamaton väri sinertävänä hohtava lumenvalkoinen on voinut joskus olla.

Ps. Olen kirjoittanut optisesta valkaisusta muutaman lauseen myös 2007 blogikirjoitukseeni Fosforesenssi ja fluoresenssi.