Uraanilasitteet

Kuva: Uraanilasi. Z Vesoulis.

Ajoittain viime syksynä Coloriassa julkaisemani Keramiikkalasitteet (24.8.08) aiheuttaa lievähköä paniikkia lukijoiden keskuudessa, varsinkin amerikkalainen, uraanilasitettu Fiestaware. Viimeksi eilen postiini tippui viesti otsikolla "Säteileekö ruokapöytäni?" Vaikka itselläni ei ole asiasta varmaa tietoutta, uskaltanen pitää riskiä melko vähäisenä: Suomessa niitä ei ole käsittääkseni ollut paljoakaan liikkeellä. Uraania käytettiin aiemmin myös mm. vihertävän tai keltaisen ultraviolettivalossa - tai jopa tavallisessa auringon valissa - fluorisoivan värilasin valmistukseen, jolloin lasimassasta uraania voi olla huomattavakin osa. 1920-luvun USAssa kiiltävät uraanilasiesineet saivat lempinimekseen vaseline glass, mikä nimitys tosin - varsinkin USAn ulkopuolella - viittaa myös muuhun kiiltäväpintaiseen lasitavaraan. Vanhoja maljakoita ja lasiesineitä ei kuitenkaan yleisesti pidetä arkikäytössä. Monet uraaniastioista ovat nykyään keräilytavaraa, eivätkä kovin edullisia: Ebaysta voi tarkistaa tarjonnan laittamalla hakusanaksi uranium glassware tai uranium ceramics.


Kuva: Uraanilasi ultraviolettivalossa. Z Vesoulis.

Apteekkari Martin Klaproth löysi vuonna 1789 pikivälkkeestä aiemmin tuntemattoman metallin, uraanin, mutta jo hyvin paljon aiemmin tunnettiin mineraaleja, jotka sisälsivät uraanisuoloja. Uraani oli 1800-luvun loppuun saakka lähinnä kaivosten sivutuote, jonka tärkeimpänä ominaisuutena pidettiin sen lasinvärjäyskykyä - uraanin radioaktiivisuus huomattiin vasta 1896 (Henri Becquerel). Italiasta Napolinlahdelta on löydetty uraanipitoisella väriaineella värjätty lasitettu mosaiikki vuodelta 79. Uraania siis käytettiin jo varhain lasitteena ja lasin valmistuksessa, vaikka käyttö ei ollutkaan laajaa ennen teollistumisen aikaa. Uraanilasin huippuaika sijoittuu 1800- ja 1900-lukujen vaihteen molemmin puolin. Böömiläinen lasinpuhaltaja Josef Riedel oli ensimmäinen, joka tuotti uraanilasia suuremmassa mittakaavassa (Dolni Polubny, 1830-1848). Hän nimesi keltaisen annagelb ja keltavihreän annagrün lasitteensa vaimonsa Anna Marian mukaan.

Astiat eivät ole ainoa uraanilla päällystetty keramiikkakohde:

Uraanisuoloja on käytetty väriaineina myös lasitetuissa tiilissä, keramiikkalaatoissa sekä lasitiilissä. Tällaisia rakennusmateriaaleja on löytynyt esimerkiksi vanhoista, hienoista saksalaisista rakennuksista. Saksan säteilysuojeluasetuksen (vuodelta 1989) mukaan lasiesineen painosta ei saa olla enempää kuin kymmenen prosenttia luonnon uraania, toriumia tai köyhdytettyä uraania.
Eräs uraanin käyttösovellus on ollut posliinisten tekohampaiden hohtavuuden lisäys ja värin saaminen mahdollisimman luonnonmukaiseksi. Tällaisia tekohampaita alettiin valmistaa 1930-luvulla. Viranomaiset kiinnittivät asiaan huomiota 1960-luvulla. Tekohampaiden uraanipitoisuudelle on Yhdysvalloissa asetettu rajaksi 0,05 prosenttia ja Saksassa 0,1 prosenttia.
- Olavi Pukkila: Säteilevät kuluttajatuotteet

Lue lisää: Uranium Glass (Barrie Skelcher, The Glass Association)

Keramiikkalasitteet

[Kuvassa amerikkalaisen Fiesta-astiaston väriskaala. Eric B. Norman/LBNL.]

Sain muutama päivä sitten Coloriaan viestin, jossa kyseltiin turvallisten keramiikkalasitteiden perään. Tai pikemminkin: mitkä ovat niitä myrkyllisiä lasitteita, joita pitäisi välttää? Olen joskus aiemmin kaivellut esille tietoja keramiikkaväreistä, mutta kokonaisnäkemys on jäänyt aika huteraksi. Nyrkkisääntönä lienee se, että täysin turvallisessa keramiikassa kannattaa vältellä raskasmetalleja (mm. kadmium- ja kobolttivärejä) ja kokeilla värityksenä esim. rautaoksideja, joita käytetään elintarvikeväreinäkin. Musta, keltainen ja punainen rautaoksidi ovat edullisia ja yleisiä (tosin en ole ihan varma, kuinka hyvin tuo keltainen poltettaessa säilyy - muuttuuko punaiseksi?), mutta ainakin näillä siniset ja vihreät sävyt jäävät väliin.

Maalaustaiteessa raskasmetalliväreistä on jo aika yleisesti siirrytty ns. sävy- ts. "hue"-väreihin (eli "kadmium red hue" on kadmiumpunaisen väristä, mutta ei aitoa kadmiumpunaista). Tuubiväreinä saa toki esim. kadmium- ja kobolttivärejä, mutta valmiiksi sekoitettuina ne eivät ole niin haitallisia kuin jauhemuodossa, koska ne eivät pääse elimistöön niin helposti. Monet perinteisiin tarrautuneet maalarit suosivat perinteisiä metallivärejä ja pitävät alkuperäisiä parempana, vaikka monella uudella synteettisesti valmistetulla uusvärillä on huomattavasti parempi valonkesto ja muutenkin paremmat ominaisuudet.

Keramiikassa raskasmetalliväreistä on vähän vaikeampi päästä eroon, koska keramiikassa värien kiinnittäminen tapahtuu kuumuudessa, jota monet synteettiset väriaineet eivät kestä. Tässä on vielä tiedon osalta kaiveltavaa, koska olen kuullut huhuja useistakin täysin keinotekoisesti valmistetuista keramiikkaväreistä, mutta ainakaan pikagooglaamisella löytänyt mainintoja. Kaikki lisätieto tervetullutta.

Keramiikan tekijän kannalta tilanne on melko turvallinen, jos suojautuu tehdessään asianmukaisesti. Suurin riski sisältynee jauhemaisten väriaineiden ilmassa pöllyämiseen / keuhkoihin ja verenkiertoon ajautumiseen. (Suomalaisen) kuluttajan näkökannalta tilanne on melko turvallinen, jos pysyy nykyastioiden käytössä. Sen sijaan vanhoja astioita kannattaa käyttää harkiten, koska ennen raskasmetallien käyttö astioissa oli melko yleistä. Kadmiumia löytyy etenkin punaisista, keltaisista ja oransseista väreistä.

Shokeeraavinta nykyihmiselle lienee tietää, että uraaniakin (uraanikeltaista, uraanioksidimustaa ja uraaniokraa) on käytetty lasitusaineena. Uraanioksidista valmistettiin 1900-luvun alkupuolella hyvin intensiivista punaista, kunnes USA:n valtio 1943 otti käyttöönsä kaiken uraanin sotateollisuutta varten. Ko. uraaniväristä valmistettiin mm. suosittua Fiesta Red -ruokailuastiastoa, joka tuli markkinoille 1936. Fiesta Ware -nimellä viitataan myös USAssa valmistettuun kivitavarasaveen, joka lasitettiin uraania runsaasti sisältävillä suoloilla - astiat olivat myös keltaisia ja oransseja. Uraani-Fiestan valmistus ei toki loppunut sota-aikaan: 1936 – 1943 Fiesta Red valmistettiin luonnonuraanista; 1959 – 1969 Fiesta red Fiesta Ware ja 1969 - 1973 Fiesta red Fiesta Ironstone valmistettiin "tyhejnnetystä" uraanista. Astioita esittelevällä sivulla Fiesta Ware (ca. 1930s) mainitaan myös, että lähes jokainen keraaminen antiikkiesine, jossa on syvä oranssi tai punainen väri, on todennäköisesti radioaktiivinen. Uraania on käytetty myös muiden värien, kuten keltaisen, vihreän ja ruskean valmistukseen. On arvioitu että vuosina 1959-69 valmistettiin noin kaksi miljoonaa uraanilla lasitettua keramiikka-astiastoa.

Suomalaisessa, kotimaassa valmistetussa keramiikassa uraania ei ole todennäköisimmin valmistettu, mutta muita raskasmetalleja kylläkin. Arabia lopetti lyijyn käytön lasitteissa jo 1970-luvulla, mutta pienemmissä keramiikkayrityksissä se jätettiin pois vasta seuraavan kahden vuosikymmenen aikana. Lyijyn ja kadmiumin käyttö keramiikassa ei ole kuitenkaan kielletty edelleenkään, vaikka raja-arvot ovat tarkentuneet ja niitä myös valvotaan tiukemmin. Kuningaskuluttajan keväisessä laboratoriotutkimuksessa tutkittiin kymmenen vanhan astian tai matkamuistokeramiikan lyijy- ja kadmium-pitoisuuksia. Kaikista tutkituista astioista lähti jonkin verran lyijyä. Mittari kolahti kattoon savenvalajan valmistaman vanhan kupin kohdalla - arvot ylittyivät 720-kertaisesti. Näin Kuningaskuluttajan nettisivuilla:

Tutkimuksessa oli mukana myös kolme vanhaa Arabia-astiaa. Arabian Kirsikka-kupin huulirajasta irtosi selvästi kadmiumia. Sorja-astiasta lähti lyijyä kymmenesosa uusien astioiden sallitusta lyijyn enimmäismäärästä.

Silmiä ei ehkä täysin kuitenkaan kannata ummistaa: ulkomaiden halpatuotantomaissa raskasmetallien, myös lyijyn, käyttö on edelleen yleistä. Isoissa tuontierissä tulli tarkkailee lasitusten laatua, mutta yksittäisiin turismiostoksiin ei kukaan puutu. Kuningaskuluttajasta opin, että Kaukoidästä tuodusta Muumi-mukierästäkin on kerran löydetty lyijyä. (Kyseessä ei ollut kopio, Arabia valmistuttaa 10-20% mukeista, etenkin sesonkituotteet, Kaukoidässä.) Samaisessa yhteydessä mainittiin myös se, että ulkomailta haetaan myös keramiikan tietotaitoa, esimerkkinä punainen lasite.

Kuningaskuluttajan sivuilta löytyy ohje myös mahdollisen lyijypitoisuuden tarkkailuun:

Astioista mahdollisesti irtoava lyijy on erityisesti matalapolttoisen keramiikan ongelma. Lasitteessa käytetty lyijy haihtuu tehtaan piipusta ulos, kun keramiikkaa poltetaan riittävän korkeassa lämpötilassa. Astian polttolämpötilaa voi testata kilauttamalla astiaa lusikalla ja kuuntelemalla ääntä: kumea ääni kertoo matalasta poltosta ja suuresta lyijyriskistä, korkea ääni puolestaan korkeasta polttolämpötilasta ja pienemmästä riskistä.

Lisää juttua Fiesta Red-astioista: Fiesta Ware (ca. 1930s) (Oak Ridge Associated Universities)
Vanhoissa astioissa huikeita lyijypitoisuuksia (Kuningaskuluttaja, 4.6.2008)

Otto Heinon kullan arvoinen keltainen salaisuus

Joululomalla oli vihdoin aikaa lukea lehtiä ja kartoittaa vähän, mitä painettu sana on syksyn aikana kansalle kertonut. Mielenkiintoisimpana esiin nousi Suomen kuvalehden 50/2007 juttu amerikkalaisesta vuonna 1915 syntyneestä keraamikosta Otto Heinosta, joka on kerännyt itselleen huomattavan omaisuuden (uudelleen)keksimällään keltaisella lasitteella. Jutun tekee erityisen kiinnostavaksi se, että Otolla on - kuten nimestäkin ehkä voisi päätellä - suomalaiset juuret.

Otto Heinon tarina keraamikkona alkoi sodan aikaan Euroopassa. Sodassa Otto palveli armeijassa ja myöhemmin lensi pommituslentoja Saksaan. Ennen paluutaan Yhdysvaltoihin Otto seurasi useita päiviä Englannin tuolloin kuuluisimman keraamikon Bernard Leachin työskentelyä. Otto oli 17-vuotiaana perustanut kuljetusfirman, mutta kotiinpaluun jälkeen Otto myi firmansa ja alkoi opiskella maalausta ja keramiikkaa todenteolla. Uuden ammatin ohella löytyi Suuri Rakkauskin: Vivika Timeriasieff oli kutojamestari, mutta opetti myös Otolle keramiikkaa New Hampshiren käsiteollisuuskoulussa ja 1970-luvulla pari muutti itärannikolta Ojain pikkukaupunkiin, Los Angelesin pohjoispuolelle.

Värien kannalta mielenkiintoiseksi kertomus muutui, kun pariskunta osallistui 1980-luvulla Shigarakissa Japanissa kansainväliseen konferenssiin, jossa kiinalainen buddhalaismunkki haastoi keraamikot selvittämään 200 vuotta aiemmin kadonneen pyhän pehmeän, voinkeltaisen lasitteen kaavan. Kiinassa keltainen on ollut keisarillinen väri, jonka käyttöä on rajoitettu kautta aikain. Tällä nimenomaisella korkeapolttoisella mattalasitteella lasitettiin vain pyhimmät esineet ja se oli erityisen suosittua Tsin-dynastian aikana (alk. n. 221 eaa), ennenkuin hiljalleen katosi jäljettömiin. Otolle ja Vivikalle lasitteen etsimisestä tuli melkeinpä elämäntehtävä: he käyttivät jokaisen keskiviikon Vivikan kuolemaan saakka 1995 tämän nimenomaisen lasitteen etsimiseen. Vaimonsa kuoleman jälkeen Otto ei lannistunut, vaan päin vastoin, hän uhrasi jatkossa kaksi päivää viikossa lasitteen metsästämiselle. Peräänantamattomuus tuotti tulosta: kaksi kuukautta Vivikan poisnukkumisen jälkeen Otto löysi uunistaan sitruunankeltaisen, mattapintaisen vaasin.

Siitä alkoi keraamikolle kiireen aika. Kiinalaiset tarjosivat lasitteesta suunnattomia summia, mutta Otto piti pintansa, eikä myynyt kaavaa. Sen sijaan hän alkoi tehdä tilauksesta Aasiaan keltaista keramiikkaa niin paljon kuin vain pystyi. Ja kovaan hintaan: japanilaiset maksoivat 20 esineestä puoli miljoonaa dollaria. Keltaisen lasitteen ja suurten summien outo kaava kummastutti viranomaisia sen verran, ettei yhteenotoiltakaan voinut välttyä. Näin kuvaa tilannetta Suomen kuvalehti:

Puolen miljoonan tilillepano on Yhdysvalloissakin niin suuri, että se kirjautuu myös liittovaltion tiedostoihin. FBI kiinnoistui Otosta, jonka bisnes vaikutti hämäräperäiseltä. Potterty ja pots. Ettei vain kyse ollut marijuanasta, jonka arkinimi on englanninkielessä pot. Miksi tuo pottery tienasi yhtäkkiä niin paljon? [...] FBI otti hänet tarkkailuun. Ja kun salakuuntelu kuuli aasialaisen asiakkaan jälleen kerran pyytävän Ottoa lähettämään "sitä keltaista", etsivät tekivät rynnäkön Ojaihin.

Oton kotisivuilta voi lukea lisää Otosta ja Vivikasta sekä tietenkin keramiikasta. Kaikkien tekstien kautta Otosta piirtyy kuva hellämielisenä, kauneutta rakastavana miehenä. Romantikkojen sydämet sulattanee tieto siitä, että Vivika ja Otto signeerasivat yhdessä kaikki pajalta lähtevät työt Vivika + Otto huolimatta siitä, kumpi esineen oli valmistanut. Jotenkin hellyttävä on myös pieni lyhyt juttu erään sivun lopussa: kun pieni kettu otti erään uunin kodikseen, Otto lykkäsi saviastioidensa valmistamista, kunnes kettu oli poistunut.

· Otto's Pottery - www.ottospottery.com
Telle Riikonen: Otto Heino (lyhennelmä). Suomen kuvalehti 14.12.2007.
· Tom Eastman: Finding gold in ancient buttery yellow glaze. Potter Otto Heino's work on display at League of N.H. Conway Daily Sun 10.8.2007
· Vivika and Otto Heino Oral History Interview Conducted by Elaine Levin for the Archives of American Art, Smithsonian Institution, 1981
· The Art of Vivika and Otto Heino [Archived Exhibition] 23.7.-16.10. 2005 Oakes Gallery
· Kuvia Otto Heinon keramiikasta Frank Lloyd Galleryn sivulla.
· Lisälukemista: Melbourne Z. Myerson: Otto's Gold. Ceramics Monthly, Vol. 48 Issue 6 2000.