120 vuoden takainen kirjoitus väreistä suomalaisessa kansanrunoudessa

Laitoin viime viikolla Coloriastoon vanhan tekstin, joka käsittelee värejä kansanrunoudessa. Se on neljäs luku, Värinimityksiä, O. Relanderin tekstissä Kuvakielestä vanhemmassa suomalaisessa lyyrillisessä kansanrunoudessa, joka on julkaistu Suomi-aikakauslehdessä, 8 / 1894.

Colorian facebook-sivulle linkitin jutun seuraavin sanoin:
Etenkin suomalaisten suhde siniseen vaikuttaa tätä kautta tarkasteltuna oudon paradoksaaliselta. Toisaalta, voimakasta sinistä ei ole ympäristössä ollut, vaan sininen on usein viitannut sinertävään harmaaseen - mutta toisaalta sininen on läsnä. Etenkin metsän ja sinisen yhteys on ollut voimakas. "Toinen ryhmä on sininen metsä, salo, korpi, mäki, vuori. Kansa ei juuri puhu vihreästä metsästä, vihreistä puista. Se ei ole metsän yksityisiä osia siinä suhteessa tarkastanut,vaan metsä on kokonaisuudessan siihen vaikuttanut. Se puhuu suuresta kaukaisesta metsästä, niinkuin se näyttää joltain vaaralta katsottuna. Silloin se todellakin "siintää", näyttää siniseltä. - Täten on sininen tullut metsän vakinaiseksi määräsanaksi ja se on siirtynyt metsän henkiinkin. Puhutaan sinipiioista. Metsän emäntä käyttää sinilankaa metsän eläimiä ohjatessaan."

Mutta tekstistä löytyy myös paljon muuta mielenkiintoista ja siinä vertaillaan suomalaisia kansanrunojen värisanoja myös muiden maiden ja kulttuurien runouteen. Melko pian käy selväksi, että suomalaisessa kansanrunoudessa sinisellä ja punaisella on ylivalta, musta ja valkea näkyvät runoissa myös, mutta vihreä ja keltainen vain muutaman kerran. Tekstin mukaan Ranskalaisten "Chanson de Rolandissa" ...harvinaisin nimitys on sininen, jota käytetään ainoastaan kilvestä, ja sen jälkeen vihreä ruohosta. [...] Vanhimmassa germaanilaisessa ja skandinaavilaisessa runoudessa ovat tavallisimmat punanen, vihreä ja valkea, sen jälkeen musta ja harmaa, aivan muutamia kertoja tavattavia ovat keltanen ja sininen. Niebelungenliedissä kahta viimeksi mainittua ei tavata ainoatakaan kertaa. [...] Slaavilaisessa kansanrunoudessa on vihreä väri tavallisimmin käytetty.

Suomalaisen värimieltymysten sinivetoisuuden huomaa monessakin asiassa ja monessa yhteydessä miellyttävimmäksi väriyhdistelmäksi on todettu sini-harmaa-musta tai sini-harmaa-valkoinen. Ehkä tämä rauhallinen, melkein akromaattinen värimaailma tuntuu läheiseltä pitkän talvemme takia: ei tarvitse kuin katsoa helmikuisesta ikkunasta ulos ja siellähän tuo väripaletti tulee vastaan. Ehkä miellyttäväksi koettuun väripalettiin vaikuttaa edelleen joku alitajuntainen, alkukantainen itsesuojeluvaisto ja tarve sulautua ympäristöönsä. Nytkin keltaisessa toppatakissaan kävelytietä etenevä nainen osuu silmään ensimmäisenä ja hänen edellään ja perässään kulkevia harmaa- ja mustavaatteisia ihmisiä tuskin huomasin. Ehkä siksi edelleenkin, kaupungistumisesta ja ympäristön täyttymisestä värikkäällä graafisella materiaalilla, kaikki voimakkaat värit ja etenkin pinkit, oranssit ja purppurat tuntuvat edelleen monista eksoottisilta ja vähän vierailta. Turvattomiltakin?

Lue koko juttu: Värinimityksiä

En voinut koko juttua / muita lukuja julkaista koko pituudessaan, julkaisin Coloriastossa erikseen myös muualta tekstistä poimittuja väri-ilmaisuja. Ne ovat ehkä vähän irti kontekstistaan, mutta mielenkiintoista kaiveltavaa löytyy myös sieltä.
Lue: Väriä koskevia osia.

Kirja: The Colourful Past

Samainen kirjakauppa Via de Fossilla, Firenzessä, josta löysin Firenzen käsikirjoitusta ja asteekkien värikulttuuria käsittelevän kirjan, tarjosi myös toisen yllätyksen. The Colourful Past -kirjan on kirjoittanut Judith H. Hofenk de Graaff ja se löytyi restaurointikirjojen osastolta. Kirjassa käsitellään nimenomaan historiallisia värjäysaineita (lähinnä luonnonvärejä) ja niiden tunnistamista. Huolimatta satunnaista kotikemistiä pelottavista otsikoista, kuten Microchemical analysis ja Thin-layer Chromatography,  kirjassa on myäs paljon uutta tietoa ja vanhoja ohjeidenriekaleita; nettikommenteista käsitin, että, monet ilmeisesti ensi kerran käännetty englanniksi. Tässä maistiaisina esim. Alkanna-ohje Haarlemin käsikirjoituksesta:

Aure Rubei coloris: pp ex Alkanna
The leaves of Alkanna are in use through the whole of India to dye red the teeth, the lips and particularly the nails: this is appreciated by the Moors as an extremely beautiful piece of jewellery. The dye is prepared in the following way: The leaves, which are being rubbed with a pestle on a marble stone, are soaked in clear water with a little lime, from which a red dye arises, with which the Persians andthe Turks dye the tail of their horses.
- John. Niehof reijs naa oost Indien.
F:259. Col:v & de f; 27 [Haarlem manuscript 146/l/6]

Bonuksena mainittakoon, että kuvat vaikuttavat erityisen hyvälaatuisilta.

Kirja: Colors between two worlds

Firenze on taidetta pullollaan, ja myös (taide)kirjakauppoja, joissa voi törmätä kirjoihin, joita ei suomalaisissa kirjakaupoissa koskaan näy. Tällä kertaa löytämälläni kirjalla on tekemistä paitsi värin, myös Firenzen kanssa. Gerhard Wolfin ja Joseph Connorsin yhteistyössä Louis A. Waldmanin kanssa toimittama kirja Colors betweeb two worlds, käsittelee firenzeläistä (tai ehkä ennemminkin Firenzeen Biblioteca Medicea Laurenzianaan päätynyttä) käsikirjoitusta, joka käsittelee asteekkien värien käyttöä.

Alkuperäinen käsikirjoitus on fransiskaanimunkki Bernardino de Sahagúnin (1499-1590) kirjoittama; kirjan lievetekstin mukaan häntä on usein kuvattu ensimmäiseksi Uuden Maailman antropologiksi. Hän työskenteli Collegio Imperialissa Tlatelocossa (nykyään Mexico City) ja kokosi mittavaa ensyklopediaa asteekkien uskomuksista, rituaaleista, kielestä, taiteesta ja kulttuurista yleensäkin.

Raakasuomennoksena: Käsikirjoitus paljastaa, kuinka asteekit käyttivät väriä taiteesaan ja jokapäiväisessä elämässään, sekä nimet, jotka he antoivat väreille, ja kuinka tämä kuvastaa heidän maailmankäsitystään säästä sairauksien parantamiseen. Väri- ja värjäysaineet, joita taiteilijat käyttivät kuvittaessaan käsikirjoitusta kuvastavat natiivien ja eurooppalaisten välistä suurempaa vuoropuhelua, minkä tämä Firenzen käsikirjoitus (Florentine Codex)  tallentaa paremmin kuin mikään muu siirtomaa-ajalta säilynyt dokumentti.

En ole vielä ehtinyt kuin selailla kirjaa, mutta viidenkympin hinnalla lukemista on paljon: niin historian tutkijoille ja edistyneemmille värikemisteille kuin tavalliselle tallaajallekin.

Aniliini

 Jossain nettikeskustelussa joku mainitsi ohimennen Karl Aloys Schenzingerin kirjan Aniliini, josta en ollut koskaan kuullutkaan. Aniliini on kivihiiliterva-aine, joka 1800-luvulla mahdollisti ensimmäisten keinotekoisten värien tekemisen ja siten mullisti koko väriaineteollisuuden. Kun kirja nyt sitten näytti olevan nettiantikvariaatissa muutaman euron, päätin samantien tilata ilman suurempia taustatietoja.

Kirja sitten kopsahti eteisen lattialle eilen. Pikaisesti vilkaisin ja naurahdin kielelle - kyseessä ei todellakaan ole mikään faktapläjäys, vaan todellinen aikansa romaani tyyliin (satunnaisesta kohdasta):

Herra Hoggenaht katsoi Charlotteen, joka vääjäämättömästi tuijotteli kadulle. "Jos armollinen neiti on samaa mieltä -" "Charlotte paistaa meille lauantaiksi ankan ja te nautitte meitä sen nauttimisessa", arveli hovineuvoksetar. Sihteeri ei ollut tyytyväinen. "Mitäs te siihen sanotte?" hän tiukkasi Charlottelta.

Jätin kirjan sikseen ja otin sen uudelleen käteeni kahvitauolla tarkempaa tutkimista varten. Silloin huomasin kirjan etuliepeeseen liimapaperilla kiinnitetyn, käsinkirjoitetun omistuskirjoituksen: Zur Erinnerung an die Armee-Vermittlung [und?] Unteroffizier Hans. Oulu, 23.7.42. Joku on siis saanut kirjan saksalaisilta sotilailta muistoksi vuonna 1942 Oulussa. Lievää kylmäystä aiheutti sivun alkuteksti:

Rodultaan terveen ja tuoreen kansan elinvoiman merkkinä on, että sen tuntemattomista pojista kunnollisimmat nousevat esiin suorittaen tekoja, joiden suuruus tunnustetaan omassa maassa ja myös koko maailmassa. - Valtakunnanministeri tri Frick 26:ntena toukok. 1935, Robert Kochin 26. kuolinpäivänä.

Pakko oli googlata. Kirjailijasta Saksan Wikipedia kertoo näin:  (*28. Mai 1886 in Neu-Ulm; † 4. Juli 1962 in Prien am Chiemsee) war Arzt, Autor von Romanen, Sachbüchern und NS-Propaganda. Lääkäriksi opiskellut Schenzinger oli jo varhain hyvin natsihenkinen ja kirjoitti oman osansa natsipropagannasta. Hänen kirjoittamansa Hitlerjunge Quex oli kolmannen valtakunnan eniten myyty kirja (yli kolme miljoonaa kappaletta).  WSOYn julkaiseman Aniliini-kirjan lisäksi suomennettu on ainakin Atomia kohti, jonka julkaisija on ollut Pellervo.

Kirjalla on niin hyytävä tausta - ja samalla se on osa värien historiaa. Kuten Aniliini-kirjan takakansikin sanoo: ...tähän sanaan oli kätkeytyvä eräs Saksan suurimpia saavutuksia: saksalainen kemia, joka on tunnetusti kaikkien muiden maiden kemian yläpuolella. Konktekstiin liittyen teksti tuntuu propagandalta, mutta aikanaan se oli myös silkka totuus, neutraalista kulmastakin tutkiskeltuna. Vaikka ensimmäisen aniliinivärin keksikin englantilainen nuori William Perkin, aniliiniväriteollisuus keskittyi nopeasti Saksaan ja ensimmäiseen maailmansotaan mennessä suurin osa aniliiniväreistä koko maailmankaupassa tuli Saksasta - sillä painettiin USAn dollarit (missä tulikin kriisi, kun sota alkoi, värikauppa loppui, eikä seteleitä voitukaan yhtä-äkkiä painaa!) ja niillä värjättiin Suomen lippu (Suomen värit 1925, Coloria 6.12.08). Saksalaisesta väriaineteollisuudesta pongahtaneita yrityksiä ovat mm. BASF (Badische Aniline und Soda Fabrik) ja Bayer - väritehtaassa kehitettiin myös aspiriini. Saksalaisten väritehtaiden synkkään menneisyyteen kuuluu myös niiden valjastaminen natsi-Saksan tuotantokoneistoksi, mm. yksi merkittävimmistä väritehtaista, I.G. Farben, kehitti ja valmisti keskitysleirikaasut.

Natsien julmuudet olivat niin merkittäviä ja heijastuvat niin voimakkaasti nykypäiväänkin, että helposti unohtuu, ettei tilanne ollut sama aina. Saksalainenkaan aniliiniväriteollisuus ei ole tuottanut silkkaa pahaa, eikä aniliinivärien alkukehitykseen liittyvillä saksalaisilla kemisteillä ollut mitään tekemistä natsien kanssa. Saksassa väriteollisuus kehittyi alusta lähtien kiinteässä yhteydessä muun kemianteollisuuden kanssa, etenkin lääketeollisuuden kanssa ja siellä aniliinivärit valjastettiin tekstiilivärjäyksen lisäksi myös muuhun käyttöön. Saksalainen Robert Koch keksi käyttää tervaväriaineita värjätäkseen muuten näkymättömät mikrobit - ja tunnisti pernaruttoa, tuberkuloosia ja koleraa aiheuttavat bakteerit. Toinen saksalainen keksijä, Paul Ehrlich alkoi kokeilla tervaväriaineiden käyttämistä tiettyjen bakteerien tappamiseen. Ehrlichin seuraaja Gerhard Domagk huomasi punaisen väriaineen, prontosiilin streptokokkimikrobeja tappavan vaikutuksen. Saksalaisella väri- ja lääketeollisuudella oli huomattava merkitys kudosvärjäyksen (sekä aineiden että metodien) kehittymisessä, syöpähoidoissa ja monien epidemiatautien voittamisessa.

Pikaisesti vilkaisten Aniliini-kirjassa kerrotaan ainakin Rungesta (joka löysi kivihiilitervasta aniliinin, kinoliinin, fenolin ja steariinin ja lisäksi kehitti tavan tehdä steariinikynttilöitä); Hofmannista (jolla oli oma osansa keinotekoisen indigon kehityksessä ja jonka oppilas William Henry Perkin oli hänen opettaessaan Lontoossa), von Liebigistä (jonka tervavärin koostumuksen analysoinnit johtivat uusiin värikeksintöihin), Kekulésta - ja suuri osa kirjasta keskittyy lääkeaineiden ja mikroskopian kehitykseen ja mainitsee ainakin Kochin.

Kuitenkin, tämä tieto niskassa, on vaikea aloittaa kirjan lukemista. Miten tämän kirjan nyt saisi luettua aikansa lapsena?

Värjäyskasvien viljely Suomessa 1700-luvulla

Muutama viikko sitten julkaisin Coloriastossa kaksi suomalaisen värjäyshistorian varhaista teosta, Pehr Adrian Gaddin vihkoset morsingon viljelystä (Underrättelse Om Färge-Stoften Veides Plantering och Ans I Finland) sekä krapin, saflorin ja resedan viljelystä (Underrättelse om Färge-Stofters Planteningar I Finland Af Saflor, Krapp och Vau). Molemmat on alunperin painettu vuonna 1760.

Edelleenkin Ruotsin merkittävimpiin tiedemiehiin lukeutuva Pehr Adrian Gadd (1727–1797; tunnettu myös nimimuodolla Pietari Adrian Gadd) aloitti Suomen ensimmäisenä kemian professorina Turun Akatemiassa vuonna 1761. Gadd ihaili Carl von Linnéa ja oli tämän tavoin "uutta luova systematisoija", kuten Biografiakeskus asian ilmaisee. Värikasvien viljely ei suinkaan ollut ainoa aihe, josta Gadd julkaisi teoksia. Biografiakeskus kertoo myös seuraavaa:

Hänen kirjallinen tuotantonsa ulottuu kivennäisvesien valmistuksen selvittelystä laajaan maataloustieteen yleiskatsaukseen ja akateemisesta juhlarunoudesta väestöpoliittisiin kannanottoihin.

Gadd ei kemianprofessuuristaan huolimatta keskittynyt vain kemiaan, vaikka hän itse tutki ja hänen johdollaan tutkittiinkin mm. kemiallisten prosessien ja ylipäätään kemian käyttöä maatalouden apuna. Coloriassa nyt julkaistujen kirjojen tekstit todennäköisesti perustuvat vuosiin 1753-55, jolloin Gadd matkusteli Etelä-Suomessa tutustumassa maan talousoloihin ja kartoittamassa uusia hyötykasveja. Vuonna 1754 Gadd perusti Turun lähistölle oman koetilansa mm. ulkomaisten värikasvien viljelyä varten. Gadd tutki parinkymmenen vuoden aikana noin 600 kasvin selviytymismahdollisuuksia Suomen ilmasto-oloissa - rapsista silkkiäispuuhun. Samaan aikaan viljelytutkimuksia teki myös Turun Akatemian talousopin professori Pehr Kalm. Miehet ovat jakaneet vuoroin "Suomen puutarhatalouden isän" epävirallista titteliä.

Gadd toimi myös hyödyn aikakauden ideaalin mukaisesti ja julkaisi kirjan myös suomeksi. Lyhykäinen Ja Yxikertainen Neuwo Kuinga Krydimaan Yrttein Kaswannot Suomen Maasa, Taittaan saatetta tuleundumaan. vei maanviljelyn perustietoa myös tavallisen kansan riveihin. Kirjan voi ladata verkosta nykykirjaimilla kirjoitettuna versiona: Tampereen yliopiston sähköiset julkaisut.

Gadd on kirjoittanut myös muita väriin liittyviä juttuja, mm. Rön om beskaffenheten och nyttan af den röda färg, som finnes i Hypercium eller Johannis örten (julkaistu teoksessa Kongl. Vetenskaps Academiens Handlingar för År 1762, Vol XXIII., Lars Salvius, Tukholma 1762). Vastaanotan mielelläni kaikkea lisätietoa Gaddin väriartikkeleihin liittyen sekä tietenkin varsinaisia tekstejäkin, jos jollakin sattuu olemaan kopiona tai jonakin muuna versiona...

Kiitos näistä nyt Coloriastossa julkaistuista arvokkaista vihkosista kuuluu Hannele Köngäkselle, jonka kopioista vihkot on saatettu verkkoon saakka.
Underrättelse Om Färge-Stoften Veides Plantering och Ans I Finland
Underrättelse om Färge-Stofters Planteningar I Finland Af Saflor, Krapp och Vau

ps. Coloriastossa julkaistaan lähitulevaisuudessa myös mm. ruotsalaisen Cajsa Wargin 1700-julkaiseman Hielpreda I Hushållningen För unga Fruentimmer - nimisen keittokirjan liitteenä julkaistu "Färg-bok". Kiitos tästä ja muutamasta muusta ruotsalaisesta värjäys- ja maalausaiheisesta tekstistä K:lle, joka haluaa pysyä nimettömänä.

Kotiwärjäri ja muita Coloriaston aarteita

Jälleen on Coloriastossa aarre vanhoista värjäyskirjoista kiinnostuneille: K. A. Raben kirja Kotiwärjäri. Neuwoja Uusimmilla tawoilla painamaan Willaista, Pumpulia ja Silkkiä; Walkaisemisesta ja pesusta ynnä Wäriaineiden tuntomerkit vuodelta 1876.

Kirja ehti olla Coloriaston hakulistalla pitkään, ennenkuin reilu viikko sitten Coloriastoon tuli viesti, että kirja on löytynyt Museoviraston kirjastosta. Eikä aikaakaan, niin se oli jo digikuvina koneellani. Kirjaa on moni jo kysellytkin, joten on kaksin verroin hienompaa saada se verkkoon.

Siis: tervemenoa tutustumaan värihistoriasta kiinnostuneet! Kuten kaikissa vanhoissa resepteissä, näissäkin käytetään huomattavan myrkyllisiäkin aineita, mutta osa on sovellettavissa nykypäivään, kun vain mitat osaa kääntää oikeiksi. (Ja kyllä, Coloriastoon on hankkeilla myös mittalaskuri, joka muuttaa vanhoja mittoja uusiin.) Sanomattakin lienee selvää, ettei kannata kokeilla kehotusta Tähän weteen pannaan nyt sekoitellen alunasta, kunnes wesi tulee niin happamaksi, että sitä maistaessa suu-nahka kutistuu (ei ole waarallista ottaa sitä suuhun, kunhan waan ei niele)[...] ja kahden kuusinaulaa painavan kanuunankuulan sijaan painona voi käyttää tavallisia vaikka kiviä...

---

Coloriasto on saanut kesäkuun alussa myös muita lahjoituksia. Työlistalla on Kirja-osakeyhtiö Tieton (Tiedon? :) ) vuonna 1922 julkaisema "Tavarasanakirja", jossa on paljon myös väriin liittyviä juttuja. Sen kohdalla vielä pitää vähän kaivella kirjoittajien tietoja ja tekijänoikeusasioita, mutta vähintään teksteistä saa heti sitaatti-materiaalia Colorian puolelle. Lisätietoa tulossa pian!

Kiitos teille Coloriastoa monin tavoin auttaneille!

Värjäyskirjat Suomesta ja Amerikasta

Viime viikolla vihdoin sain käsiini Terttu Hassin kirjan Luonnon väreillä värjääminen (WSOY, Porvoo 1981). Ensimmäinen painos kirjasta ilmestyi 1977. Kirjassa on selkeät ohjeet värjäykseen ja kattavasti värjäysreseptejä: kannattava ostos edelleenkin, jos eteen sattuu. Minulla oli kunnia olla Tertun oppilaana muutama vuosi sitten Värjärikillan kesäkurssilla ja sen kurssin taitoja olen jatkossakin käyttänyt. Terttu oli opettajana upea (ja kärsivällinen :D), joten suuri syy harrastuksen säilymiseen mielekkäänä menee hänelle.

 

Tänä aamuna tippui postiluukusta Lynne Richardsin ja Ronald J. Tyrin kirja Dyes from American Native Plants. En ole vielä ehtinyt tutustua, mutta parit plussat ja miinukset olen jo huomannut. Plussana mainittakoon se, että kirjassa on varsin kattavat väriluettelot kasveista. Jokaisella värillä (ei sinistä) on oma listauksensa, jonka perässä luetellaan kasvit, josta ko. väriä saadaan ja lisäksi samaan yhteyteen on kirjoitettu vielä menetelmä (keittämällä/käyttämällä) ja värisävy. Sanallisten selitysten (light yellow; bright golden yellow) lisäksi kukin värisävy on vielä erikseen esitelty Munsellin värimallien avulla.

Miinuksena - ja outona sellaisena - tuli esille kasvien hassu esittely. Kirjassa on esitelty useita amerikkalaisia kasveja lyhyesti, mutta asiapitoisesti ja suurimmasta osasta on myös kuva. Mutta tuntuu kuin koko kasviesittelyosa olisi vain liite väriluettelolle, koska esittelyjen yhteydessä ei juurikaan mainita kasvin värjäyshistoriaa tai viitata sen tarjoamiin sävyihin. Edes "verijuuren" (Sanguinaria canadensis; bloodroot, red puccoon) yhteydessä ei puhuta mitään kasvin käytöstä maalaus- tai värjäysaineena, vaikka se on käsittääkseni ollut yksi Pojois-Amerikan intiaanien merkittävimpiä värikasveja.

Lukemista verkosta: The Creation of Color in Eighteenth-Century Europe

Project Gutenberg on osoittautunut varsinaiseksi aarreaitaksi. Viimeisin suurlöytö on Sarah Lowengardin The Creation of Color in Eighteenth-Century Europe; kokonainen kirja hienoine kuvituksineen. Pelkät kuvituksetkin ovat jo tutustumisen arvoisia. Niihin (sekä videoon, joka kuvaa värin heijastumista silkillä) pääsee tutustumaan suoraan klikkaamalla sivun yläreunan "media index" -valikkoa. Jos tykkää lukea tulostettuna, tekstit on helppo printata pdf-fileistä, jotka voi kaikki ladata kunkin sivun oikeasta yläkulmasta tai "print" -sivulta.

Kalevalan värejä

Porin taidemuseon nettisivuilla on Carolus Enckellin mielenkiintoinen "Väristä" -artikkeli (tai osa siitä?), joka on parikymmentä vuotta sitten ilmestynyt Taide-lehdessä ja muutama vuosi sittet Porin taidemuseon julkaisemassa TUTKA-kirjassa. Enckell kirjoittaa värin monitasoisista merkityksistä ja vetää esimerkikseen myös Kalevalan ja kansanrunouden yleensä.

Artikkelissa siteerataan Kalevalaa, Lemminkäisen lausahduksia:

Sanoi kaunis Kaukomieli:
Hyvä oli siellä ollakseni,
Lempi liehaellakseni,
Puut siellä punalle paistoi,
Puut punalle, maat sinelle,
Hopealle hongan oksat,
Kullalle kukat kanervan.

Artikkeli jatkuu:

Värisanat omivat tärkeän paikan kansalliseepoksessamme. Käsitteen kuten sininen hiekka, sininen heinä tai punainen sää ovat saaneet kansanrunouden tutkijamme harmaiksi. Mistä tällaiset käsitteet juontuvat? Eiväthän ne vastaa luontomme todellista luonnetta? Onni Okkonen on pienessä tutkielmassaan 20-luvulta koettanut löytää selitystä tähän maalaustaiteesta, impressionismista. Hänen mukaansa yllämainitut käsitteet ovat syntyneet siitä miten laulaja on kokenut luonnon määrättynä hetkenä. Ehkä? Entä mahdollinen värisymboliikka? Kalevalassa musta ja keltainen tuntuvat selvästi olevan kohtalon ja kuoleman värejä, mutta mitään tyhjentävää selitystä kalevalaisista värisanoista ei tähän päivään mennessä ole annettu.

Kalevalan väreistä ei liene hirvittävästi kirjoitettu (korjatkaa, jos olen väärässä - lisätietoa vastaanotetaan mielellään), mutta jotain kuitenkin tulee aina silloin tällöin vastaan. Reilu vuosi sitten tilasin itselleni Turun ammattikorkeakoulun julkaisun Anu Tuomen Lähde väreihin -julkaisun (esittely Colori-blogissa), jonka viimeisenä lukuna on Aimo Turusen Kalevalan sanat ja niiden taustat (1979) tekstiin perustuva Kalevalan värisanakirja.

Joskus aiemmin yritin kerätä Kalevalasta värjäykseen liittyviä juttuja ja kaksi mainintaa löytyi:

Vaka vanha Väinämöinen
Nuotan niinisen kutovi
Sen painoi pajuvesillä
Raian kuorilla rakenti
(Kalevala 47:313-318)

Ja itse Pohjanneiti

oli mataramaalla,
keikkui keltakankahalla,
paineli punapatoja,
keitti keltakattiloita
(Kalevala 19: 449-452)

Kalevala ja suomalaiset kansanrunot yleensä olisivat kyllä mielenkiintoinen tutkimuslähde värisanojen keräilijälle. Ihmettelen, ettei kukaan ole tarttunut aiheeseen. (Ja toivottavasti olen väärässä.)

Carolus Enckell / Taide 5/ 1984. TeoksessaTAITEEN KIELET / KONSTENS SPRÅK / THE LANGUAGES OF ART. Carolus Enckell. Toimittaneet Jorma Hautala, Jaakko Lintinen, Esko Nummelin. TUTKA – Porin taidemuseon tutkimuksia 5. Porin taidemuseon julkaisuja 80. Finepress, Turku, 2006. www.poriartmuseum.fi/fin/peda/mg-peda/mg-kokoelma/vari/enckell/vari01.html, Porin taidemuseo.