19.9.16

Lichtenberg-Mayer värikolmio

Olen jatkanut Illustrator-harjoituksiani pitkin loppukesää ja alkusyksyä. Yksi mielenkiintoisimmista projekteista on ollut ns. Lichtenberg-Mayer -värikolmion uudelleentekeminen, koska se on tullut tunnetuksi aivan toisenlaisena kuin oli sen kehittäneen Tobias Mayerin tarkoitus. Uudelleentoisintojeni värivalinnat tein kuten aiemminkin: tein kolmion uusiksi sekä vintage-väreillä (poimin netistä löytyneistä haalistuneista kuvista) että "puhtailla" väreillä, joka on tulkintani siitä, millaisen värikolmion on ollut tarkoitus olla väreiltään. Mutta värien lisäksi mieli sai vähän enemmänkin askarreltavaa ja pääsin luomaan myös uutta. Ja hutikin tuli - hommaa jäi jäljellekin.

***



Saksalainen matemaatikko, astronomi Tobias Mayer (1723-1762) yritti määritellä ihmissilmin erotettavien värisävyjen määrän. Vuonna 1758 Göttingenissä professorina toiminut Mayer esitteli värijärjestelmänsä luennolla, joka raportoitiin julkaisussa Göttingische Anzeigen für gelehrte Sachen. Se aiheutti paljon keskustelua. (Luentoraportin luki mm. Johann Heinrich Lambert, jonka oma väriteoria julkaistiin kirjassa Beschreibung einer mit dem Calaunischen Wachse ausgemalten Farbenpyramide (1772, Berliini). Se sai suuresti vaikutteita Mayerin teoriasta ja sekä Mayerin että Lambertin hahmotelmia on pidetty maailman ensimmäisinä kolmiulotteisiksi värijärjestelminä.)

Mayerin värijärjestelmän perusväreinä olivat sininen, punainen ja keltainen, ja valkoista ja mustaa käytettiin joko kirkastamaan tai tummentamaan värejä. Mayer käytännössä esitti luennollaan ensimmäisen kerran tiedeympäristössä, että kaikki värit saatiin sekoittamalla kolmea mainittua pääväriä (seikka, jonka käytännössä maalarit ja kirjanpainajat tunsivat hyvin omalta alaltaan jo aiemmin). Todennäköisesti Mayer tunsi paitsi aikansa väriteoriat, myös muutamia kymmeniä vuosia aiemmin julkaistun Jakob Le Blonin teorian kolmiväripainatuksesta (Coloritto, or the harmony of colouring in painting: reduced to mechanical practice, Lontoo 1725), mutta hänen omista kommenteistaan käy ilmi, ettei hän tunnistanut värivalon ja väripigmenttien (additiivisen ja subtraktiivisen sekoituksen) erilaisuutta - mitä ei yleisestikään tuohon aikaan tunnettu - vaan piti samoja sinistä, punaista ja keltaista universaaleina perusväreinä.

Samana vuonna 1758, kun Mayer piti huomiota herättäneen luentonsa, hän kirjoitti myös esseen De affnitate colorum commentatio ("Huomioita värien keskinäisestä suhteesta"), mutta se julkaistiin vasta vuosia hänen kuolemansa jälkeen, kun juuri Göttingenin fysiikan professorina työnsä aloittanut Georg Christoph Lichtenberg kokosi Mayerin julkaisemattomista teksteistä kommentoidun julkaisun Opera inedita (Tobiae Mayeri): Vol. I. Commentationes Societati Regiae scientiarum oblatas, quae integrae supersunt, cum tabula selenographica complecten (Göttingen, 1775). Mayerin siihen asti vain sanallisesti ja mustavalkoisissa piirroksissa kuvattu kuusikulmaisista kennoista muodostuva värikolmio julkaistiin väripiirroksena Lichtenbergin itsensä toteuttamana samaisessa kirjassa (laatta III).

Mayerin mainitsemista pigmenteistä on runsaasti tietoa. Mayer ei määritellyt tiettyjä pigmenttejä pääväreikseen, mutta sen sijaan mainitsi useimpia väripigmenttejä, joita voisi käyttää. Useimmin mainitut pigmentit olivat punainen cinnabari (sinooperi, tai lyijypunainen eli mönjä), sininen coeruleum montanum (eli "vuorisininen", todennäköisimmin atsuriitti) ja keltainen flauo regio (eli "kuninkaankeltainen", joka viittaa todennäköisesti orpimenttiin; pigmentiksi on arveltu esim. kumiguttaa tai massikoa; itse sävynimestä voi kuitenkin päätellä, että sävy on ollut puhdas, voimakas ja kirkas, lämmin keltainen). Lichtenberg oletettavasti käytti oman kolmionsa maalaamiseen kumiguttaa, sinooperia ja preussinsinistä.

Alunperin Mayerin kuvaamassa kolmiossa oli kaksitoista värikammiota kullakin sivulla, koska hän oli kokeissaan tullut siihen tulokseen, että jos värisekoituksessa on alle kahdestoista osa pigmenttiä, ihmissilmä ei enää kykene erottamaan niin pieniä sävyeroja. Värikolmion idea on yksinkertainen. Kolmion kärjissä on puhtaat värit (sininen, punainen ja keltainen) ja niiden välille värisekoitukset rakentuvat asteittain. Punaisessa on kaksitoista osaa punaista, mutta kun siitä lähdetään kenno kennolta kohti keltaista, punaisen osuus laskee ja keltaisen kasvaa. Siispä seuraavassa kennossa on punaista ja keltaista sekoitetaan suhteessa 11+1, sitten 10+2, 9+3 jne.

Värien valinta - ja aikakauden maalaustekniset rajoitteet - kuitenkin johtivat siihen, ettei työ sujunut niinkuin oli tarkoitus. Mayer ja kolmion lopulta toteuttanut Lichtenberg ajattelivat suorasukaisesti, että väriskaala rakentuu oikeaksi, kun vain pigmenttejä sekoitetaan samassa suhteessa keskenään, mikä ehkä joillakin samat ominaisuudet omaavilla nykypigmenteillä onnistuisikin. 1700-luvulla pigmentit olivat kuitenkin vielä hyvin erilaisia paitsi peittovoimaltaan, myös kemiallisilta ominaisuuksiltaan, eivätkä ne käyttäytyneet sekoittaessa niinkuin kilttien pigmenttien olisi kuulunut käyttäytyä. Tekstissä Lichtenberg kuvailee, kuinka hankalaa pigmenttien kanssa on työskennellä ja kuinka vaikeaa värit on sekoittaa. (Lichtenbergin latinankielisen kommentoinnin sekä Eric Forbesin englanninkielisen käännöksen (New York, 1971) voi lukea kokonaisuudessaan mm. Sarah Lowengardin The Creation of Color in Eighteenth-Century Europe -sivulta.)

Lopulta Lichtenberg totesi kaksitoistaosaisten sekoitusten tekemisen mahdottomaksi keskenään eri tavoin käyttäytyvillä pigmenteillä. Hän vähensi värisekoitusten määrää huomattavasti, ja lopputuloksena syntyi värikolmio, jossa oli seitsemän värikammiota per kolmion sivu alkuperäisen kahdentoista sijaan - värisekoitusten määrä väheni näin ollen huomattavasti. Tämä Lichtenbergin luoma värikolmio on kuitenkin noussut Mayerin teorian tunnetuimmaksi lippulaivaksi.

***

Illustrator-harjoittelunani toteutin jo julkaistun Lichtenbergin värikolmion väriversiotoisintojen lisäksi myös version Mayerin alkuperäisestä ajatusta: kaksitoista kammiota per kolmion sivu ja kaksitoista väriaskelta puhtaiden värien välillä. Mutta kuinka ollakaan: tein sen väärin!



Toteutin värikolmioni Lichtenbergin mallia käyttäen ja pohjasin tietoni kennojen määrään 12. Mutta vasta ihan työn loppuvaiheilla huomasin muistiinpanoistani, että kennojahan on sivulla oikeasti kolmetoista: puhdas väri + 11 askeleen väriliukuma + sen päässä jälleen puhdas väri!

En kuitenkaan (vielä) tehnyt projektia uusiksi. Vasta työn ja tämän havainnon tehtyäni löysin muistiinpanoistani Mayerin alkuperäisen piirroksen, jossa heksagonit ovat toisin päin ja niiden välissä on pieni musta kolmio...


Pitäisikö tässä vielä yksi versio tehdä, jossa toteuttaisin Lichtenbergin version kolmetoista-askelmaisena ja lisäksi tuon Mayerin alkuperäisen suunnitellun kuvion väreissä? Nythän se ei olisi vaikeaakaan, kun värit on valmiiksi "sekoitettu". (RGB tässä kuvassa viittaa saksankielen sanoihin Rot, Gelb, Blau - punainen, keltainen, sininen.)


***

(Seuraavaksi joka tapauksessa syöksyn Charles Lacouturen "värikukkasten" pariin - jälleen sitä löytämisen ja oivaltamisen riemua, kuin palapelejä ratkoisi!)

Lisää väriteorioista lyhyesti mutta selkeästi voi lukea mm. teoksesta Rolf G. Kuehni, Andreas Schwarz: Color Ordered: A Survey of Color Systems from Antiquity to the Present (Oxford University Press, 2008) sekä vierailemalla www.colorsystem.com -sivustolla.

Lichtenbergin seitsenaskelmaisen värikolmion sekä tulevaisuudessa ehkä sitten Mayerin idean mukaan oikein toteutetut toisinnot löytyvät printteinä, tyynyinä, paitoina sun sellaisina Society6-kaupasta. Myyntituotto menee Colorian ylläpitoon.




9.8.16

Planeettamatkailua



Ovatko planeettojen värit oikeita? Joskus, kertoo artikkeli From Neptune's blue hue to Jupiter's red spot: are the colours of the planets real?. (David Rothery, The Open University, The Conversation, Phys.org 21.7.2016)

Vaikka moni planeetta on pinnaltaan harmaan kiven peitossa, yleisesti ottaen planeettoja voidaan sanoa värikkäiksi. Usein värin määrittää jokin meille hyvin tuttu kemiallinen aine. Punainen planeetta Mars on punertava, koska sen kivien rauta on muuttunut rautaoksidiksi (samaa kamaa, mistä punamulta saa värinsä), Jupiterin kuun Ion on puolestaan värjännyt kirkuvan keltaiseksi rikki.

Mutta missä valossa värejä katsotaan ja minkä valon mukaan näkemämme väri pitäisi tulkita? Planeetalla vallitsevan valon alla vai meidän näkemämme valon mukaan? Ylläoleva kuvassa on kolme versiota Marsin Curiosity -mönkijän Mastcamin ottama kuvasta (NASA/JPL-Caltech/MSSS). Vasemmalla näkyy kameran ottama kalibroimaton kuva. Keskimmäistä on säädetty sellaiseksi, millaisena ihmisen silmä maiseman näkisi paikan päällä. Oikean puoleinen kuva on säädetty sellaiseksi, miltä maisema näyttäisi, jos Marsin valo olisi samanlaista kuin Maan pinnalla.

Lisää kuvia sekä "aidoista" planeettakuvista valovariaatioineen sekä vähän kuvitteellisemmin väritettyjä planeettakuvia löytyy aiemmin mainitsemastani artikkelista From Neptune's blue hue to Jupiter's red spot.

Lue myös lisää planeettojen väreistä: What color is each planet? (Intermediate) (Ask an Astronomer, Astronomy Department at Cornell University, Sean Marshall 7.2.2016)

8.8.16

Valkoista.

Bleekveld

Usein, kun vauhkotaan ihmisen aikaansaamista uusista väreistä, unohdetaan, kuinka uusi väri on hohtavan valkoinen. Tiedetään, tiedetään - eihän se ole väri ollenkaan, vaan joko kaikkien värien summa tai värin täydellistä poissaoloa, riippuen siitä, miltä kantilta katsoo. Mutta jos jätetään saivartelut sikseen: oikeasti puhdas, hohtavan valkoisia vaatteita on ollut saatavillamme verrattain vähän aikaa, eikä ole helppoa valmistaa vieläkään, kuten kerrotaan esimerkiksi Xrite Pantonen jutussa It's Officially Summer. Are Your Pants White Enough.

Periaatteessa valkaisukeinoja ja -aineita on tunnettu tuhannen vuotta, ellei kauemminkin, mutta oikeasti tehokkaita kemiallisia valkaisuaineita tuli käyttöön vasta 1700-luvulla. Siihen saakka tekstiilejä yritettiin valkaista mm. altistamalla ne auringonvalolle: ne levitettiin laajoille "valkaisupelloille" aurinkoa ottamaan. (Yllä olevassa kuvassa Joos de Momperin maalaus Bleekveld noin vuodelta 1650 ja alla valokuva Irlannista 1800-luvun lopulta ja Max Liebermannin maalaus Die Rasenbleiche vuodelta 1882.) Tilaa ja aikaa vievä prosessi kyllä tuotti valkoisia kankaita, mutta lopputuloksena ei ollut lähellekään sellainen valkoinen, jota me nykyihmiset pitäisimme kirkkaanvalkoisena. 1700-luvulla ruotsalainen kemisti Scheele keksi kloorin, jonka pohjalta kehitettiin useita erilaisia valkaisuaineita pitkin 1700-lukua. (Ranskalainen kehisti Thénard valmisti vetyperoksidia jo 1818 ja monta kymmentä vuotta myöhemmin, 1880-luvulla, sitä keksittiin käyttää valkaisuun, mutta sitä ei juurikaan käytetty vielä viiteenkymmeneen vuoteen). Näillä aineilla saatiin jo ihan oikeaa valkoista - ei mitään "luonnonvalkoista". Kemialliset valkaisuaineet otettiin hiljattain käyttöön teollisuudessa, mutta kotiteollisuudessa kankaita valkaistiin vielä pitkään pelloilla.

Linen Bleach Green (8251136135)

Max Liebermann - Die Rasenbleiche - Wallraf-Richartz-Museum

Valkoisuuden efektiä lisättiin optisilla konsteilla. 1800-luvulla tavalliset kuluttajatkin tutustuivat saivat ostaa pyykkiinsä optista kirkastusta: pyykinpesuun tarkoitettua sineä sai ostaa ihan yleistarvikkeena ja yleensä se oli joko preussinsinistä tai ultramariinipigmenttiä - kyllä, ihan sitä samaa, jota käytetään maalaamiseen. Valkaisun ohella puhuttiin sineämisestä. Prosessin tarkoitus oli saada kellertävä pyykki vaikuttamaan valkoiselta ja se oli perheenemännälle tuttu juttu vielä pitkälle 1900-luvulla.

Helmi Hannulan Kodinhoito - oppikirja kotitalousopetusta varten (K. J. Gummerus O. Y., 1920) opastaa:

On ostettava hyvää sinettä; huonot vain likaavat vaatteet. Vaatteet ovat oikein hyvin pestävät, sillä muuten saadaan harmaata pyykkiä.

Kotikemistin reseptikirja (WSOY 1956) antaa sinen valmistusohjeen (ultramariinia käyttäen) ja kertoo:
Pesu- tai huuhteluvedessä käytetään toisinaan sinistä väriainetta varsinkin seuduilla, joiden vesi on rautapitoista. Sininen väri saa vaatteet näyttämään valkoisemmilta; se ikäänkuin neutraloi rautaoksidin aiheuttaman kellertävän vivahduksen.

Sinisen lisääminen pesuaineeseen saattaa kuulostaa hassulle, mutta on itseasiassa lähempänä meitä kuin luulisikaan - sekä ajallisesti että ihan käytännössäkin. Ehkä varhaisissa sine-aineissa kysymys oli enemmän siitä, että sinertävä valkoinen miellettiin valkoisemmaksi kuin kellertävä valkoinen, kun taas nykyään optinen valkaisu tai kirkastus perustuu prosessointiaineen valon taittotapaan tai erilaisiin fluoresenssikäsittelyihin, mutta sama päämäärä yhtälailla. Monet kaupoista löytyvät hohtavan valkoiset vaatteet saadaan aikaan yhdistämällä kemiallista ja optista valkaisua, ja aika moni kotonakin käyttää optisia kirkasteita huomaamattaakin: niitä löytyy niin pesuaineista kuin hammastahnoistakin. (Optisesti valkaisevat hammastahnat sisältävät usein sinistä kovariinia, jolla pyritään saamaan hampaan pinnalle sininen kalvo, joka taittaa valoa niin, että hampaat näyttävät valkoisemmilta.)

---

Kun on itse elänyt maailmassa, jossa on käsitteet valkoinen ja luonnonvalkoinen erottamaan vitivalkoista ja hieman kellertävää, pehmeää valkoista, on hyvin vaikea kuvitella, kuinka tavoittamaton väri sinertävänä hohtava lumenvalkoinen on voinut joskus olla.

Ps. Olen kirjoittanut optisesta valkaisusta muutaman lauseen myös 2007 blogikirjoitukseeni Fosforesenssi ja fluoresenssi.


Theodor Hosemann Die Bleiche

24.7.16

Väriympyröiden anatomian parissa

Colorian Society6-kaupassa: 'Parsons' Spectrum Color Chart' 1912 (toisinto)


Olen viime päivinä askarrellut erilaisten värikuvioiden kanssa. Ajatukseni on ollut iskeä vähintään kolme kärpästä yhdellä iskulla: saada tuotekuvituksia Colorian Society6-kauppaan (jonka myyntituotto menee Coloria-projektien ylläpitoon ja kehittämiseen), saada kuvitusta Colorian uudistuville nettisivuille sekä harjoittaa jo puoliksi unohtuneita Illustrator-ohjelman käyttötaitojani. Kuvia olen valinnut yksinkertaisella periaatteella: mikä voisi olla yhtäaikaa sekä mukavaa että haastavaa toisintaa, sekä mikä näyttäisi visuaalisesti hauskalta esimerkiksi kellona, kassissa tai t-paidassa. Olen lähtenyt liikkeelle siis täysin visuaalisuuteen pohjautuen, ja sillä, kuinka suuri merkitys valitsemillani värisysteemeillä on ollut värin historiassa tai kuinka paljon kuva on esimerkiksi väriteorioihin vaikuttanut, ei ole ollut näissä valinnoissani mitään tekemistä.

Colorian Society6-kauppaan olen tehnyt vanhojen väriympyröiden pohjalta kaksi versiota (tai useampia): vanhan vintagekuvan kuluneita ja haalistuneita värejä (ja myös vintage-fiilistä) kopioiden, sekä uudelleentulkinnan väreistä. Uudelleen tulkinnan siksi, että kun alkuperäiset painokuvat ovat niin kuluneet, ei voi olla koskaan oikein varma, mikä on ollut alkuperäinen väri - ja toisaalta myös: onko alkuperäinen kuvakaan painettu rajallisten painovärien aikakaudella niillä väreillä kuin kuvion tekijällä on ollut tarkoitus se esittää?

Colorian Society6-kaupassa: Chevreul Cercle Chromatique, 1861 (toisinto)


Jotkut kuviot ovat suhteellisen selkeitä: esim. Chevreulin väriympyrän kanssa ei juurikaan ollut pohtimista: määrittelin vanhoja kuvia katsomalla ja päätäni käyttämällä ympyrän päävärit (keltainen, oranssi, punainen, violetti, sininen, vihreä), jonka jälkeen hain niiden väliin tulevat värit Illustratorin Blend Toolilla. Mutta välillä tulee eteen sellaisia palapelejä, ettei voi olla ihan varma. Esimerkiksi tämä Kuva II Babbitin kirjasta "Principles of Light and Color": "Chromatic Harmony of Gradation and Contrast."

Netistä löytämäni kuvat olivat kaikki hyvin pienikokoisia ja osa myös huonolaatuisia skannauksia, joissa jo itsessään värit olivat hieman metsässä. Lisäksi kirjoista skannatut kuvat ovat itsessään harmaantuneet ja haalenneet ja niiden värit haalistuneet selvästi. Valitsin mallikseni löytämäni selkeimmän kuvan (muistaakseni archive.orgista löytyvästä kirjasta), joka oli myös vaaleimmasta päästä. Tein ensin kuvasta version, jossa poimin värit suoraan vanhasta kuvasta. Sitten aloin tehdä toista versiota, jossa etsin kuvaan värejä aluksi kuvaan kirjoitettujen nimien perusteella, sitten miettimällä mahdollista logiikkaa, miten "kulmapalat" kuvassa voisivat värittyä.

Ensin poimin kuvan keskiosan taustan "normal-gray" -keskiharmaan, jonka jätin kuitenkin vähän vaaleammaksi. Sitten hain kuvaan uloimmalla osalla olevat päävärit (sininen, punainen, keltainen) ja niiden alla olevat välivärit (oranssi, vihreä ja purppura), joiden otaksun olleen alunperin kirkkaita. Väistin värien etsinnässä lähes täysin violetin ja vihreän alkuperäisessä kuvassa olleet värit: ne olivat molemmat melko sinivoittoisia harmaita, joiden oletan haalistuneen. Myös punainen oli aika vaisu - tuskin alkuperäisen värisenä säilynyt.

Illustratorin työpöydältä: keskellä originaalit referenssikuvat, oikealla toisinto vanhoissa väreissä ja vasemmalla oma tulkintani kuviosta.

Tämän jälkeen hain pää- ja välivärien kanssa ulkokehillä vuorottelevat harmaat värit sekoittamalla pää- ja välivärit keskiosan harmaaseen 50/50%-suhteessa. Nämä uloimpien reunojen "kulmapalat" aiheuttivat itselleni eniten pohdintaa. Oletan, että näiden kuusikulmiota kiertävien väliliuskojen on tarkoitus olla koko sivun mittaisia ja värien on tarkoitus sekoittua noissa toisiensa päälle menevissä neliöissä. Alkuperäisen referenssikuvan värit kyllä vippaavat tässä osiossa jo niin paljon, että mietin, johtuuko kaikki vaillinaisesta painomenetelmästä ja värien haalistumisesta, ja että onko järkeilyni sittenkään oikein - mutta toteutin värityksen oletukseni perusteella.

Otaksuin, että koska keskiosan nimet (green, blue, red...) näyttivät niin paljon vaaleammilta kuin ulkokehän samannimiset värit, ne ovat varmaan valkoista tähteä ympäröiviä vaaleampia värejä. Siispä sekoitin ne 50% väriä + 50% valkoista -suhteella.

Olettaisin muiden kirjan hieman suurempien kuvien perusteella, että alkuperäisessä kuvassa tähteä kiertää pienten ohuiden valkoisten ympyröiden joukko ulospäin harvenevasti (tapa, jolla liukuväriefektiä vanhoissa painotekniikoissa toteutettiin), joten aion myös sellaisen vielä kuvaan askarrella. Tekemistä on vielä mm. tekstien toteuttamisen ja muiden väriin liittymättömien pienten juttujen kanssa, mutta voiton puolella taidan olla.

---

Käytännössä etsin nämä uuden version "päävärit" liki kokonaan Illustratorin peruspaletista. Oletan kyllä (vertailemalla muihin vanhoihin painokuviin), että esimerkiksi violetti on ainakin painokuvassa ollut paljon punertavampi, joten ei tämä uusioversio missään nimessä varmaan mikään täysin korrekti toisinto alkuperäisestä painokuvasta, tai siitä, miten Babbit on kuvionsa alunperin suunnitellut. Ennemminkin täysin oma tulkintani väriympyrästä.

Olisi kuitenkin kiva tietää, kuinka metsään olen mennyt tämän Babbittin värisysteemin kanssa. (Vähän esimerkiksi mietityttää, olenko oivaltanut värien sekoittumisen oikein: mm. miksi punaisen ja vihreän harmaat sävyt ovat kuviossa niitä vastapäisellä sivulla, kun sinisen ja oranssin sekä keltaisen ja violetin ovat niiden vieressä... Onko tähän joku syy? Vai onko värit huitaistu paikalleen vain jotenkin?) En ole perehtynyt Edwin Dwight Babbittin väriteksteihin sen enempää, mutta tiedän, että hän kirjoitti teoksensa ja piirteli värikuvionsa väriterapian (kromopatian?) näkökulmasta: hänen väriteorioissaan ja niitä käsittelevissä teksteissään oli vahvasti läsnä spirituaalisuus ja uskomus erilaisiin meitä ympäröiviin voimakenttiin. Jos jollakulla on parempaa tietoa tai järkeilyni tuntuu vajavaiselta, otan mielelläni vastaan täydentävää tietoa asiasta!

Ps. ja Huom.! Coloria.netin Society6 -kaupassa myytävät tuotteet ovat kaikki joko täysin omaa tuotantoani tai näitä uudelleentoisintoja vanhoista värijutuista. En myy siellä mitään muiden alkuperäiskuvituksia sellaisenaan, vaikka näitä vanhoja väriympyröitä ja -systeemejä olisi myös tekijänoikeusvapaasti saatavillakin. Tämä Babbitin kuviotoisinto ja sen versioita tulee kauppaan myyntiin, kunhan saan sen jossain vaiheessa valmiiksi...


23.7.16

Kyllä väri meihin vaan vaikuttaa, ja aika moni muukin



Vaikuttaako ympäristömme käytökseemme - tahtomattammekin? Kaikki eivät ole sitä mieltä, mutta ehkä kaikki miten tunnemme ei olekaan sydämen johdattamaa - eikä se, miten toimimme, johdukaan silkasta tietoisesta järjenkäytöstä.

Tässä parin vuoden takaisessa haastattelussa Adam Alter kertoo mm. ympäristömme värivalintojen vaikutuksesta meihin. Alter on kirjoittanut kirjan Drunk Tank Pink, jossa hän käsittelee yleensäkin siitä, mikä vaikuttaa meihin ja valintoihimme.

Kirjassa on luku myös väreistä. Kirjalle nimensä antanut värisävy Drunk Tank Pink on värien universumissa yksi merkittävimmistä (etten sanoisi räikeimmistä! :D) ja tutkituimmista esimerkeistä siinä, miten värillä voi vaikuttaa ihmisiin ihan fysiologisella tasolla. Drunk Tank Pink on vaaleanpunainen sävy, jonka rauhoittava vaikutus huomattiin 1960-luvun käyttäytymistutkimuksissa, ja jota 1970-luvulla alettiin kokeilla vankiloissa aggressiivisten vankien rauhoittamiseen. Tutkimuksilla on kritisoijansa ja värin vaikutuksella epäilijänsä, mutta siitä huolimatta sävyä käytetään edelleen sadoissa - ehkä tuhansissa - amerikkalaisvankiloissa ja -sairaaloissa.

Sävy on tunnettu myös nimillä Baker-Miller Pink, Pepto-Bismol Pink ja bubblegum pink - siis purkkapinkki.

Lue lisää Drunk Tank Pink -väristä Coloriasta.

21.7.16

Wasabin vihreä



Luuletko, että se kirkkaan vihreä wasabiksi kutsuttu mönjä sushilautasesi reunalla on oikeasti wasabia? Ei ole. Se on vihreäksi värjättyä - aitoa wasabia paljon edullisempaa - piparjuurta tai piparjuuren ja sinapin sekoitusta.

Aito wasabi - eli maustekrassi tai japaninpiparjuuri (Wasabia japonica) on lempeämmän väristä kuin kirkkaaksi värjätty jäljittelijänsä. (Varmistamattoman) tarinan mukaan wasabia näyttelevä piparjuuri on värjätty niin kirkkaaksi juuri siksi, että ruokailija tietäisi, ettei tahna ole ainakaan täysin aidosta wasabista, eikä sushin valmistaja joutuisi häpeään "väärennöksen" käyttämisestä. Tässä tarinassa kuitenkaan tuskin on toden häivää.

Välttämättä satunnainen sushin syöjä ei eroa aidon wasabin ja piparjuuritahnan välillä edes huomaisi, niin läheistä sukua kasvit ovat toisilleen. Länsimaissa wasabin yksi nimi on "japaninpiparjuuri", ja japanilaiset kutsuvat piparjuurta "lännen wasabiksi" (seiyōwasabi).

Millä "wasabi" sitten värjätään? Täkäläisten wasabien väriainetta en ole vielä pystynyt selvittämään, mutta ainakin Amerikassa joistakin wasabeista on löydetty vihreää, joka on valmistettu tartratsiinin (E102, keltainen atsoväri, joka saattaa aiheuttaa yliherkkyyttä) ja briljanttisinisen (E133, synteettinen sininen väriaine). Samaa tavaraa on mm. joidenkin Suomesta saatavien valmis-sushipakettien pikkuisissa wasabipusseissa.

Jos joku löytää Suomessa käytettävien "wasabien" väriaineista enemmän tietoa, otan ne kiitoksella vastaan!

10.4.16

Kaikki värit eivät ole taidetta varten



Luin Pupulandia-blogista mielenkiintoisen bloggauksen: Onko taide ikuista - tai kuuluuko sen olla? Ehkä kaiken taiteen ei tarvitsekaan olla ikuista, mutta jotenkin mieli sanoisi niin, että jos teos myydään kovaan hintaan, ainakin sen ostajalla pitäisi ostovaiheessa olla tiedossa, jos teos on haalistumassa pian.

Tässä lyhyt oppimäärä hyvin yleistäen - lähdetään tästä liikkeelle.

Jos teokset tehdään taiteen tekemiseen tarkoitetuilla väriaineilla (olkoon sitten kyseessä öljy-, akryyli-, akvarelli- tai mitkä muut tahansa värit tai musteet, kunhan ovat taiteilijalaatuiset), niille on taattu myös pitkä säilyvyys, eli teoksen värit eivät kovin helpolla haalistu. Tottakai suoraan auringonvaloon / ultraviolettivalolle altistaminen haalistaa melkein minkä vaan, mutta mitään hätää ei ole, jos teos seinällä on normaalissa valoisassa tilassa ja puhdistetaan asianmukaisesti, eikä millään liuottimilla (kyllä, tätäkin on tapahtunut).

Eri lukunsa on "kokeellisille" materiaaleille ja "kokeellisin" väriainein toteutetut teokset, joiden kohdalla on hyvä tiedustella taiteilijalta niiden kestävyyttä. Kokeellisella tarkoitan tässä yhteydessä sellaista, mikä ei ole alunperin taiteen tekemiseen tarkoitettu: esim. materiaaleissa erilaiset pakkaukset ja oikeastaan mikä tahansa muu kuin maalausta varten pohjustetut alustat, ja väreissä esim. ruoka-aineet, meikit, lasten liidut yms.

Väri säilyy parhaiten happo- ja ligniinivapaalla pohjalla. Erilaiset pahvit ja pakkaukset eivät välttämättä täytä näitä vaatimuksia. Jonkin verran kestävyyttä voidaan parantaa pohjustuksella, mutta riippuu mitä pohjustetaan: esimerkiksi em. pahvien ja pakkausten kemikaalinen tasapaino ja esineiden muovi- yms. pinnoissa esineen kemikaalit saattavat vaikuuttaa pohjustukseen ja hiljalleen myös värien sävyyn tai kestoon.

Hyvin paljon on viime aikoina todistanut luonnonvärien käytön lisääntymistä. Hienoa sinänsä, mutta on hyvä tietää, että suurin osa kasvi-, kukka- ja siitepölyväreistä ovat hyvin valonherkkiä: osa haalistuu tai muuttaa väriään ihan parissa kuukaudessa, osa kestää ehkä pari vuotta. Toki kasvivärien joukossa on kestäviäkin värejä tai tapoja käyttää niitä, mutta jos puhutaan kasveista, joita esim. Suomessa voi poimia kotimatkallaan, valonkesto on todella onneton (taidetarkoituksiin). Meikeissä käytetään hyvin paljon kasvivärejä tai niiden synteettisiä versioita, jolloin vaikutus on sama, kuten melkein kaikella silläkin, mitä keittiöstä löytyy.

Myös kahvi ja tee kuuluvat kyseenalaisten väriaineiden joukkoon. Vaikka etenkin jälkimmäisestä on valmistettu aiemmin mustetta ja kumpaakin käytetään värjäämiseen, sekä tekijän että teoksen ostajan on hyvä tietää, että teokset myös haurastuvat haalistumisen lisäksi. Kahvi ja tee sisältävät tanniinia (kahvi hieman, tee enemmän). Tanniini itsessään toimii myös "puretusaineena" eli auttaa myös muita vähemmän kestäviä värejä kiinnittymään kankaaseen värjätessä, mutta siinä on useita happoja, joten värin tuottava ruskea on itsessään syövyttävä. Lievästi, mutta kuitenkin. Esimerkiksi värjätessä kahvilla ja teellä villaa teellä värjätyt tekstiilit "syöpyvät" 30-40 vuodessa, kahvilla värjätyt 75-100 vuodessa. Haalistuminen tapahtuu vähän nopeammin, mutta puhutaan kuitenkin vuosista, eikä kuukausista, vaikka tekniikasta riippuen silmin havaittavia sävymuutoksia saattaa näkyä jo vuoden sisälläkin. Kahvilla ja teellä värjätyissä tekstiileissä ja maalatuissa teoksissa sekä haurastumisen ja haalistumisen prosessi on hitaampaa, mutta se on kuitenkin olemassa ja hyvä huomioida.

Hienoa, jos kierrätysmateriaaleja käytetään! Pakkauspahvit käyttöön, kasveja paperille ja vanhentuneet meikit, kahvit ja teet kuvien tekemiseen - siitä enemmän projektissa Suloisia värejä https://suloisiavareja.wordpress.com/ - mutta askarteluun (vaikka kortteihin), ei myytäviksi tarkoitettuihin taideteoksiin!

26.3.16

Coloria ihailee kaikkia maailman värejä!

Rasismin vastaista viikkoa on jäljellä enää pari päivää, mutta rasismin vastainen elämä jatkuu senkin jälkeen - myös...

Julkaissut Coloria 25. maaliskuuta 2016

28.9.15

Vivianiitin sineä

Aina silloin tällöin saan Coloriaa varten ilahduttavia meilejä, joissa on mukana uutta lähdeaineistoa. Tällä kertaa vastaanotin pdf-muodossa alunperin kirjoituskoneella kirjoitetun "Vivianiitti eli rautafosfaatti - Tietoa sen esiintymisestä ja käyttömahdollisuuksista" -tekstin - mutta en saanut valitettavasti mitään tietoa siitä, mikä raportti on, eikä lähettäjälläkään sitä ollut. Raportti kuitenkin innotti päivittämään Colorian Vivianiitti-sivun, ja siinä samalla, kun etsiskelin netistä uutta ja täydentävää tietoa etenkin vivianiitin merkityksestä taidemaalauksessa, osuin aivan uuteen YouTube-videoon, jossa on näytetty vivianiitin tie maa-aineksesta maaliksi.




Tässä alla myös vanha kartta saamastani pdf-tiedostosta: siitä näkyy, missä vuonna 1943 on ollut tunnettuja vivianiittiesiintymiä Suomessa.


Suomen vivianittiesiintymät raportista vuodelta 1943

25.8.15

Medium Adam25

Yves Kleinin teos Frankfurtin taidemuseosta (Das Städel Museum) vuoden 2011 näyttelystä, kuva Päivi Hintsanen

Yves Kleinin siniset teokset pitää nähdä oikeasti, ennenkuin voi oikeasti tajuta, kuinka voimakkaasta väristä on kysymys. Hyvin valaistussa tilassa kokemus voi olla suorastaan hyökkäävä. Itse olin nähnyt Kleinin pienempiä sinisiä teoksia aiemminkin, mutta vuonna 2011 Frankfurtin taidemuseossa sain melkein shokin nähdessäni Kleinin teoksen. Tuolloin museossa oli remontti ja sen väliaikaisessa näyttelyssä taideteokset olivat riveissä melkein toisissaan kiinni muodostaen historian ja taidehistorian aikajanan. Kävelin aikajanaa seuraten puoliajatuksissani huoneesta toiseen ja kun - suhteellisen pitkän matkan loppupäässä - astuin hyvin valaistuun huoneeseen, jossa Kleinin sininen työ tuli päälle kuin hyökäten nurkan takaa. Havaitsin, etten ollut ainoa, joka säpsähti huoneeseen tullessaan. Muutama näyttelyvieras varjosti kädellään silmiään, kuten tehdään liian kirkkaalla auringonpaisteella. Yritin turhaan saada intensiivistä sinistä tarttumaan kameraani - ainakin pienen digipokkarin taltioimistaidot loppuivat kesken.

Klein on epäilemättä tunnetuin juurikin intensiivisestä sinisestä väristään, joka esiintyy tunnetuimmissa monokromaattisissa Kleinin töissä - maalauksissa ja veistoksissa. Väriaine on rekisteröity vuonna 1960 nimellä IKB - International Klein Blue. Hyvin intensiivinen sininen ei varsinaisesti ole pigmentti itsessään, vaan se on ultramariinipigmentin ja sideaineen, M60A-hartsiaineen sekoitus.

Mutta vaikka väriaineen nimessä on Kleinin nimi ja vaikka Klein yleensä mainitaankin tuon huikean sinisen keksijänä, totuus on hieman erilainen. Klein halusi löytää tavan, jolla väri säilyttäisi sideaineeseen sekoitettuna saman voimakkuuden ja intensiivisyyden kuin sillä on jauheena, joten hän kääntyi pariisilaisen taidetarvikekauppiaan ja harrastajakemistin Édouard Adamin puoleen. Voidaan melko varmasti sanoa, että Kleinilta tuli idea ja toive ja Adam teki varsinaisen kehitystyön - vaikka hänen nimeään ei myöskään virallisissa papereissa näy. Adamin taidetarvikekauppa Pariisissa on toiminnassa edelleenkin. Édouard Adam on itse kuollut, mutta liikettä pitää hänen veljenpoikansa Fabien.

Yhtenä totuutena on kerrottu, että väri kuoli Kleinin mukana. Tavallaanhan se on tottakin: Kleinin IKB-rekisteröinti estää IKB-nimen käyttämisen muilta ja väriaineen valmistamisen ja myymisen IKB-nimellä. Mutta se ei estä muutoin väriaineen valmistamista, eikä salaisuuskaan ole ollut alunperinkään Kleinin, vaan värin varsinaisen kehittäjän, Édouard Adamin. Jos joku haluaa tehdä Kleinit ja alkaa maalata monokromaattisia sinisiä aivan samanlaisella värisekoituksella, se on mahdollista. Maalia on saatavissa nimellä "Médium Adam 25" litran ja viiden litran pöntöissä Adam Montmartrelta.

---

Lisää IKB-sinisestä Coloriassa.


24.8.15

Lapis lazuli - sinisen taikaa


Firenzessä on parhaillaan esillä näyttely Lapislazzuli - Magia del Blu, jossa esitellään mineraalin (tai pikemminkin usean mineraalin yhdistelmän, kuten näyttelyssä painotetaan) historiaa. Näyttelyn isä on Pariisin Mùseum National d'Histoire Naturellen minerologi Gian Carlo Parodi, jonka ajatuksena oli, että näyttelyssä voisi olla esillä muutakin kuin kivestä tehtyä koriste-esineistöä - myös sen mineralogisia ominaisuuksia ja muita käyttötapoja. Näyttely jakautuu neljään osaan: ensimmäinen esittelee eri paikoista löydettyjen lapis lazuli -kivien eroja ja yksinkertaisia kivestä kaiverrettuja esineitä; toisessa esillä on 1600-luvulla kehittynyt kivikaiverrus ja kivelle maalaaminen; kolmannessa osiossa esillä on huikean kallista ja ylellistä lapis lazuli -esineistöä, joka on valmistettu uskonnollisiin tarkoituksiin sekä rikkaan ylimystön tilaamana, ja jossa kivi on yhdistetty runsaaseen kulta- ja hopeakoristeluun; neljännessä osassa pääosa on kivestä saatavalla ultramariini-pigmentillä ja sen käyttökohteilla vuosisatojen ajan, Cennino Cenninin kuvauksista ja renessanssimaalauksista Yves Kleinin teoksiin.


- Manifattura granducale (Cristofano Gaffurri su disegno di Jacopo Ligozzi), Tavolo con veduta del porto di Livorno, 1601-1694, mosaico di pietre dure, cm 107x94, Firenze, Galleria degli Uffici -



Kiven sininen väri tulee lasuriitista, sen valkoiset värit kalsiitista ja muista silikaateista ja kullanväriset läikät ja juonteet pyriitistä. Sinisen ja valkoisen yhdistelmä on tuonut katsojien silmiin meren ja sinisen ja kultaisen yhdistelmä puolestaan tähtitaivaat. Kivi on ollut aiemmin itsessään kallis jo siksi, että pitkään sitä saatiin vain Badahšanin Sar–e–Sang-vuorilta, nykyisen Afganistanin alueelta, josta kiveä kaivettiin jo 6 000 vuotta sitten ja josta kiveä edelleenkin kaivetaan. (Noilta ajoilta juontuu myös kivestä saatavan pigmentin, ultramariinin, nimi: sitä tuotiin oltra mare, meren takaa.) Muutaman viime vuosisadan aikana kiveä on löytynyt muualtakin, ympäri maailmaa, mutta ei aivan samassa mittakaavassa ja kiven koostumus ja väri vaihtelee löytöpaikan mukaan. Ehkä huomattavin lapis lazuli -kaivaus Afganistanin ulkopuolella löytyi 1700-luvun lopulla Baikal-järven läheltä Venäjältä, mikä näkyi seuraavina vuosikymmeninä selkeästi sikäläisessä koriste-esineistössä ja myös arkkitehtuurissa.



Lapis lazuli -kivi on ollut ylellisyystuote koko sen monituhatvuotisen kaivaushistoriansa ajan. Se on mainittu arvokkaana kauppatuotteena sumerilaisessa kirjallisuudessa ja näyttelyssäkin oli esillä kivestä kaiverrettuja pieniä esineitä Egyptin ajoilta. Aika on laskenut itse kiven hintaa. Vaikka esimerkiksi Afganistanissa kaivaukset toimivat edelleen melkein samalla tavalla kuin ovat toimineet vuosituhansien ajan - työ tehdään alkeellisin työvälinein, hakuilla ja taltoilla, ja kaivosmiehet kantavat uskomattoman kokoisia kiven murikoita selässään vuoren rinteillä - monilla muilla kaivauksilla apuna on työtä nopeuttava ja siten hintaa laskeva nykytekniikka. Sininen kivi ei enää myöskään kulkeudu Eurooppaan kuukausien matkalla, pienissä erissä kamelin selässä, vaan isommat erät kulkevat nopeammin, päivissä tai tunneissa, laivalla ja lentokoneilla, mikä on laskenut myös afganistanilaisen kiven hintaa. Kiveä voi ostaa nykyään ihan kohtuulliseen hintaan melkein mistä tahansa korukivi- tai kristallikaupasta, mutta lapis lazuli -kivestä valmistetun aidon ultramariinipigmentin hinta ei ole vuosituhansien aikana laskenut mihinkään. Pigmentin valmistus ei ole helppoa: jos kiven yksinkertaisesti murskaa ja jauhaa, lopputuloksena on harmaa massa, jossa ei ole häivähdystäkään kirkkaan sinisestä väristä. Valmistus on monimutkainen prosessi, josta kivestä erotellaan epäpuhtaudet pois ja siten saadaan jäljelle jäävä sininen pigmentti.



Samaa, häkellyttävän sinistä sinistä saa myös huomattavasti edullisemmin: keinotekoinen, teollisesti valmistettu ultramariini on käytännössä puhtaampaa kuin luonnosta saatava, ja monin kerroin halvempaa - se on yksi edullisimpia pigmenttejä. Yves Klein kehitti tästä teollisesta ultramariinista oman, suorastaan päällekäyvän sinisen värinsä, jota kutsui nimellä International Klein Blue - IKB. Näyttelyssä oli esillä Kleinin Victoire de Samothrace (1973), josta näyttelyn himmeä valaistus ei saanut ehkä ihan kaikkea mahdollista irti, mutta siltikin sininen melkein sattui silmiin.

Erikseen pitää vielä mainita Philip Poupinin upeat kuvat Sar-e-Sangin kaivauksilta. Jo niistä pelkästään olisi saanut aikaiseksi käymisen arvoisen näyttelyn! Poupinin sivuilta löytyy myös muutamia näyttelyssä nähtyjä kuvia lapis lazuli -kaivauksilta.

Lue lisää ultramariinin historiasta Colorian sivuilta.

---

Näyttelystä on ilmestynyt myös 35 euroa maksava italiankielinen näyttelyjulkaisu (ei ainakaan vielä ollut saatavilla englanniksi).

Lapis Lazuli - Blue Magic
9.6.-11.10.2015
Museo degli Argenti, Palazzo Pitti
Firenze
www.polomuseale.firenze.it

Kuvat: Firenze 2015 - Un anno ad arte




.

1.3.15

Moderni sininen?


Facebookissa on kiertänyt linkki Business Insider UKssa julkaistu artikkeli No one could see the color blue until modern times, jossa kirjoitetaan "And without a word for the color, there's evidence that they may not have seen it at all", karkeasti suomenneettuna "jos meillä ei ole nimeä värille, meillä on todiste siitä, etteivät he välttämättä nähneet väriä lainkaan." Jutussa ei suoraan väitetä, etteivät kreikkalaiset nähneet väriä ("but we do know that ancient Greeks and others in the ancient world had the same biology and therefore, same capability to see color that we do"), mutta kuitenkin johdatellaan siihen, että väriä ei tunnistettu.

Jo 1800-luvulla "Homeros-teoria" herätti kiistelyä: mitä voi päätellä yhden runoilijan tulkinnan pohjalta, joka on kaiken lisäksi vähän hävinnyt englanninnoksessa, kun sanojen merkitykset ei ole aivan samoja. Legenda on kuitenkin elänyt ja elää edelleen, sillä monet sinistä käsittelevät värikirjat mainitsevat heti alussa Homeroksen viininvärisen meren ja epäilyn siitä, etteivät muinaiset kreikkalaiset nähneet sinistä (Homeros ja kreikkalaiset mainitaan myös Colorian sininen-sivun alussa). Mutta tähän kannattaa suhtautua varauksella: vähän kuin van Goghin näyttelyssä tekisi sen yleispäätelmän, että 1800-luvulla ihmiset ei tunnistaneet tasaisia pintoja.

Jutussa on myös muutamia väittämiä, jotka eivät pidä paikkansa: vanhassa kreikassakin on sana siniselle κυανό - josta mm. cyan eli syaani on tullut. Muinaissanskriitissakin on sana siniselle; hepreassa tekhelet-sininen oli jopa pyhä väri...

Ongelma tulkinnassa on ollut varmaan myös se, että värit on voitu yksinkertaisesti luokitella eri tavalla: se missä me luokittelemme punainen, keltainen, sininen, vihreä; jossakin on ollut pitkään luokittelu punaiset-keltaiset; siniset-vihreät... Joissakin kielissä on edelleen yksi sana siniselle ja vihreälle, mutta kielen puhujat kuitenkin selkeästi erottavat sinisen ja vihreän toisistaan, eikä heille ole tuottanut ongelmia käyttää vihreää ja sinistä puhuessaan toista kieltä - tämä huomio vesittää artikkelin väittämän siitä, ettei väriä tunneta, ellei sille ole sanaa. Myös termien käyttö vaihtelee. Edelleenkin esim. japanissa on sana vihreälle (midori), mutta vaikka siellä on samat liikennevalot käytössä kuin Euroopassakin, niin liikennevalon vihreä on kuitenkin pääasiassa sininen (ao).

Väritermien tutkimuksen uran uurtajina pidetään Brent Berliniä ja Paul Kayta, jotka 1969 julkaisivat kirjan "Basic Color Terms: Their Universality and Evolution" ja joiden teoriaan väritermien tutkimus nojaa paljolti nykyäänkin. Heidän teoriansa mukaan värisanat kehittyvät vaihteittain: ensin musta ja valkoinen (tumma ja kirkas), sitten punainen, sitten joko keltainen tai vihreä ja seuraavassa vaiheessa molemmat erottuvat, seuraavassa vaiheessa sininen, sitten ruskea, ja sen jälkeen harmaa, oranssi, vaaleanpunainen tai violetti. Berlin ja Kay tunnistivat tämän kehityskaaren useammista kielistä. Tämäkään teoria tuskin on täysin aukoton, mutta lienee vähintään oikeilla jäljillä.
en.wikipedia.org/wiki/Basic_Color_Terms:_Their_Universality_and_Evolution

Edelleen on joitakin kieliä, joissa on värisanoina vain musta, valkoinen ja punainen (joka samalla on mikä tahansa väri), koska muille ei ole merkitystä. Unkarissa on kaksi eri "päävärisanaa" punaiselle (verenpunainen ja lämpimän punainen) ja venäjässä siniselle (vaaleansininen ja tummansininen). Monissa kielissä värinimeen liittyy myös jonkinlainen muu arvo, ei pelkkä sävy aallontaajuuden mukaan.

Kyse on siis kielestä itsestään tai yksinkertaisesti ajattelueroista - eikä siitä, etteikö väriä näkisi.

22.2.15

Mustamaija


[Kuva The Black Maria, Cleason's Pictorial, 11.12.1852]

Tällä viikolla kuulin pitkästä aikaa mustamaija-nimityksen. Bussipysäkillä samanaikaisesti äitinsä kanssa kyytiä odotteleva alle kouluikäinen poika innostui selvästi ohiajavasta poliisiautosta ja roistosta, jota sen takatilassa mahdollisesti kuljetettiin. Äiti selvensi pojalle, että "se on mustamaija". Poika jäi selvästi hölmistyneenä seisomaan, eikä oikein tajunnut kuulemaansa, jolloin äidin piti selittää, että sanaa käytetään poliisin koppiautoista. - Mutta eihän se ollut musta, poika ihmetteli paria minuuttia myöhemmin.

Ei olekaan. Suomalaisilla poliisiautoilla ei oikeastaan ollut mitään tunnusväritystä ennen 1980-lukua. Jo seuraavalla vuosikymmenellä tunnusväritys uusittiin ja autot saivat tummansinivalkoisen kuosinsa ja ilmeisesti jonkin sortin värityksen uudistus on jälleen meneillään. Jokatapauksessa mustamaija-nimitykselle ei alunperinkään ole oikein ollut väriin liittyvää perustetta, mutta varsinkin nykyään monet viittaavat autoihin vain "värittöminä" maijoina.

Suomen ensimmäinen poliisiauto hankittiin Helsingin poliisilaitokselle 1904 ja Turku sai autonsa vuoden 1910 tienoilla, mutta kesti vielä kauan, ennenkuin autot yleistyivät, eikä noilta varhaisilta parilta vuosikymmeneltä ole säilynyt tietoa autojen mahdollisista lempinimistä. Varmuudella poliisiauto sai lempinimensä 1920-luvulla, jolloin Helsingin poliisilaitoksen suurta umpiautoa nimitettiin Mustaksi Mariksi. Nimi levisi hiljalleen tarkoittamaan myös muita poliisin koppiautoja ja Mari muuttui Maijaksi. Mutta mistä nimi alunperin tuli?

Nimityksen historiasta on monenmoista tarinaa ja sen alkuperää lienee mahdotonta jäljittää aivan sataprosenttisella varmuudella. Kerrotaan mm., että Helsingin poliisissa olisi 1890-luvun lopulla olisi palvellut iso, musta Maija-hevonen, jonka avulla poliisi kyyditti väsähtäneitä juhlijoita kaupungilta putkaan. Todennäköisesti mustamaija-nimitys on kuitenkin ulkomaan käännös/väännösperuja - samantyylisiä nimityksiä käytetään myös muissa kielissä (mm. englannin Black Maria on ollut käytössä ainakin Yhdysvalloissa, Englannissa, Uudessa-Seelannissa ja Irlannissa; ruotsin Svarta Maja; norjan svartemaja, svartemarje tai svartemarja; islannin svarta María; unkarin feketemária). Kaikkein todennäköisimmin nimitys on alunperin amerikkalaista alkuperää, ja levinnyt sieltä sitten muualle maailmaan. Nimityksen leviäminen on helppo ymmärtää: se ei levinnyt ainoastaan puheissa, vaan myös kuvissa, salapoliisitarinoissa, lehtijutuissa ja myöhemmin myös elokuvien mukana.

Black Maria on tunnettu etenkin Yhdysvalloissa jo ennen autojen aikakautta, jo ennen 1800-luvun puolta väliä, jolloin se tarkoitti hevosvetoisia koppikärryjä, joita käytettiin vankien kuljettamiseen. Myös tämän nimityksen alkuperästä on useampiakin tarinoita, joista tämä Bostoniin sijoittuva lienee tunnetuin: 1820-luvulla Bostonissa asunut suurikokoinen ja voimakas Maria Lee-niminen afroamerikkalainen nainen piti merimiehille täysihoitolaa ja auttoi poliisia mielellään pidättämään levottomat vieraansa. Kerrotaan, että hän piti sellaista jöötä, että kriminaalit pelkäsivät häntä enemmän kuin poliisia - kurinpitoon riitti, kun uhkailtiin, että Musta-Maria noutaa. Kun sitten poliisilaitos sai uudenmallisen, mustaksi maalatun vaunun rikollisten kuljetukseen, tarinan mukaan se nimettiin tehokkaan täyshoitolan pitäjän mukaan Black Maria-nimiseksi. (Sekä tämä Bostonin tarina, että aiemmin mainitsemani poliisin musta Maija-hevonen esitellään mm. Poliisimuseon lapsille suunnatussa tehtävämateriaaleissa.)

Vaikka tarinassa olisi perääkin, ensimmäinen varma merkintä tällaisesta vaunusta Bostonissa on vasta muutamaa vuosikymmentä myöhemmin, vuodelta 1847, ja nimitys Black Maria on esiintynyt jo useammassa lähteessä ennen sitä. Jo kolmea vuotta aiemmin amerikkalainen journalisti Joseph Clay Neal oli julkaissut kirjan Peter Ploddy, and Other Oddities, jonka luvussa The Prison Van; or, The Black Maria mainitaan, että Philadelphiassa "näitä melankolisia vaunuja" kutsuttiin nimellä Black Maria. Ja jo tätä liki kymmenen vuotta aiemmin New York Transcript -lehdessä (24.12.1835) mainittiin Henry Stage, joka pakeni matkalla Bellevuen vankilaan kuljetusvaunusta, joka yleisesti tunnettiin nimellä Black Maria. Molemmat jutut viittaavat siihen, että termi Black Maria oli yleisesti tunnettu jo ennenkuin Boston sai ensimmäisen oman mustamaijansa.

Black Maria oli 1800-luvulla myös hyvin yleinen ravihevosten nimi. Erään toisen tarinan mukaan nimitys tulikin New Yorkissa käyttöön vuonna 1826 syntyneen Black Maria -nimisen ravihevosen mukaan. Se sai jonkinlaisen legendan maineen voitettuaan ravit - ja huikean summan rahaa - vaikeissa olosuhteissa vuonna 1832. Kolme vuotta tämän voiton jälkeen Black Maria -nimitystä alettiin käyttää poliisin vaunuista New Yorkissa - ja näyttää siltä, että termi tulikin yleisesti käyttöön ensimmäisen kerran New Yorkissa, ei Bostonissa.

Mutta kuka tietää, onko suomalainen mustamaija saanut nimensä rapakon toiselta puolen, vai siltä toissa vuosisadalla eläneeltä mustalta, isolta Maija-nimiseltä poliisihevoselta (jonka olemassa olo on tosin vielä todistamatta) - vai jostakin ihan muualta.

3.5.14

Sinisen lasin kappeli Berliinissä




Kaiser-Wilhelm-Gedächtniskirche sijaitsee Berliinissä, keskellä Breitscheidplatzia Kurfürstendammilla. Vuonna 1890-luvulla rakennettu ja pommituksissa 1943 vahingoittunut kirkko on tallentunut monen Berliinin kävijän kameraan: sen rauniot on jätetty pystyyn ja haavoittunut rakennus näyttää surrealistiselta rikkinäisine kattoineen. (Kuva jäi itseltäni kokonaisuudesta ottamatta, mutta sen voi käydä bongaamasta mm. Wikipediasta.) Joiltakin vanhan kirkon viereen vuosien 1959-1963 välisenä aikana rakennettu pieni kappeli ja sen korkea kellotorni jäävät vähemmälle huomiolle, jopa huomaamatta - mutta minulle nämä uudemmat rakennukset olivat nimenomaan kohteena.

 Kävin Berliinissä keväällä 1991 ja silloin kuvasin kappelia ja kellotornia ulkoapäin. Tuolloin oli aurinkoinen päivä ja rakennusten sininen lasi heijasteli väriä ulos saakka. Myöhemmin jäin harmittelemaan, kun en käynyt sisällä saakka. Yritin paikata virheeni edellisen Berliinin vierailuni aikana kolme vuotta sitten, mutta tuolloin molemmat rakennukset olivat paketissa korjauksen takia. Tällä kertaa vierailu kappelissa onnistui.

 Uudet, betonista, teräksestä ja lasista rakennetut kirkkorakennukset ovat Egon Eiermannin suunnittelemia. Seinät koostuvat pääosin sinisestä lasista, vaikka joukossa on myös pieniä ripauksia punaista, keltaista ja vihreää lasia. Lasiruutuja on rakennuksissa yhteensä 21 292. Lasin on suunnitelli Gabriel Loire, jonka innoittajana toimi ranskalaisen Chartresin katedraalin sininen lasi (- väriltään nin vaikuttava, että on saanut oman lempinimensä, Chartres Bleu).

 Vaikka ei millään tavoin uskonnollinen olisikaan, tämä pieni kirkko keskellä Berliinin hälyä on näkemisen arvoinen - varsinkin aurinkoisena päivänä, kun valo tunkee sisään sinisenä kaikilta seiniltä, lankeaa tilaan suorastaan yliluonnolliselta vaikuttava valo.



3.2.14

120 vuoden takainen kirjoitus väreistä suomalaisessa kansanrunoudessa

Laitoin viime viikolla Coloriastoon vanhan tekstin, joka käsittelee värejä kansanrunoudessa. Se on neljäs luku, Värinimityksiä, O. Relanderin tekstissä Kuvakielestä vanhemmassa suomalaisessa lyyrillisessä kansanrunoudessa, joka on julkaistu Suomi-aikakauslehdessä, 8 / 1894.

Colorian facebook-sivulle linkitin jutun seuraavin sanoin:
Etenkin suomalaisten suhde siniseen vaikuttaa tätä kautta tarkasteltuna oudon paradoksaaliselta. Toisaalta, voimakasta sinistä ei ole ympäristössä ollut, vaan sininen on usein viitannut sinertävään harmaaseen - mutta toisaalta sininen on läsnä. Etenkin metsän ja sinisen yhteys on ollut voimakas. "Toinen ryhmä on sininen metsä, salo, korpi, mäki, vuori. Kansa ei juuri puhu vihreästä metsästä, vihreistä puista. Se ei ole metsän yksityisiä osia siinä suhteessa tarkastanut,vaan metsä on kokonaisuudessan siihen vaikuttanut. Se puhuu suuresta kaukaisesta metsästä, niinkuin se näyttää joltain vaaralta katsottuna. Silloin se todellakin "siintää", näyttää siniseltä. - Täten on sininen tullut metsän vakinaiseksi määräsanaksi ja se on siirtynyt metsän henkiinkin. Puhutaan sinipiioista. Metsän emäntä käyttää sinilankaa metsän eläimiä ohjatessaan."

Mutta tekstistä löytyy myös paljon muuta mielenkiintoista ja siinä vertaillaan suomalaisia kansanrunojen värisanoja myös muiden maiden ja kulttuurien runouteen. Melko pian käy selväksi, että suomalaisessa kansanrunoudessa sinisellä ja punaisella on ylivalta, musta ja valkea näkyvät runoissa myös, mutta vihreä ja keltainen vain muutaman kerran. Tekstin mukaan Ranskalaisten "Chanson de Rolandissa" ...harvinaisin nimitys on sininen, jota käytetään ainoastaan kilvestä, ja sen jälkeen vihreä ruohosta. [...] Vanhimmassa germaanilaisessa ja skandinaavilaisessa runoudessa ovat tavallisimmat punanen, vihreä ja valkea, sen jälkeen musta ja harmaa, aivan muutamia kertoja tavattavia ovat keltanen ja sininen. Niebelungenliedissä kahta viimeksi mainittua ei tavata ainoatakaan kertaa. [...] Slaavilaisessa kansanrunoudessa on vihreä väri tavallisimmin käytetty.

Suomalaisen värimieltymysten sinivetoisuuden huomaa monessakin asiassa ja monessa yhteydessä miellyttävimmäksi väriyhdistelmäksi on todettu sini-harmaa-musta tai sini-harmaa-valkoinen. Ehkä tämä rauhallinen, melkein akromaattinen värimaailma tuntuu läheiseltä pitkän talvemme takia: ei tarvitse kuin katsoa helmikuisesta ikkunasta ulos ja siellähän tuo väripaletti tulee vastaan. Ehkä miellyttäväksi koettuun väripalettiin vaikuttaa edelleen joku alitajuntainen, alkukantainen itsesuojeluvaisto ja tarve sulautua ympäristöönsä. Nytkin keltaisessa toppatakissaan kävelytietä etenevä nainen osuu silmään ensimmäisenä ja hänen edellään ja perässään kulkevia harmaa- ja mustavaatteisia ihmisiä tuskin huomasin. Ehkä siksi edelleenkin, kaupungistumisesta ja ympäristön täyttymisestä värikkäällä graafisella materiaalilla, kaikki voimakkaat värit ja etenkin pinkit, oranssit ja purppurat tuntuvat edelleen monista eksoottisilta ja vähän vierailta. Turvattomiltakin?

Lue koko juttu: Värinimityksiä

En voinut koko juttua / muita lukuja julkaista koko pituudessaan, julkaisin Coloriastossa erikseen myös muualta tekstistä poimittuja väri-ilmaisuja. Ne ovat ehkä vähän irti kontekstistaan, mutta mielenkiintoista kaiveltavaa löytyy myös sieltä.
Lue: Väriä koskevia osia.