Legojen värit

Jonkin aikaa sitten Anna kysyi Colorian FB-sivulla, miksi siniset legot rikkoutuvat helpommin kuin muut. Huomasin, että netissä asiaa oli kysellyt useampikin ihminen - tämä pitää siis todennäköisesti paikkansa.

Etsiessäni vastausta Annan esittämään kysymykseen kävin useammallakin Lego-aiheisella sivulla ja huomasin legojen värimäärän pongahtaneen pilviin - ja aktiiviharrastajat ovat laatineet vaikka minkälaisia värikarttoja virallisine legonimineen. Itselläni oli lapsena 1970-luvulla melkoinen määrä legoja: valkoisia, keltaisia, punaisia, sinisiä ja muutamia harmaita (jos muistan oikein). Alustat olivat harmaita ja vihreitä, mutta vihreitä legopalikoita ei omista legoistani löytynyt. Peruspalikoita, ei avaruusaluksia, kauko-ohjattavia autoja ja pieniä linnoituksia ja kaupunkeja erikosilegoineen - joita sain kyllä veljelleni muutamia vuosia myöhemmin rakennella.

Olin melko varma, että legojen väri-ilotulitus on ollut viimeisen muutaman vuosikymmenen juttu ja tapahtunut aikuisaikanani (miksi tätä kutsuisi, post-legokaudellani?), joten olin aika hämmentynyt, kun luin, että jo Legon alkuvuosina palikoissa oli melkoinen värivalikoima. Tanskalaisen lelutehtaan nimi Lego (tulee tanskankielisistä sanoista leg godt, "leiki hyvin") otettiin käyttöön jo vuonna 1934, ennenkuin firma alkoi valmistaa leluja muovista (yhtiö valmisti myös puuleluja vuoteen 1960 saakka). Mutta vielä kesti jonkin aikaa, ennenkuin legoista alettiin myydä Lego-nimellä, vaikka jo vuonna 1950 valmistettujen legojen onttoon pohjaan on kaiverrettu sana LEGO. Vuonna 1949 selluloosa-asetaatista valmistetut legot tulivat markkinoille nimellä ABB (Automatic Binding Bricks) ja perusvalikoimaan kuului viisi väreiä: valkoinen, punainen, keltainen, vihreä ja sininen. Seuraavana vuonna legovärien määrä miltei viisinkertaistui, kun värejä oli saatavilla yhteensä 24:  kolme erilaista keltaista ja oranssi, kolme punaista, neljä sinistä, neljä vihreää, kaksi valkoista, violetti, vaaleanpunainen, ruskea ja läpinäkyvä lego. Saatavilla oli myös marmorikuvioituja legoja, joiden myyntihinta oli alempi, koska niitä pidettiin huonompilaatuisina. Värivalikoima ei kuitenkaan löytynyt yhdestä paketista, vaan legoja valmistettiin eri värisinä kolmessa eri tehtaassa: tanskalaisen LEGO-tehtaan lisäksi Ruotsissa legoja valmisti Geas Konstharts ja Norjassa A/S Norske LEGO. Mistään en löytänyt tietoa, olivatko värierot tahallisia vai tahattomia. Sävyerot saattoivat johtua yksinkertaisesti muovivärien epätarkoista sekoitussuhteista.

Vuonna 1953 Legoja myytiin nimellä Lego Mursten (Lego-tiili) ja niiden värivalikoima supistui (joidenkin lähteiden mukaan vasta 1956): valkoinen, keltainen, punainen ja sininen sekä läpikuultava. Vihreä oli hyvin harvinainen.

Vuonna 1958 nimeksi vakiintui LEGO ja myös palikan alaosa muuttui: aiemmin ontoon pohjaan tuli pienet putket, jotka kiinnittyivät paremmin - ja muutoksen myötä legojen värit vähenivät kahteen. Värivalikoiman vähentyi ennenkuin legojen rakennusaine muuttui 1963 ABS-muoviin (akryylinitriilibutadieenistyreeni), jota käytetään legojen valmistuksessa edelleenkin.

Pitkän aikaa legoja oli saatavilla vain punaisena ja valkoisena. Vihreä jäi vain alustoihin ja puihin; siniset, keltaiset ja mustat legot olivat harvinaisempia, mutta alkoivat yleistyä 1970-luvulle tultaessa. 1970-luvun lopussa legovärikartalle ilmestyivät myös vaaleanpunainen ja vihreä, jotka eivät kuitenkaan olleet perusseteissä kovin yleisiä. Vuosien 1978-1997 välillä legojen värivalikoima lisääntyi ensin sataan väiin ja sitten laman ja LEGO-yhtiöiden talousongelmien vuoksi tipahti noin viiteen kymmeneen väriin. Ainoa syy, minkä itse keksin alkuaikojen värien vähentämiselle, on niiden turvallisuus. Vaikka legoilla leikkivät vanhemmatkin lapset, kyllä moni niistä kuitenkin päätyy leikkiessä suun kautta paikalleen. Varmistusta en kuitenkaan tälle ole löytänyt.

Aiemmin legot valmistettiin saksalaisen Bayer-yhtiön esivärjäämästä muovista. Yhtiö toimitti Lego-yhtiöille useita värimalleja testausta varten ja nykyään noista testikappaleista on tullut melkoisia keräilyharvinaisuuksia. Vuonna 2004 LEGO lakkasi käyttämästä valmiita värisekoituksia pudottaakseen legojen valmistuskustannuksia ja nykyään LEGO hankkii värjäämätöntä ABS-muovia useammista paikoista ja tehtaat sekoittavat värinsä itse. Lego-keskustelupalstoilla lego-fanit eivät välttämättä pidä muutosta hyvänä: moni tuntuu olevan sitä mieltä, että Bayer testasi muovia toimittaessaan myös sen rakenteen ja kestävyyden, ja nyt legojen kestävyys on huomattavasti heikentynyt. Tämä ei vastaa suoraan alkuperäiseen kysymykseen siitä, miksi siniset lego-palikat rikkoutuvat useammin, mutta voi antaa vihjeitä ratkaisusta: liittyykö se jotenkin uusiin valmistustapoihin?

Myös värisävyjen muutokset ovat herättäneet yllättävän kovia reaktioita ja aiheuttanut pitkiäkin pohdintoketjuja. Kun LEGO lopetti valmiiksi värjätyn muovin hankkimisen, samalla legojen harmaat ja ruskeat sävyt muuttuivat lämpimän kellertävistä sinertäviin. Jotkut arvelevat, että värimuutoksen syynä on se, että uudet sekoitukset kestävät paremmin auringonvaloa, eivätkä kellastu samalla tavalla. Jotkut väittävät, että sinisen ja punaisen käyttö on edullisempaa muovin värjäämisessä.

Väristä löytyy vastaus sinisten palikoiden rikkoutumiseenkin. Näin kertoi LEGO service: Laadunvalvontaosastomme on kuullut tapauksista, jossa sinisissä DUPLO palikoissa on ollut ongelmia ja tapaukseen liittyen tehtiin tutkimuksia, joissa ilmeni että yhdessä sarjassa oli käytetty liikaa väriainetta. Tästä johtuen osa sinisistä palikoista oli heikompia kuin normaalisti. Ongelma on kuitenkin korjattu ja lähetämme aina uudet osat näiden viallisten tilalle.


---

Lego-wikiasta löytyy useampiakin Lego-värikattoja tutkittavaksi; sivun alareunasta löytyy linkkejä vieläkin kattavampiin väriselvityksiin. Simppeli listaus Lego-väreistä Pantone, CMYK ja RGB-arvoineen löytyy osoitteesta www.peeron.com/cgi-bin/invcgis/colorguide.cgi

Sattumalta löysin verkosta myös LEGO-värioppaan: www.l3go.bugge.com/articles/design/colour/colours.php, jossa neuvotaan paitsi legojen värivalintaa, myös sipaistaan vähän väriopin pintaa. Harmillista kyllä, sivu on jo melko vanha, eivätkä kaikki linkit toimi - eikä myöskään yhteystietosivu, jota kautta olisin voinut tiedustella mainion lego-väriympyrän käyttölupaa blogiini. Mutta itse legoväriopas on vielä ihan  toimiva sivu ja legoväriympyrän voi bongata ko. sivulta.

ps. Legon maailmanmenestykseen liittyy hieman surullinen tarina - joka ei sinänsä liity itse väriin. Tällaiset leikkipalikat eivät nimittäin - yleisestä käsityksesä huolimatta - ole Lego-yhtiöiden keksintö, eikä edes tanskalainen keksintö. Lego-yhtiö kopioi palikkansa käytännössä identtisinä englantilaisen Kiddicraft-yhtiön Self-Locking Building Brick -lelusta, joka patentointiin Englannissa 1940, yhdeksän vuotta ennen legojen keksimistä. Palikat muistuttivat niin paljon legoja, että jos kenen tahansa eteen tuotaisiin legoja ja Kiddicraft-yhtiön palikoita, suurin osa ei tunnistaisi eroa. Lego kopioi ensimmäisiin omiin palikoihinsa myös Kiddicraftin palikoissa olleen sivu-uran, johon saattoi kiinnittää erilaisia elementtejä, kuten rakennuspalikoihin kuuluvia ikkunoita. Kiddicraft-palikoiden keksijä  Hilary Fisher Page sai Englannissa useita patentteja leluilleen, mutta ne eivät päteneet Tanskassa, jossa Lego sai rauhassa myydä kopioituja palikoitaan.  Hilary Fisher Page teki itsemurhan 1957, vuotta ennenkuin Lego lanseerasi palikkansa Englannissa. Lego osti jälkikäteen oikeudet Kiddicraft-yhtiön tuotantoon vuonna 1981.

Luento Jyväskylän taidemuseossa 11.4.2013: Espanjanvihreää vaskenruostetta

LUENTO
Päivi Hintsanen: "Espanjanvihreää vaskenruostetta" 
To 11.4. 16.30-18 Jyväskylän taidemuseon holvi
Ilmainen sisäänpääsy. 

Luento esittelee espanjanvihreän pigmentin mutkikkaan matkan läpi vuosisatojen, lantakasojen uumenista alankomaalaisiin maalauksiin ja viinitarhojen tietämiltä taulujen taivaiksi. Samalla valotetaan lyhyesti Jyväskylän taidemuseossa Checkpoint Leonardo - näyttelyssä 15.3.-28.4. esillä olevan Vaskenruosteyrttitarha-teoksen taustaa. Yrttitarhassa kasvaa hiljalleen espanjanvihreää pigmenttiä. Lasipurkeissaan metallikasvit jäljittelevät hitaassa prosessissa orgaanisten kasvien elämää: kukkivat ensin ja sitten alkavat lakastua.

Lohenvärinen talous ja vaaleanpunainen urheilu

Financial Times -lehden Euroopan painoksen etusivu 13.2.2013. 125-vuotisjuhlanimero käytti samaa otsikkomallia, joka oli ollut käytössä ensimmäisessä väripaperille painetussa lehdessä 2.1.1893.

Värillisten sanomalehtien teema  jäi kiinnostamaan. Suomessa värilliselle paperille painettuja kotimaisia lehtiä ei ole silmiini sattunut (kertokaa, jos teillä on parempaa tietoa!), mutta täkäläisissä lehtitelineissä näkyy muutamakin värilliselle paperille painettu lehti. Ehkä tunnetuin niistä on The Financial Times, jota alettiin jo vuonna 1893 julkaista vaaleanpunertavalle paperille painettuna. Lohenpunainen väri oli myös valkoista edullisempaa, mutta painavampi syy lienee ollut halu erottua nopeasti muista sanomalehdistä, etenkin kilpailijastaan, Financial News -lehdestä. Värillä erottuminen on pätevä keino, ja toimii edelleen. Valtaosa sanomalehdistä on painettu valkoiselle paperille.

Sen verran triviaali asia sanomalehtien paperien väri on, että  siitä on hankala löytää tietoa, mutta sen verran löysin, The Financial Times ei ollut kuitenkaan länsimaisista lehdistä ensimmäinen värillistä paperia käyttänyt. Kirjassa Dictionary of nineteenth-century journalism: in Great Britain and Ireland (toim. Marysa L. Brake) kerrotaan, että vuonna 1881 alkoi ilmestyä Lontoon ensimmäinen, urheiluun ja murhiin erikoistunut iltapäivälehti, Evening News, joka painettiin ensin vaaleansiniselle paperille, sen jälkeen keltaiselle ja vihreälle. Kaksitoista vuotta myöhemmin Englannissa alkoi ilmestyö myös toinen iltapäivälehti, Westminster Gazette, joka painettiin vihreälle paperille. Keltaiseksi lehdistöksikin tituleeratut iltapäivälehdet eivät kuitenkaan ole saaneet kutsumanimeään värillisen painopaperinsa vuoksi, vaan siksi, että ne käyttivät huomio-otsikoissaan keltaista painoväriä - joka oli monissa lehdissä pitkään mustan lisäksi ainoa painoväri.


Värillistä paperia on käytetty etenkin erikoislehdissä, joista yksi suuri ryhmä on urheilulehdet. Englannissa ilmestyi jo 1900-luvun alussa viikonloppuisin paikallissanomalehtien jalkapallospesiaaleja, jotka oli usein painettu värilliselle paperille; mm. Burnleyssa vaaleanpunaiselle ja Sheffieldissä vihreälle. Tunnetuimpia Britanniassa ilmestyneitä urheilulehtiä oli Sporting times (1865-1932), jonka kutsumanimi oli tuttavallisesti   The Pink ’Un ("the pink one"). Vaaleanpunaiselle paperille painetuista urheilulehdistä tuli saarivaltiossa niin yleisiä, että niihin on viitattu englanniksi vain yleisnimellä the pinks - vaaleanpunaiset. Englannissa vaaleanpunaiset urheilulehdet ovat tekemässä kuolemaa - ainakin paikallislehtien vaaleanpunaiset urheiluliitteet ovat kokeneet melkoisen kadon viimeisen kymmenen vuoden aikana - mutta Italian La Gazzetta dello Sport jatkaa sikäläisissä lehtihyllyissä yhtä pinkkinä kuin aiemminkin.

Ajoittain sanomalehtiä saatettiin painaa värilliselle paperille myös hätäratkaisuna. 1860-luvulla kanadalainen The Press jouduttiin kerran painamaan tummanruskealle paperille ja kerran kirkkaankeltaiselle, koska San Franciscosta sanomalehtipaperia tuova höyryalus ei ollut tullut ajoissa.

Kotimaisista värilliselle paperille painetuista lehdistä en löytänyt tähän hätään mitään tietoa - jos joku tietää, hän vinkannee.

Keltaisia ja punaisia uutisia?

Kootessani vanhoja värijuttuja Coloriasto-sivulle, huomasin Oulun Lehti -julkaisussa vuonna 1885 julkaistun pienen jutun (nro 7, 24.1.1885):

Maailman vanhin sanomalehti on "Pekingin sanomat" Kiinassa. Se perustettiin jo w. 911, mutta alkoi ilmestyä säännöllisesti vasta w. 1361. Se annetaan nyt ylos kolmessa eri painoksessa, joista ensimmäinen "King Pau" ("asukasten lehti") painetaan keltaiselle paperille ja on hallituksen äänenkannattaja. Toinen "Tshina Pau", myöskin painettu keltaiselle paperille, sisältää kauppatietoja, ja kolmanneksi "Pitau Pau" painetaan punaiselle paperille, sisältää otteita kummastakin edellisestä ja on aiottu maaseutuja warten.

Ajatus vanhoista värillisistä sanomalehdistä viehätti, joten päätin googlata, josko lehdestä löytyisi jotain lisäinformaatiota. Mielenkiintoni todelliseen salapoliisitehtävään heräsi, kun luin Wikipedian List of the oldest newspapers -sivua, jossa lehteä ei mainittu ollenkaan. Sivu listaa Itä-Aasian vanhimmaksi sanomalehdeksi englanninkielisen The Prince of Wales Island Gazette -lehden, joka aloitti ilmestymisensä Salmisiirtokunnissa (British Malaya; nyk. Malesia) 1806. Wikipedian mukaan ensimmäinen Kiinassa ilmestynyt sanomalehti oli englanninkielinen Shanghaissa vuodesta 1850 lähtien ilmestynyt North China Herald ja ensimmäinen kiinankielinen lehti Korean Soulissa vuodesta 1883 ilmestynyt Hanseong sunbo. Samassa jutussa maailman vanhemmaksi sanomalehdeksi mainitaan saksalainen Relation aller Fürnemmen und gedenckwürdigen Historien, joka on alkanut ilmestyä 1605 Straßburgissa (lähteenä tähän tietoon on käytetty: Weber 2006, p. 396; World Association of Newspapers: "Newspapers: 400 Years Young!" - linkki nettiartikkeliin ei valitettavasti toiminut.)

Luettuani useampia vanojen suomalaisten sanomalehtien juttuja, en kaikkia ihan varauksetta pidä faktana, mutta kyllähän tämä ihmetystä herättää. Tuntuu kummalta ajatella, että juttu erivärisistä papereista olisi ihan tyhjästä tempaistu. Kiinassa värillinen paperi ei ollut harvinaisuus aikoihin: jo varhaisissa teeseremonioissa käytettiin erilaisia värillisiä papereita. Yhtä kummalta tuntuu ajatella, että maassa, jossa kirjapaino tunnettiin kauan ennen kuin Euroopassa, sitä ei olisi hyödynnetty uutisten levittämiseen.

Kysymys onkin lopulta siitä, miten sanomalehti määritellään. Pieni lisähaku toi parille muulle Wikipedia-sivuille: Newspaper ja History of Chinese newspapers. Wikipedian mukaan vasta myöhäisen Ming-dynastian ajoilta 1582 löytyy ensimmäinen viittaus  yksityisesti julkaistuihin uutispapereihin, mutta Kiinassa valtio julkaisi tipao-nimellä (dǐ bào) tunnettuja uutissivuja jo myöhäisen Han-dynastian aikaan (100-200-luvuilla). Ehkä kysymys on tästä: kirjoistusmuoto dǐ bào kuulostaa aika paljon Oulun Lehti -julkaisun mainitsemalta "paulta", joka on kaikkien kolmen mainitun lehden loppuosa. Tipao-uutiskirjeet oli kuitenkin tarkoitettu vain virkamiehille, jotka saattoivat sitten uutiskirjeiden pohjalta jakaa valitut palat kansalle. "Pekingin sanomat" voisi olla Beijing Gazette, jonka nimi kiinaksi oli Jing Bao ("pääkaupungin raportti").

Verkosta löytyy useita mainintoja siitä, että nämä viralliset kiinalaiset uutiskirjelmät (näistä käytetään englanninkielisillä sivuilla nimiä bulletin tai newspaper) oli värjätty keltaiseksi, mikä oli paitsi keisarillinen väri, myös suojasi paperia erilaisilta tuholaisilta. Sen tarkempaa tietoa sanomalehtipaperien väreistä saati sitten paperin värjäykseen käytetyistä väreistä en ollut löytää millään - kunnes muistin Kiinassa kohtuullisen paljon käytetyn huangbo-värin. Se on amurinkorkkipuusta (Phellodendron Amurense) saatavaa keltaista väriainetta, jonka pääasiallinen väriaine on berberiini. Ja siellähän asia amurinkorkkipuun sivulla http://www.coloria.net/varjays/phellodendron.htm lukee Coloriassa! Sitä, miten olen tiedon aikoinani ko. sivulle löytänyt, ei ole aavistustakaan; sivun lopussa on kuitenkin muutama lähdeviite, joista tieto saattaa löytyä. (Olin viimeksi päivittänyt sivun kahdeksan vuotta sitten, jolloin tiedossani ei ollut vielä Phellodendron Amurense -puun suomenkielistä nimeä - nyt on sekin päivitetty sivuille.)

Kiinassa on siis julkaistu keltaiselle paperille painettuja uutisia ensimmäisiltä vuosisadoilta lähtien, vaikka sanomalehdistä ei ehkä suoranaisesti voida puhuakaan. Uutispapereiden keltainen väri on mitä todennäköisimmin ollut huangbo-väriä, jonka pääasiallinen väriaine on berberiini. Berberiini on hyvä suojaamaan papereita (ja tekstiileitä) tuholaisilta, joten keltainen väri on todennäköisesti toiminut jonkinlaisena suojavärinäkin, vähintään sieniä vastaan.

Toiseen tarinaan jää sen selvittäminen, onko tuo punaiselle painettu maaseudun lehti oikeasti ollut olemassa ja jos on, millä se on värjätty.

Punaista lasia

[Saksalaista rubiinilasia, München. Kannellisen lasiastian tekijä todennäköisesti Johannes Kunckel, joka paransi rubiinilasin valmistustekniikkaa, kuva: Schtone / Wikimedia Commons]

Punainen lasi ei ole mikään tämän hetken hittituote käyttölaseissa, mutta koristelasissa punaistakin näkee ihan hyvässä määrin. Käyttölasien värikkyydellä tuotiin vaihtelua simppeleihin muotoihin esimerkiksi 1950- ja 60-luvuilla, jolloin punainen ja keltainen lasi olivat suosittuja arkiesineissäkin - huolimatta siitä, että varsinkin punaisen lasin tekeminen on aina ollut kalliimpaa kuin muiden lasin värisävyjen.

Aiemmin maailmalla punaisen värin tekemiseen on käytetty kultaa: kulta(III)oksidia on lisätty sulaan lasimassaan, jolloin lopputuloksena on saatu syvää punaista lasia. Näin aikaansaatua punaista lasia on kutsuttu nimellä (kulta)rubiinilasi (Rubino Oro). Todennäköisesti lasin valmistustaito tunnettiin jo antiikin Roomassa, vaikkakin sen valmistustaito hävisi moneksi vuosisadaksi ja löydettiin / keksittiin uudelleen vasta 1600-luvulla. Erityisen huippunsa rubiinilasin valmistus koki Euroopassa 1800-luvulla. Vasta 1900-luvulla kemian Nobel-palkinnon voittanut Richard Adolf Zsigmondy pystyi selittämään, miten väri syntyi  kullan avulla lasiin. Englanninkielessä kullan avulla valmistettu punainen lasi tunnetaan nimellä "karpalolasi" (Cranberry glass). Kultapohjaisia punaisia lasiastioita ei ole juurikaan valmistettu arkikäyttöön, vaan niistä on tehty lähinnä kalliita koriste-esineitä. Tämän vuoksi rubiinilasia ei myöskään ole valmistettu massatuotantona vaan ennemminkin pienenä käsityöläistoimintana.

Tosiasia kuitenkin on, että punaista lasia voidaan valmistaa myös muutoin kuin kullan avulla ja esimerkiksi  suomalaiset lasinvalmistajat eivät ole koskaan käyttäneet kultaa (eikä edes kultaa hitusen edullisempaa kultakloridia) sen kalleuden takia. Kullan korvasi aikanaan kuparirubiini ja nykyisin punaisen värin tekemiseen käytetään lähinnä seleenirubiinia.

Punaisen lasin kalleus ei tulekaan vain kalliista raaka-aineista, vaan itse tekoprosessista. Punaisen lasin tekeminen vaatii edelleen mm. kaksinkertaisen polttamisen ja jäähdytyksen. Ensin esine muovataan sulasta kellertävästä lasimassasta, jonka annetaan jäähtyä oikeaan muotoonsa. Vasta sen jälkeen valmiiseen lasiesineeseen lisätään jälkimmäisessä poltossa väri, eli lasin väri saadaan esineeseen eräänlaisella lämpökäsittelyllä. Poltto- ja jäähdytystilanteissa lasi on herkkä virheille - mikäli joku menee vikaan, lasin väri muuttuu helposti ruskeaksi.

Siinä missä punaisesta lasista on tullut ehkä edullisempaa, monia käyttölasisarjoja ei voida enää tehdä yhtä laajalla väriskaalalla kuin esimerkiksi vielä viisikymmentä vuotta sitten tehtiin. Kaikkia vanhoja lasivärejä ei voida enää valmistaa, koska niiden valmistukseen käytetyt aineet ovat nykyään kiellettyjä niiden myrkyllisyyden vuoksi.

Pyhä sininen khadag

Ovoo Mongoliassa, kuva: Qfl247 / Wikimedia Commons

Mongoliassa kulkija saattaa törmätä matkallaan outoon näkyyn: kivistä tai puista koottuihin kasoihin tai naruista kyhättyihin rakennelmiin, joihin on ripustettu useita sinisiä silkkihuiveja roikkumaan. Sinisellä silkkihuivilla, khadag, on mongolialaisille erityinen merkitys. Sininen on mongolialaisille kaikken tärkein väri ja se symboloi taivasta. Mongolialaiset kutsuvat maataan myös "Sinisen taivaan maaksi". Sininen silkkihuivi on seremoniallinen vaate, joka symboloi puhtautta ja laupeutta.

Outoja kasoja kutsutaan nimellä ovoo ja ne ovat shamanistisia rakennelmia. Loppukesän shamanistisissa taivaanpalvontaseremonioissa taivaan ja vuorien palvojat tökkäävät ovooseen oksia, joihin sidotaan sinisiä huiveja. Alkujaan ovoot ovat liittyneet mongolialaisten palvomaan "Ikuiseen siniseen taivaaseen" (Tenger) ja sen pyhimyksiin, mutta nykyään huivirituaalit ovat sekoittunet Mongolian buddhalaisuuteen ja ovoot toimivat myös buddhalaisten seremonioiden toimituspaikkoina. Rituaalististen merkitystensä ohella ovoot toimivat myös maamerkkeinä, jotka auttavat suunnistamaan autiossa maassa. Perinteisen matkarituaalin mukaan matkasta tulee turvallisempi, jos ovoo kierretään kellonmyötäisesti kolme kertaa ja kasaan lisätään maasta kivi tai sininen silkkihuivi. Sinisiä silkkihuiveja voi löytyä myös spontaanimmin syntyneistä paikoista: kiviin tai puiden oksiin sidottuina.

Khadag näyttelee tärkeää osaa monissa mongolien rituaaleissa. Lasten ensimmäinen hiustenleikkuu on hyvin tärkeä rituaali, joka toimitetaan suurella joukolla saksien kiertäessä huoneen ympäri ja jokaisen leikatessa omalla vuorollaan kiehkuran. Saksiin on sidottu sininen khadag, johon leikkausseremonian jälkeen ensimmäinen leikattu hiuskiehkura kääritään ja laitetaan talteen. Huivia käytetään myös kosinnassa: sulhanen  toimittaa mielitiettynsä vanhemmille sinisen khadagin lähettiensä välityksellä ja jos morsianehdokkaan vanhemmat pitävät khadagin, kosintaan on suostuttu. Mongolialaiskosija ei saa rukkasia, vaan käytännössä takaisin khadaginsa, mikäli kosinta ei napsahda kohdalleen. Huivi toimii seremoniavälineenä myös hääjuhlissa, ja melkein missä tahansa muissakin mongolialaisseremonioissa.

Naiset sinisissä kaavuissaan

Afganistanilaisia naisia pukeutuneina burkaan. Kuva: Steve Evans /  Wikimedia Commons.

En tiedä, miksi juuri viime syksyn aikana Coloriaan on tullut useampia kysymyksiä afgaaninaisten sinisistä kaapuvaatteista. Itse katselin joulun alla erästä televisiosarjaa, kun syksyn aikana postilaatikkooni tipahtaneet kysymykset tulivat uudelleen mieleeni: televisioruudulla sinisiin pukeutuneet aavemaiset hahmot punakeltaista autiota aavikkoa vasten näyttivät kontrastisilta ja ehkä luonnottomiltakin. Vaikka taivas oli kuvassa pilvetön ja kirkas, kaapujen sinisyys tuntui ympäristöön kuulumattomalta väriltä. Mistä tuo kiistellyn asusteen sininen väri siis juontuu?

Arabiankielinen hijab tarkoittaa peitettä tai suojaa, käytännössä sillä tarkoitetaan tapaa pukeutua niin, että julkisilla paikoilla keho peitetään käsiä, jalkoja ja kasvoja lukuunottamatta (hijab ei tarkoita pelkkää huntua, vaikka usein niin tulkitaankin). Yksinkertaisimmillaan pukeutumissääntö toteutetaan niin, että naiset peittävät hiuksensa huivilla ja pukeutuvat muutoin jäsenet peittäviin vaatteisiin: pitkähihaisiin paitoihin tai takkeihin. Burka ja etenkin afganistanilainen chadori on hijabin äärimmäinen muoto: se on kaapumainen asuste, joka peittää koko vartalon sekä kasvot, joiden kohalla ilma kulkee sisään vain hieman löyhemmän ristikkomaisen kankaan läpi. Talebanhallinnon aikaan afgaaninaisten oli pukeuduttava burkaan ja sinisistä kaavuista muodostuikin eräänlainen talebanhallinnon symboli.  Burka ei kuitenkaan ole talebanien keksintöä: se on pataaniafgaanien perinteinen asu. Hunnuttamisen historia ulottuu kauas ennen ajanlaskun alkua ja burka sanana ja vaatteena tunnettiin jo 1800-luvulla. Varhaisina aikoina kasvot peittäviin huntuihin liitettiin arvokkuus ja yläluokkaisuus, mutta islamin myötä huntuihin alettiin liittää myös vaatimattoman pukeutumisen arvo. Ennen talebanhallinnon aikaa monet afgaaninaiset pukeutuivat kuitenkin varsin länsimaisesti, joten burkan käyttäminen ei ollut mikään helppo askel perinteeseen, eikä varsinkaan vapaaehtoinen. Vaikka talebanhallinnon aika on ohi, eikä nyky-Afganistanissa burkan käyttö ei ole teoriassa pakollista, sen pois jättäminen on rankka valinta. Naisen kasvojen, niskan ja käsivarsien näkymistä pidetään halvan naisen merkkinä. Etenkin kaupunkikeskusten ulkopuolella moni nainen edelleenkin pukeutuu siniseen kaapuunsa mieluummin kuin ottaa kannettavakseen huonon naisen maineen.

Vaikka burkaa ja muita peittäviä huntuja pidetään länsimaissa nykyään alistavina asusteina, erilaisilla hunnuilla on ollut myös aiemmin käytännön merkitys: kasvoja peittävä liina on suojannut aavikon hiekalta ja tomulta - sekä naisia että miehiä. Vanhoissa elokuvissa näkee, kuinka kamelit vaeltavat karavaaneina aavikon poikki, selässään miehiä, joista näkyy sinisten, valkoisten tai mustien kaapujen alta vain silmät. Erityisen kuuluisia tällaisesta pukeutumisesta ovat läntisen Saharan alkuperäisasukkaat, tuaregit, joiden kulttuuri on valitettavasti nykypäivänä jo lähes kadonnut. Berberikansan miehet pukeutuivat siniseen kaapuunsa, joka kiedottiin tiiviisti pään ja kasvojen ympärille. Indigosininen kuluu hankaamalla - joten kun kangas hieroutui ihoa vasten, se samalla värjäsi sen siniseksi. Tästä kansalle syntyi nimitys "siniset miehet", jota on käytetty myös muista pohjois-Afrikan ja Lähi-idän indigoon kääriytyneistä kansoista.

Etenkin Afganistanissa perinteinen burkan väri on  sininen, vaikka muunkin värisiä burkia on. Useissa burkaa käsittelevissä jutuissa sinisen sanotaan symboloivan yksiselitteisesti naisten alistamista. Sinisellä on kuitenkin pitkä positiivinen historia sekä islamilaisissa kulttuureissa että Afganistanin, Lähi-idän ja Aasian kulttuureissa. Sininen on vihreän ohella moskeijoissa hallitseva väri. Se on ollut "pahalta silmältä" suojeleva väri, joka on symboloinut sekä toivoa että taivasta. Sininen burka on perinteisesti värjätty indigolla, jonka nimi arabiaksi on niil (sanskritin sanasta nil). Myös väriaineeseen itseensä  on liitetty suojeleva voima: iholle hankautuva väri on suojellut pahalta, huonolta onnelta ja sairauksilta. Värjääntynyttä ihoa on pidetty kauniina ja kun väriaine on pesty pois, iho on vaikuttanut vielä vaaleammalta - mitä on pidetty viehättävänä. Varmaa tietoa alkuperäisestä värisymbolismista juuri pukeutumisen kohdalla ei tunnu löytyvän mistään, mutta mutulla vaikuttaisi ennemminkin siltä, että perinteinen burkan sininen väri on aikoinaan otettu käyttöön sen suojaavien arvojen vuoksi, ja vasta myöhemmin, talebanin ja burkan pakkokäytön ja kaiken talebanliikkeen naiseen liittämien arvojen myötä, siihen on liitetty alistaminen ja negatiiviset arvot.

Löysin muutamia mainintoja siitä, kuinka perinteistä indigoa käytetään edelleen ja kuinka tärkeä osa pukeutumista se on. Tosiasia kuitenkin on, että afgaanikauppojen burkarivistöistä suurin osa on nykyään värjätty synteettisillä väriaineilla.

Sateenkaaripuu

[Kuva: Wikimedia Commons, *amelia*]

Joskus totuus on vain niin paljon ihmeellisempi kuin tarina.

Muutamia päiviä sitten facebookissa vilahti ohitseni jonkun postaama värikäs puun kuva. Ajattelin kuvan olevan lähinnä jonkun roiskima maalipläjäys heikkouskoisten huijaamiseksi. Kuvan puu vaikutti olevan kuin huono lavaste halvasta scififilmistä, eikä ainakaan mitään, mikä voisi tässä meidän universumissamme luonnossa kasvaa. Puu jäi kuitenkin kummittelemaan mieleeni. En löytänyt fb-postausta enää, mutta muistin, että kyseessä oli eukalyptus ja että nimessä oli rainbow - ja nuo sanat avasivat Googlesta totuuden eteeni. Kyseessä on sateenkaari-eukalyptus ( Rainbow Eucalyptus, Eucalyptus deglupta), jota löytyy mm. Uudesta-Guineasta ja Filippiineiltä, erityisesti pieneltä Mindanaon saarelta, minkä vuoksi puuta kutsutaankin myös nimellä Mindanao Gum.

Puu on todella niin värikäs kuin mitä kuvat kertovat. Värien taika tulee esiin, kun puusta irtoaa kaarnaa ja sen alta paljastuu puun kirkkaan vihreä nila - joka sitten tummuu ajan myötä ja muuttuu siniseen, purppuraan ja erilaisiin punaisen ja oranssin sävyihin. Erityisen värikkääksi puut tulevat, kun niiden kuoret irtoavat pitkinä suikaleina eri aikoihin. Niinpä samassa puussa voi olla kokonainen kirjo värejä riippuen siitä, kuinka paljon kuorta siitä on irronnut ja mihin aikaan. Puu on myös nopea kasvamaan ja uusiutuu nopeasti. Sen vuoksi pihamaalla kasvava sateenkaarieukalyptus saattaa olla aivan eri näköinen jo kuukauden kuluttua.

Yritin löytää tietoa siitä, mistä värin muuttuminen johtuu ja mistä kaikki puun värit tulevat ja mitä ne ovat, mutta vielä ei pikahaku tärpännyt. Värit kieltämättä hämmentävät niin paljon, ettei moisia muista edes ajatella.

Etsikääpä puuta Googlen kuvahaulla tai käykää FlickrHiveMindissa - siinä vasta maailma epätodelliseksi muuttuukin.

Pohjois-Amerikassa puuta on myynnissä tavallisillekin tallaajille. Myyjän tekemältä verkkosivulta, osoitteesta eucalyptusdeglupta.com saa paitsi tilata itselleen puun, myös aina mielenkiintoista informaatiota. Ja lisää värikkäitä kuvia.

Puu taitaa viihtyä lämpimässä tropiikissa, joten omaan puutarhaan tästä ei saa silmän iloa. Mutta jos joku tietää Suomessa paikan, jossa tällainen sateenkaaripuu-yksilö olisi tavattavissa, en varmaan ole ainoa, joka ottaisi tiedon mielellään vastaan.

Kirja: The Colourful Past

Samainen kirjakauppa Via de Fossilla, Firenzessä, josta löysin Firenzen käsikirjoitusta ja asteekkien värikulttuuria käsittelevän kirjan, tarjosi myös toisen yllätyksen. The Colourful Past -kirjan on kirjoittanut Judith H. Hofenk de Graaff ja se löytyi restaurointikirjojen osastolta. Kirjassa käsitellään nimenomaan historiallisia värjäysaineita (lähinnä luonnonvärejä) ja niiden tunnistamista. Huolimatta satunnaista kotikemistiä pelottavista otsikoista, kuten Microchemical analysis ja Thin-layer Chromatography,  kirjassa on myäs paljon uutta tietoa ja vanhoja ohjeidenriekaleita; nettikommenteista käsitin, että, monet ilmeisesti ensi kerran käännetty englanniksi. Tässä maistiaisina esim. Alkanna-ohje Haarlemin käsikirjoituksesta:

Aure Rubei coloris: pp ex Alkanna
The leaves of Alkanna are in use through the whole of India to dye red the teeth, the lips and particularly the nails: this is appreciated by the Moors as an extremely beautiful piece of jewellery. The dye is prepared in the following way: The leaves, which are being rubbed with a pestle on a marble stone, are soaked in clear water with a little lime, from which a red dye arises, with which the Persians andthe Turks dye the tail of their horses.
- John. Niehof reijs naa oost Indien.
F:259. Col:v & de f; 27 [Haarlem manuscript 146/l/6]

Bonuksena mainittakoon, että kuvat vaikuttavat erityisen hyvälaatuisilta.

Kirja: Colors between two worlds

Firenze on taidetta pullollaan, ja myös (taide)kirjakauppoja, joissa voi törmätä kirjoihin, joita ei suomalaisissa kirjakaupoissa koskaan näy. Tällä kertaa löytämälläni kirjalla on tekemistä paitsi värin, myös Firenzen kanssa. Gerhard Wolfin ja Joseph Connorsin yhteistyössä Louis A. Waldmanin kanssa toimittama kirja Colors betweeb two worlds, käsittelee firenzeläistä (tai ehkä ennemminkin Firenzeen Biblioteca Medicea Laurenzianaan päätynyttä) käsikirjoitusta, joka käsittelee asteekkien värien käyttöä.

Alkuperäinen käsikirjoitus on fransiskaanimunkki Bernardino de Sahagúnin (1499-1590) kirjoittama; kirjan lievetekstin mukaan häntä on usein kuvattu ensimmäiseksi Uuden Maailman antropologiksi. Hän työskenteli Collegio Imperialissa Tlatelocossa (nykyään Mexico City) ja kokosi mittavaa ensyklopediaa asteekkien uskomuksista, rituaaleista, kielestä, taiteesta ja kulttuurista yleensäkin.

Raakasuomennoksena: Käsikirjoitus paljastaa, kuinka asteekit käyttivät väriä taiteesaan ja jokapäiväisessä elämässään, sekä nimet, jotka he antoivat väreille, ja kuinka tämä kuvastaa heidän maailmankäsitystään säästä sairauksien parantamiseen. Väri- ja värjäysaineet, joita taiteilijat käyttivät kuvittaessaan käsikirjoitusta kuvastavat natiivien ja eurooppalaisten välistä suurempaa vuoropuhelua, minkä tämä Firenzen käsikirjoitus (Florentine Codex)  tallentaa paremmin kuin mikään muu siirtomaa-ajalta säilynyt dokumentti.

En ole vielä ehtinyt kuin selailla kirjaa, mutta viidenkympin hinnalla lukemista on paljon: niin historian tutkijoille ja edistyneemmille värikemisteille kuin tavalliselle tallaajallekin.

Kirja: Colour in Art

Ateneumin kirjakaupasta mukaani tarttui Stefano Zuffin yli 300-sivuinen kirja Colour in Art. Tuppaan ostamaan väriteemaisiakirjoja sieltä täältä, jos nyt eteen kohtuuhinnalla kävelee, ja suurin osa ostamistani teoksista on enemmän tai vähemmän "rivikirjallisuutta", jossa väriä lähestytään yleensä hyvin samalla tavoin. En ehtinyt kaupan sulkeutumisen vuoksi paljoakaan selata kirjaa etukäteen, enkä oikein ehtinyt saada minkäänlaista ennakkokäsitystä.

Yllätys illalla oli mukava, kun avasin kirjan ja huomasin oikeasti viihtyväni sen parissa. Kirjassa on teemaosio kullekin värille, ja niissä yhden sivun "lukuja", joissa kussakin käsitellään yksi asia, yhdestä pigmentistä taiteessa yleisimpiin ja laajempiin kokonaisuuksiin. Koska jutut ovat vain yhden sivun mittaisia (aukeaman toinen sivu kuva, johon juttu liittyy), pintahipaisuahan tämä on vain, mutta varsin viihdyttävää ja värifanaatikolle miellyttävää sellaista. Jutuissa ei ole yritettykään yhdistää kaikkea maailmaan mahtuvaa tietoa, ja sen vuoksi kokonaisuus säilyy ehjänä ja kevyesti luettavana. Yllättävän paljon anekdootteja ja faktatietoa kirjaan silti mahtuu.

Ateneumin kaupasta taisin viedä viimeisen kappaleen, mutta verkkokaupoista tuota taatusti löytyy. Kirjan julkaisija on Ludion ja se on tänä vuonna painettu.

SULOisia värejä ja DipDay

Hiljaisuus on vaivannut Coloria-blogia turhan pitkään. Syitä löytyy niin kiireestä kuin teknisistä ongelmistakin, mutta toivottavasti tässä hiljalleen palaillaan myös värikartalle. Myös Coloriaston puolella on vallinnut hiljaisuus jonkin aikaa, mutta sinne on tulossa vielä tämän vuoden puolella hienoja historiallisia väriopuksia tutkiskeltavaksi.

Onneksi kaikilla rintamilla ei ole tyystin hiljaista:

SULOisia värejä projekti on jatkanut elämäänsä sekä työpajoina että blogissa, osoitteessa suloisiavareja.wordpress.com ja nyt sille on auennut myös oma Facebook-sivu - käy tykkäämässä!

DipDay - eli Dye In Public Day jatkaa  viime vuonna hyväksi todetulla linjalla: toivotaan, että 2.9.  tai niillä tienoilla järjestetään värjäystapahtumia - eikä muita sääntöjä sitten olekaan. DipDayn blogi odottaa tapahtumatietoja osoitteessa dipday.blogspot.fi  ja sillekin on nyt auennut oma Facebook-sivu - jos myös saa käydä tykkäämässä.

Mainostettakoon vielä, että Värjärikillan Värjäripäivät järjestetään tänä vuonna heinäkuun lopulla Helsingissä. Lisätietoa, ohjelma ja ilmoittautuminen (25.6. saakka) löytyvät Värjärikillan sivuilta www.varjarikilta.fi.

---

Toivotaan, että vapaa-aikaa löytyisi sen verran, että saisin taas Colorian bloginkin elämään. Värin nälkäisimmät voivat lukea miltei päivittäisiä pieniä uutisia Colorian FB-sivuilta! Siellä voi mainostaa myös omia väriin liittyviä uutisiaan/tapahtumiaan - pistäkää väritieto kiertämään!

Hyvää ja värikästä kesää!

Colour and Light - Concepts and Confusions - Symposium Helsingissä 8.5.2012

SYMPOSIUM

Colour and Light – Concepts and Confusions

Tuesday 8^th May 2012 at 12.30–16

A Symposium on the epistemology of colour and light to mark the publication of the book Colour and Light – Concepts and Confusions by Harald Arnkil (ed.), Karin Fridell Anter & Ulf Klarén (Aalto University, 2012). The book is a research report from the Nordic research project SYN-TES: Human colour and light synthesis – Towards a coherent field of knowledge carried out during 2010-11.

Special Guest: C.L. Hardin (author of Color for Philosophers: Unweaving the Rainbow)

The symposium organized by Aalto University School of Arts, Design and Architecture / Department of Art.

Venue: Aalto University, Arabia campus, Lecture Hall 822, 8^th floor, Hämeentie 135 C, Helsinki

Free admission – All Welcome!

Programme

• 12. 30 Welcome Harald Arnkil
• 12. 40 The Nordic research project SYN-TES: Human colour and light synthesis – Towards a coherent field of knowledge Karin Fridell Anter
• 13. 00 Introducing Colour and Light: Concepts and Confusions Harald Arnkil
• 13. 15 Colour Science and Colour Experience C.L. Hardin
• 14.00–14.30 Coffee break
• 14.30 Panel discussion on themes from Colour and Light…

Harald Arnkil, Karin Fridell Anter, C.L. Hardin, Ulf Klarén

Speakers and Authors

C.L. Hardin is an American philosopher and Professor of Philosophy Emeritus at Syracuse University, USA. He is the author of Color for Philosophers: Unweaving the Rainbow (1988) and co-editor of Color Categories in Thought and Language (1997). He takes colour to be a test case for theories about how the qualities of everyday experience manage to find a place in a quantitative universe consisting of matter and energy. Color for philosophers: Unweaving the Rainbow received the Johnsonian Prize in Philosophy in 1986 and has since been published in an extended new edition.

Harald Arnkil is a Finnish artist, educator and colour researcher. Arnkil is Lecturer in Colour Studies at the Aalto University School of Arts, Design and Architecture. Besides teaching, he is presently pursuing doctoral studies and research in the field of colour. Arnkil’s book Colour in the Visual World – a handbook for artists, designers and architects, originally published in 2007 in Finnish as Värit havaintojen maailmassa, is due to appear in October 2012.

Karin Fridell Anter, architect SAR/MSA and PhD architecture is a researcher specialized in colour in the built environment. She is an Associate Professor at the Royal Institute of Technology and a researcher at University College of Arts, Crafts and Design, both in Stockholm. She has written several books on colour in architecture and numerous articles in Swedish and international journals. During 2010-11 she led the Nordic research project SYN-TES: Human colour and light synthesis - Towards a coherent field of knowledge.

Ulf Klarén is a researcher, writer and lecturer on perception, colour and light. Until his retirement in 2011, he was Associate Professor and head of the Perception Studio at Konstfack, University College of Arts, Crafts and Design in Stockholm, Sweden. Ulf Klarén’s publications include a textbook on colour, several scientific reports and contributions to anthologies as well as articles on art education. During 2010-11 he was assistant project leader of SYN-TES: Human colour and light synthesis –Towards a coherent field of knowledge.

About the book

The experiences of colour and light are interdependent and cannot be analysed separately. The colours of the environment influence our experiences of light and the need for lighting – and vice versa: the intensity, quality and distribution of light are essential for our perception and experience of colour. The aesthetics of colour and light play an important role in the fields of art, design and communication. In the built environment they influence our experiences and feelings, our comfort or discomfort and our physiological wellbeing.

A profound understanding of the interaction between colour, light and human beings calls for an interdisciplinary approach, which up to now has been rather rare. As a result researchers and practitioners have often had difficulty in understanding and relating to one another's methods and results, although they work with similar questions. One important aspect of this is the absence of common and generally accepted concepts. These were the starting points for the interdisciplinary research project SYN-TES: Human colour and light synthesis – towards a coherent field of knowledge, carried out in Konstfack, Stockholm during 2010–11.

The SYN-TES project was funded by the Knowledge Foundation (KK-stiftelsen) and was supported by several Swedish companies working within the area of colour and light. The project has gathered internationally acknowledged scientific and technical experts within a number of fields working in colour and light. These include art, architecture, psychology and healthcare sciences, as well as leading companies dealing with lighting, colour and window glass.

SYN-TES has brought together researchers from five Nordic universities and institutions: The Aalto University School of Arts, Design and Architecture, The Centre for Visualization at Chalmers University of Technology, the Department of Environmental Psychology at Lund University, The Perception Studio at the University College of Art, Crafts and Design (Konstfack), the Department of Architectural Design, Form and Colour studies at the Norwegian University of Science and Technology (NTNU) and the Faculty of Health Sciences at The Sahlgrenska Academy of the Gothenburg University.

Colour and Light – Concepts and Confusions, edited by Harald Arnkil and published by Aalto University School of Arts, Design and Architecture is a research report from the Nordic research project SYN-TES. The book includes and introduction by the American philosopher of science C.L. Hardin and articles by Karin Fridell Anter and Ulf Klarén.

The texts in this book were written within an epistemological subproject of SYN-TES. The aim is to present different scientific approaches in a broader epistemological perspective, to clarify conflicting use of concepts and to suggest possible ways of improving inter-disciplinary understanding. In his introduction to the book, C.L. Hardin takes a look at the problem of bridging the gap between conscious experience and scientific data, with particular regard to the variability of human colour experience. Ulf Klarén, in Natural Experience and Physical Abstractions, discusses different epistemological theories concerning perception, their evolution and their implications for our understanding of colour and light. In Seeing and Perceiving Harald Arnkil takes a closer look at these seemingly simple concepts, providing a starting point for discussing our visual experience of the world. Light and Colour: Concepts and their use by Karin Fridell Anter provides an overview of different approaches that have led to diverging uses of terminology and concepts within this field. Some of the most problematic terms and concepts are further discussed by Harald Arnkil in Lightness and Brightness and Other Confusions.

Cracking the Colour Code

Viikonlopun viihteeksi reilun kahden tunnin australialaisdokumentti väristä.

Dokumentissa kertojana toimii Lee Perry, josta The Age -lehti kommentoi varsin osuvasti, että Perry kuulostaa Attenboroughmaiselta ajoittain ja selkeästi rakastaa kaikkia vastaantulevia konsonantteja! :D

Jane Austenin väreissä

Onneksi on ihmisiä, jotka pääsevät matkustamaan! Sain Outilta muutaman kuvan Jane Austenin puutarhasta, jossa myös värikasveilla on ollut oma paikkansa.

Jane Austenin aikaan oli vielä normaalia, että vaatteet usein myös värjättiin aina pesun yhteydessä. Värit haalistuivat välillä hyvinkin nopeasti, vaikka neitoset ehkä pysyttelivätkin päivänvarjojensa alla aurinkoa piilossa. Vaatteiden käyttöikä oli useita vuosia, joskus vuosikymmeniäkin, ja kun ne olivat tulleet tiensä päätteeseen yhtenä vaatteena, niistä ehkä muokattiin toinen, ja ellei vaatteeseen käyttö enää onnistunut, niin sitten kangas käytettiin johonkin muuhun - hukkaan sitä ei laitettu ennenkuin se oli täysin käyttökelvotonta. Vaatteiden tuhlailuun ja useampiin uusiin vaatekuoseihin vuodessa oli varaa vain rikkaimmilla.

Yhtälailla väritrendit muuttuivat hitaasti. Vaatteita ei ollut mahdollista ostaa vain yhtä käyttöä varten, joten keskivertovaatteet olivat pitkäkestoisia ja usein suhteellisen neutraalinvärisiä - mutta niitä saatettiin piristää trendikkäillä ja muodikkailla, eri värisillä nauhoilla ja koristeilla, joissa ajan henki vaikutti vähän kiivaammassa tahdissa. Tumman harmaa oli kestosuosikki kävelyasuissa, vaaleat persikan sävyt ja orvokin sävyt neitojen juhlapuvuissa. Valkoinen dominoi Austenin pukujen maailmaa, mutta myös voimakas keltainen ja omenanvihreä olivat aikakautensa suosikkina; siniset ja violetit saivat näyttäytyä hyvin haaleina sävähdyksinä.

Sävynimet olivat jo Austenin aikaan tulleet jäädäkseen ja aikakauden värinimet kertovat jotain kunkin värin suosiosta.  Norsunluu (ivory), ruusunväri (rose), persikka (peach) ja laventeli (lavender) lukeutuivat perusväreihin; keltaisella lempilapsella oli monta nimeä kanariankeltaisesta (Canary) esikkoon (Primrose). 1800-luvun alussa punertavan ruskea Puce oli suuri muotihitti - huolimatta siitä, että sana tarkoittaa ranskaksi ludetta, joka varmasti kiusasi tuon ajan ihmisiä aivan tarpeeksi. Aikakaudelle tyypillisin väri lienee kuitenkin vihreä, joka Napoleonin siivittämänä suorastaan hyökyi Euroopan yli pomonanvihreänä aaltona. Keltaiseen taittuva pomonanvihreä näkyi vaatteissa, asusteissa, huonekaluissa ja huoneiden tapeteissa.

Lue lisää Jane Austenin aikakauden väreistä:
hibiscus-sinensis.com/regency/colors.htm

Kuvat: Outi Kuma. (MareArdor)