Siniset miehet

Varsinkin nykyisessä rahatilanteessa ehti jo hieman kaduttaa kalliin julkaisusarjan (Dyes in History and Archaeology) tilaaminen, mutta kyllä niistä saa irti kaikenlaista. Numerosta 18 löytyvä, Gilly Carrin kirjoittama artikkeli Woad, Tattooing, and The Archeology of Rebellion in Britain Brittein saarten muinaisten asukkaiden värimorsingolla värjäämisestä oli erityisen mielenkiintoinen. Ei siis kankaiden, vaan itsensä. Monissa historiallisissa lähteissä mainitaan siniseksi itsensä maalanneet piktit; Caesarin sotatarina lienee näistä tunnetuin. Viime vuosien aikana on herännyt paljonkin debattia siitä, miten sininen väri iholle laitettiin. Monet lähteet kun mainitsevat, ettei värimorsingolla pysty tatuoimaan, koska se "parantaa tatuointihaavan". Lieneekö parannuspuoli totta vai ei, mutta värimorsinkotatuoinnit vähintään haalenevat nopeasti.

Artikkelissa mainitaankin, että maalaaminen ja tatuointi tulivat tavaksi roomalaisvallan aikoihin. Sitä ennen siniset sotilaat syntyivät yksinkertaisesti dippaamalla väriliemeen - artikkelin mukaan väri tarttuu iholle hyvin. Carr kuvaa, kuinka väri ei tule heti näkyviin vaan vasta jonkin ajan kuluttua - muinaisbriteille taianomainen efekti.

However, on first emerging from the vat, the person would be a dirty brown colour because of the contents of the mixture, only turning blue after re-oxidation of the leucoindigotin, which takes a few minutes. The spontaneous change of colour after a few minutes would have seemed a magical process to the ancient Britons and would have added to the perception of woad as macigal plant[...]
- Gilly Carr: Woad, Tattooing, and The Archeology of Rebellion in Britain (Dyes in History and Archaeology 18; Papers presented at the 18th Meeting, Brussels, 1999)

Morsingolla tatuoinnin vaikeuksista on kertonut mm. tatuoija Pat Fish, joka on kuvannut, kuina sininen morsinkoväri suorastaan poltti itsensä ihon pintaan ja muodosti suuren arpikudoksen, mutta kumminkin parantui hyvin nopeasti jättämättä ihoon pisaraakaan sinistä.

Lisää värimorsingosta ja tatuoinneista:
Woad and Modern Tribal Bodyart in Albion
Pat Fishin kotisivu: Luckyfish

Hiusväriallergiat

Edellistä juttua kirjoittaessani tuli mieleen viikko, pari sitten BBC:ltä lukemani uutinen pojasta (22.1.2007), jonka pään yllättävä hiusväriallergia oli turvottanut miltei kaksinkertaiseksi. Kuva on aika hurja. Kaikkein kummallisinta on, että poika oli värjännyt tukkaansa aiemminkin ja samoilla L'Orealin (muistaakseni) tuotteilla.

Nyt silmiini osui CBC Newsin parin viikon takainen juttu Allergy to hair dye on the rise (2.2.2007). British Medical Journalissa 3.2.2007 julkaistu raportti kertoo, että Ison-Britannian, Belgian, Portugalin, Saksan ja Singaporen tapaukset kertovat hiusväriallergioiden määrän noususta. Hiuksia värjätään yhä enemmän ja värjääjät ovat yhä nuorempia.

Yleisimpiä allergian aiheuttajia on parafenyleeni-diamiini, PPD, tai sen sukulaisaineet, joita löytyy kahdessa kolmesta hiusväriaineesta. Parafenyleeni-diamiinilla on oma osansa hiusvärien historiassa: vuonna 1907 ranskalainen kemisti Eugene Schueller alkoi valmistaa hiusvärejä ja värien kemiallinen pääainesosa oli nimenomaan parafenyleeni-diamiini - tästä alkoi L'Oreal -firman alkutaival.

PPD tunnetaan myös nimellä "musta henna". Lempinimestään huolimatta hennasta ei kuitenkaan missään nimessä ole kyse. Iholla musta henna on vaarallinen myrkky. Mustat hennatatuoinnit aiheuttavat oireita useammille kuin hiusvärit ja oireet ovat pahempia. Musta henna polttaa ihon läpi ja saattaa aiheuttaa jopa palovammoja. Lomamatkoilla ei siis kannata edes harkita mustan hennatatuoinnin ottamista: punaisen hennan kaltaista mustaa luonnon hennaa ei ole olemassakaan! Kaikki mustana hennana myytävä aine ei toki ole PPD:tä, mutta kannattaa lähteä siitä, että jos mustana hennana käytetty aine ei ole PPD:tä, kukaan ei tiedä, mitä se on.

Mustasta hennasta löytyy lisää asiaa Coloriasta: parafenyleeni-diamiini.