Kukkien väreistä ja muustakin

Muutama päivä sitten intouduin Risto Niemi-Pynttärin kirjoituksesta Punaista ja varsinkin sinistä biotaiteessa niin paljon, että äidyin kirjoittamaan juttuun pienen kommentin, joka sitten yllätyksekseni venyikin aika pitkäksi - ja lähti ihan omille poluilleen. Koska Colorian blogissa on ollut ajanpuutteen ja pienten vastoinkäymisten vuoksi melko hiljaista, päätinpä samantien laittaa kommenttini tännekin.

---

En ole kukkaihminen, mutta väri-ihminen kyllä, ja kukkien paradoksaalisen hieno värimaailma sekä jonkinlainen yhtäaikainen saavutettavuus ja saavuttamattomuus kiehtovat. Värimuunnoksiin pyrkivillä jalostajilla kyse on aivan puhtaasta, itsenäisestä värin tavoittelusta: loistavat kukat miten hienossa väriloistossaan tahansa, kukintovärien hyödyntäminen muuhun kuin silmäniloksi tai jalostajansa kunnianosoitukseksi on suurimmassa tapauksessa miltei mahdotonta. Kasvien varsista, juurista ja lehdistä saa käyttövärejäkin (yleisesti keltaisia ja rusehtavia, muutamista kasveista punaistakin ja indigo-kasveista eri prosesseilla sinistä), mutta kukinnot eivät juurikaan tällaisia käyttövärejä anna. Kukinnoista voi eristää ja on eristettykin värejä, joita aikanaan niitä on käytetty erityisesti (harrastaja-)vesiväreissä. Mutta ruiskukan sinisellä maalattu taivas tai lehdistä puserretuilla vihreillä värjätyt niityt ovat alkaneet haihtua jo auringon ensimmäisistä kosketuksista. Värjäystarkoituksiin tai jämerämpiin keittovalmistettuihin maaleihin kukkivista osista saatuja väriaineita ei ole voinut käyttää, koska suurin osa väriaineista hajoaa keitettäessä.

Kukkien väritavoittelulla on siis ollut tässä mielessä vain esteettinen merkitys, ja etenkin kukkalajikkeille epäluontaisten värien luominen on saanut ajan mittaan pakkomielteisiäkin piirteitä. Ilmiö ei ole ohi nykyäänkään, kauneuden tavoittelu vain on saanut yhä suuremman mittakaavan ja yhä absurdimpia piirteitä. Tämän päivän musta tulppaani, tavoitelluin kukka – mahdoton mahdollisuus, on sininen ruusu. Nyt kukat ovat maailmanlaajuista kauppatavaraa, joiden patenteissa ja tuotantokaavoissa liikkuu miljoonia – ellei miljardeja. Kyllä: patenteissa. (Geenimanipuloidut) leikkokukat ovat miljoonabisnestä siinä missä lampaanliha tai intialaisten lasten kokoonkursimat jalkapallotkin. Paitsi että nykyään kukat eivät ole vain pelloissa riveinä kasvavia kauniita kukkasia, eivätkä niitä kasvata yksittäiset viljelijät tai perinteiset kukkatalot, vaan kasvatus – tai pitäisikö paremminkin sanoa: tuotanto ja tuotekehittely – on geeniteknologiayritysten hallussa. Sinisten ruusujen markkinajohtaja on tällä hetkellä australialainen biotekniikkayritys Florigene, jonka nimestäkin voi päätellä yhteyden kasveihin ja geeneihin. Sillä on jo useampia tavaramerkittyjä geenimanipuloituja “sinisiä” ruusuja ja neilikoita omassa Florigene Moonseries -tuotesarjassaan. Kirjoittelin viisi vuotta sitten Coloria-blogiin jutun sinisestä ruususta. Tuolloin uskottiin, että sinisen ruusun kehittely on lähellä läpimurtoa, mutta Florigenen sivuilla lukee edelleen: “Future home of the blue rose”.

Kukintojen värin tavoittelun rinnalla kulkee myös kasvivärien tavoittelun tarina, joka on aivan erilainen, mutta ehkä vielä omalla tavallaan paradoksaalisempi. Vaikein väri ei nimittäin ole ollut sininen, eikä edes musta, vaan vihreä. Sitä vihreää, mikä on kasveissa kaikkialla ja mikä kesäisin ympäröi meidät kaikki, on ollut melkein mahdotonta saada kasveista ulos. Kuten sanottua, keltaisia ja ruskean sävyjä saa hyvinkin helposti sekä kasveista että maasta, joskin on vain muutama keltainen kasviväriaine, joka ei haalistu nopeasti. Punaisen kasvivärin tekeminen vaatii aikaa ja vaivaa (mm. mataran juuri), mutta maasta (punamulta) sitä on saanut helposti. Mustaa saatiin hiilestä tai vaatteisiin värjäämälllä useita kerroksia tummia värejä päällekkäin raudan kanssa. Sininen on ollut suomalaisille vähän hankalampi. Kasvimaailmasta sitä saa värimorsingosta, joka kasvaa rannikkoseuduilla, ja jota Euroopassa aikanaan viljeltiin laajalti. Morsingon sininen väriaine on samaa indigoa, mitä myöhemmin saatiin tuotettua helpommalla ja edullisemmalla prosessilla Intiasta (mihin väriaineen nimikin viittaa). Epäorgaanisia sinisiä on saatu erilaisista luonnon kuparia sisältävistä kivistä, kuten suhteellisen yleisestä taivaansinisestä atsuriitista ja harvinaisemmasta syvän sinisestä ultramariinikivestä (lasuurikivi; jota löytyi vain hankalan kuljetusmatkan päästä Afganistanista, meren tuolta puolen – oltra mare; kuljetusmatkan kalleus ja vaarallinen reitti, kiven jauhamisen kommervenkit ja siitä saatavan sinisen syvä väri teki pigmentistä kalliin). Sinisiä kuitenkin osattiin valmistaa kuparista keinotekoisestikin jo Egyptin valtakauden aikoina.

Vihreää löytyi jonkin verran maalaustarkoituksiin (kuparimalmit, kuten malakiitti tai erilaiset keinotekoiset värit), mutta epäorgaanisia värejä ei voi käyttää tekstiilien värjäykseen. Vihreitä vaatteita varten piti vihreä saada orgaanisesta luonnosta, eikä se ollut helppoa. Ainoa keino valmistaa vihreää oli värjätä sinistä ja keltaista päällekäin. Usein näin saatu väri ei ollut välttämättä kaunein vihreä ja usein myös keltainen haalistui nopeasti ja jätti jälkeensä kauemmin kestävän sinisen. Oikean sävyisen ja kestävän vihreän tavoittelusta tuli keskiajalla teknologiakehitykseen verrattava buumi, jossa suurempi osa yrittäjiä epäonnistui kuin onnistui. Hyvien vihreiden valmistus sekoittamalla värimorsingon sinisestä ja resedan keltaisesta taidettiin muutamissa harvoissa paikoissa, kuten Englannin Lincolnin kaupungissa. Kaupunki oli tunnettu kauniista ja kalliista vihreästä väristään, joka on tallennettu jo kirjallisuuteen: “When they were clothed in Lyncolne grene they kest away their gray”, loilottavat Robin Hood -balladit. Aikalaiset osasivat jo tuosta päätellä, että metsän veikkonen oli rikas aatelismies, koska kenelläkään muulla ei olisi ollut mahdollisuutta päästä käsiksi tuohon keskiajan symboliväriksi nousseeksi vihreään väriin, ei edes iloisilla metsän miehillä.

Coloria-blogin muutamat kukkajutut: http://coloria.blogspot.fi/search/label/kukat


Ps. Muistakaa käydä tsekkaamassa myös teksti, johon tämä oli alunperin kommentti: Punaista ja varsinkin sinistä biotaiteessa