Suomalaisia värjäysreseptejä

Luoho. Icones et descriptiones Graminum austriacorum. Vindobonae: A. Schmidt, 1801-1809.

Muutama päivä sitten pääsin vihdoin jatkamaan suomalaisten värjäysohjeiden ja vanhojen värikasvijuttujen lisäilyä Coloriastoon, tällä kertaa Kotitaide-lehden 1900-luvun alun numeroista.

Yleensä 1900-luvun alun ohjeissa toistetaan hyvin paljon samaa. Se johtuu paljolti siitä, että luonnonvärjäyksen perinne pääsi 1800-luvun loppupuoliskolla usein paikoin unohtumaan täysin. Perinteen unohtumiseen ei välttämättä vaadita kuin yksi sukupolvi, jolle uusi keksintö - tässä tapauksessa "pussivärit" eli teollisesti valmistetut värit - tarkoittaa samanlaista edistysaskelta kuin mitä internet ja älypuhelimet ovat olleet meidän sukupolvellemme viimeisen parin vuosikymmenen aikana. Täysin keinotekoiset tervaväriaineet keksittiin 1850-luvulla Englannissa. Väriteollisuus kehittyi muutamassa vuodessa valtavaksi bisnekseksi, tervavärit kattoivat ennen näkemättömän suuren väriskaalan ja niiden käyttö levisi kulovalkean tavoin ympäri maailmaa. Edulliset ja helppokäyttöiset pussivärit valloittivat nopeasti myös Suomen.

1800-luvun emännälle värjäily ei ollut useinkaan vapaa-ajan harrastus, vaan eräänlaista vaatteiden ylläpitotyötä. Tähän tarpeeseen pussivärit olivat nopeita ja vaivattomia: ne säästivät aikaa muuhun ja niistä sai pienellä rahalla monta kertaa kirkkaampia värejä kuin oman reviirin kasveista tai aiemmin maahantuoduista kasviväreistä. Räikeitä, huomauttivat mm. luonnonvärjäyskursseja 1900-luvun alussa järjestäneet Suomen Käsityön Ystävät, jotka halusivat palauttaa kadonneen kansantaidon takaisin kansalle.

Suomen käsityön ystävät ilmaisi huolensa kadonneesta taidosta ja silmiin pistävistä ja makuaistia loukkaavista väreistä useassa lehtijutussa ja varmaan myös palopuheissaan suomalaisen käsityön puolesta. Vaikka vanhat jutut tuntuvat välillä paatoksellisiltakin, niissä oli paljon asiaa. Monet tervaväriaineista olivat, elleivät suorastaan myrkyllisiä, niin vähintään haitallisia. Monesta löytyi raskasmetalleja tai arsenikkia ja värimyrkytykset olivat yleisiä. Yhdistys sai puoltaa kantaansa hyvinkin voimakkain sanallisin ottein, koska tuolloin perinteiden uudelleen löytämistä ja luonnonmukaisuutta ei juurikaan arvostettu, vaan se nähtiin lähinnä takapajuisena ajatteluna, joka seisoi edistyksen tiellä. Aikakauden kirjoittelu puolesta ja vastaan on suoranaista sanasotaa: kyse ei ole ollut mistään yhdentekevästä asiasta.

Suomen käsityön ystävät ei vain puhunut, vaan myös toimi. Koska Suomesta oli kasvivärjäyksen taito kadonnut, piti sitä hakea muualta. Yhdistyksen ihanne-esimerkki löytyi Norjasta, missä sikäläinen aktiivinen yhdistys oli paitsi kouluttanut useita maan emäntiä värjäämään kasveilla, se oli myös perustanut oman värjäämön, josta Suomen käsityön ystävät otti mallia syksyllä 1902, kun heidän pieni kasvivärjäyslaitoksensa perustettiin Helsinkiin. Samana vuonna, ennen värjäämön perustamista, yhdistys lähetti matkaan suomalaisen rouva Alina Hellénin, joka osallistui Norjassa, Kristianiassa kasvivärjäyskurssille. Suomeen palattuaan Hellén kirjoitti kirjan Ohjeita kotivärjäykseen kasviaineilla, joka julkaistiin niin suomeksi kuin ruotsiksikin muutaman vuoden kuluttua ja josta otettiin seuraavan viidentoista vuoden aikana useita painoksia. Kirjan julkaisemisen lisäksi yhdistys kurssitti seuraavien vuosien aikana ahkerasti naisväkeä ympäri Suomea.

Uskoisin, että tästä on syy, miksi monissa lehdissä julkaistut tai käsinkirjoitetuista vihkosista kootut 1900-luvun alun värjäysohjeet ovat melkein kaikki samoja. Monen ohjeen alkuperä löytyy Hellénin kirjasta ja monen vihkon tekstit todennäköisesti Suomen käsityön ystävien järjestämän kurssin jäljiltä. Todennäköisesti tällaiselta kurssilta on myös Coloriastosta löytyvä Hilja-mummon sinikantinen vihko, jonka julkaisuoikeuden Hilja-mummon jälkeläiset ovat ystävällisesti Coloriastolle lahjoittaneet.

---

Tällä kertaa kuitenkin törmäsin johonkin ihan uuteen. Tai vanhaan sikäli, että Kotitaide-lehden päiväys on vuodelta 1903, mutta normaalien indigo, krappi, koivunlehtilinjan ja keltaisten ja ruskeiden sävyjen sijaan tarjolla onkin reseptejä vihreään ja punaiseen - kasveista, joista muutamista en ollut edes kuullut. Vihreää saa jutun mukaan luohosta, (järvi)ruokosta, siniheinästä, pietaryrtistä, häränkielestä (rohtorasti) ja apilasta. Punaista mataroiden lisäksi humalanvieraasta, neidonkaalista (kyläneidonkieli), meiramista ja variksenmarjasta.

Muutama vuosi sitten kokeilimme Rymättylässä Wanhat reseptit -kurssilla värjäämistä kaislan kukkaröyhyllä, ja tuloksena oli aivan huimaavan hieno vihreä. Olen kokeillut viskellä kattilaan vaikka mitä kasveja, mutten tiedä, miksei mieleeni ole tullut kokeilla noita kukko-vai-kana-kasveja (ainakin nurmilauhaa olen nähnyt jossain lähistöllä; sitä ei ole mainittu tässä, mutta luoho on hyvin samannäköistä).

Koko juttu löytyy osoitteesta:http://coloriasto.blogspot.fi/2013/07/luonnonvari-resepteja.html
(ja lisää tulee parin viikon sisällä).