Vivianiitin sineä

Aina silloin tällöin saan Coloriaa varten ilahduttavia meilejä, joissa on mukana uutta lähdeaineistoa. Tällä kertaa vastaanotin pdf-muodossa alunperin kirjoituskoneella kirjoitetun "Vivianiitti eli rautafosfaatti - Tietoa sen esiintymisestä ja käyttömahdollisuuksista" -tekstin - mutta en saanut valitettavasti mitään tietoa siitä, mikä raportti on, eikä lähettäjälläkään sitä ollut. Raportti kuitenkin innotti päivittämään Colorian Vivianiitti-sivun, ja siinä samalla, kun etsiskelin netistä uutta ja täydentävää tietoa etenkin vivianiitin merkityksestä taidemaalauksessa, osuin aivan uuteen YouTube-videoon, jossa on näytetty vivianiitin tie maa-aineksesta maaliksi.




Tässä alla myös vanha kartta saamastani pdf-tiedostosta: siitä näkyy, missä vuonna 1943 on ollut tunnettuja vivianiittiesiintymiä Suomessa.


Suomen vivianittiesiintymät raportista vuodelta 1943

Medium Adam25

Yves Kleinin teos Frankfurtin taidemuseosta (Das Städel Museum) vuoden 2011 näyttelystä, kuva Päivi Hintsanen

Yves Kleinin siniset teokset pitää nähdä oikeasti, ennenkuin voi oikeasti tajuta, kuinka voimakkaasta väristä on kysymys. Hyvin valaistussa tilassa kokemus voi olla suorastaan hyökkäävä. Itse olin nähnyt Kleinin pienempiä sinisiä teoksia aiemminkin, mutta vuonna 2011 Frankfurtin taidemuseossa sain melkein shokin nähdessäni Kleinin teoksen. Tuolloin museossa oli remontti ja sen väliaikaisessa näyttelyssä taideteokset olivat riveissä melkein toisissaan kiinni muodostaen historian ja taidehistorian aikajanan. Kävelin aikajanaa seuraten puoliajatuksissani huoneesta toiseen ja kun - suhteellisen pitkän matkan loppupäässä - astuin hyvin valaistuun huoneeseen, jossa Kleinin sininen työ tuli päälle kuin hyökäten nurkan takaa. Havaitsin, etten ollut ainoa, joka säpsähti huoneeseen tullessaan. Muutama näyttelyvieras varjosti kädellään silmiään, kuten tehdään liian kirkkaalla auringonpaisteella. Yritin turhaan saada intensiivistä sinistä tarttumaan kameraani - ainakin pienen digipokkarin taltioimistaidot loppuivat kesken.

Klein on epäilemättä tunnetuin juurikin intensiivisestä sinisestä väristään, joka esiintyy tunnetuimmissa monokromaattisissa Kleinin töissä - maalauksissa ja veistoksissa. Väriaine on rekisteröity vuonna 1960 nimellä IKB - International Klein Blue. Hyvin intensiivinen sininen ei varsinaisesti ole pigmentti itsessään, vaan se on ultramariinipigmentin ja sideaineen, M60A-hartsiaineen sekoitus.

Mutta vaikka väriaineen nimessä on Kleinin nimi ja vaikka Klein yleensä mainitaankin tuon huikean sinisen keksijänä, totuus on hieman erilainen. Klein halusi löytää tavan, jolla väri säilyttäisi sideaineeseen sekoitettuna saman voimakkuuden ja intensiivisyyden kuin sillä on jauheena, joten hän kääntyi pariisilaisen taidetarvikekauppiaan ja harrastajakemistin Édouard Adamin puoleen. Voidaan melko varmasti sanoa, että Kleinilta tuli idea ja toive ja Adam teki varsinaisen kehitystyön - vaikka hänen nimeään ei myöskään virallisissa papereissa näy. Adamin taidetarvikekauppa Pariisissa on toiminnassa edelleenkin. Édouard Adam on itse kuollut, mutta liikettä pitää hänen veljenpoikansa Fabien.

Yhtenä totuutena on kerrottu, että väri kuoli Kleinin mukana. Tavallaanhan se on tottakin: Kleinin IKB-rekisteröinti estää IKB-nimen käyttämisen muilta ja väriaineen valmistamisen ja myymisen IKB-nimellä. Mutta se ei estä muutoin väriaineen valmistamista, eikä salaisuuskaan ole ollut alunperinkään Kleinin, vaan värin varsinaisen kehittäjän, Édouard Adamin. Jos joku haluaa tehdä Kleinit ja alkaa maalata monokromaattisia sinisiä aivan samanlaisella värisekoituksella, se on mahdollista. Maalia on saatavissa nimellä "Médium Adam 25" litran ja viiden litran pöntöissä Adam Montmartrelta.

---

Lisää IKB-sinisestä Coloriassa.

Lapis lazuli - sinisen taikaa

Firenzessä on parhaillaan esillä näyttely Lapislazzuli - Magia del Blu, jossa esitellään mineraalin (tai pikemminkin usean mineraalin yhdistelmän, kuten näyttelyssä painotetaan) historiaa. Näyttelyn isä on Pariisin Mùseum National d'Histoire Naturellen minerologi Gian Carlo Parodi, jonka ajatuksena oli, että näyttelyssä voisi olla esillä muutakin kuin kivestä tehtyä koriste-esineistöä - myös sen mineralogisia ominaisuuksia ja muita käyttötapoja. Näyttely jakautuu neljään osaan: ensimmäinen esittelee eri paikoista löydettyjen lapis lazuli -kivien eroja ja yksinkertaisia kivestä kaiverrettuja esineitä; toisessa esillä on 1600-luvulla kehittynyt kivikaiverrus ja kivelle maalaaminen; kolmannessa osiossa esillä on huikean kallista ja ylellistä lapis lazuli -esineistöä, joka on valmistettu uskonnollisiin tarkoituksiin sekä rikkaan ylimystön tilaamana, ja jossa kivi on yhdistetty runsaaseen kulta- ja hopeakoristeluun; neljännessä osassa pääosa on kivestä saatavalla ultramariini-pigmentillä ja sen käyttökohteilla vuosisatojen ajan, Cennino Cenninin kuvauksista ja renessanssimaalauksista Yves Kleinin teoksiin.


- Manifattura granducale (Cristofano Gaffurri su disegno di Jacopo Ligozzi), Tavolo con veduta del porto di Livorno, 1601-1694, mosaico di pietre dure, cm 107x94, Firenze, Galleria degli Uffici -



Kiven sininen väri tulee lasuriitista, sen valkoiset värit kalsiitista ja muista silikaateista ja kullanväriset läikät ja juonteet pyriitistä. Sinisen ja valkoisen yhdistelmä on tuonut katsojien silmiin meren ja sinisen ja kultaisen yhdistelmä puolestaan tähtitaivaat. Kivi on ollut aiemmin itsessään kallis jo siksi, että pitkään sitä saatiin vain Badahšanin Sar–e–Sang-vuorilta, nykyisen Afganistanin alueelta, josta kiveä kaivettiin jo 6 000 vuotta sitten ja josta kiveä edelleenkin kaivetaan. (Noilta ajoilta juontuu myös kivestä saatavan pigmentin, ultramariinin, nimi: sitä tuotiin oltra mare, meren takaa.) Muutaman viime vuosisadan aikana kiveä on löytynyt muualtakin, ympäri maailmaa, mutta ei aivan samassa mittakaavassa ja kiven koostumus ja väri vaihtelee löytöpaikan mukaan. Ehkä huomattavin lapis lazuli -kaivaus Afganistanin ulkopuolella löytyi 1700-luvun lopulla Baikal-järven läheltä Venäjältä, mikä näkyi seuraavina vuosikymmeninä selkeästi sikäläisessä koriste-esineistössä ja myös arkkitehtuurissa.



Lapis lazuli -kivi on ollut ylellisyystuote koko sen monituhatvuotisen kaivaushistoriansa ajan. Se on mainittu arvokkaana kauppatuotteena sumerilaisessa kirjallisuudessa ja näyttelyssäkin oli esillä kivestä kaiverrettuja pieniä esineitä Egyptin ajoilta. Aika on laskenut itse kiven hintaa. Vaikka esimerkiksi Afganistanissa kaivaukset toimivat edelleen melkein samalla tavalla kuin ovat toimineet vuosituhansien ajan - työ tehdään alkeellisin työvälinein, hakuilla ja taltoilla, ja kaivosmiehet kantavat uskomattoman kokoisia kiven murikoita selässään vuoren rinteillä - monilla muilla kaivauksilla apuna on työtä nopeuttava ja siten hintaa laskeva nykytekniikka. Sininen kivi ei enää myöskään kulkeudu Eurooppaan kuukausien matkalla, pienissä erissä kamelin selässä, vaan isommat erät kulkevat nopeammin, päivissä tai tunneissa, laivalla ja lentokoneilla, mikä on laskenut myös afganistanilaisen kiven hintaa. Kiveä voi ostaa nykyään ihan kohtuulliseen hintaan melkein mistä tahansa korukivi- tai kristallikaupasta, mutta lapis lazuli -kivestä valmistetun aidon ultramariinipigmentin hinta ei ole vuosituhansien aikana laskenut mihinkään. Pigmentin valmistus ei ole helppoa: jos kiven yksinkertaisesti murskaa ja jauhaa, lopputuloksena on harmaa massa, jossa ei ole häivähdystäkään kirkkaan sinisestä väristä. Valmistus on monimutkainen prosessi, josta kivestä erotellaan epäpuhtaudet pois ja siten saadaan jäljelle jäävä sininen pigmentti.



Samaa, häkellyttävän sinistä sinistä saa myös huomattavasti edullisemmin: keinotekoinen, teollisesti valmistettu ultramariini on käytännössä puhtaampaa kuin luonnosta saatava, ja monin kerroin halvempaa - se on yksi edullisimpia pigmenttejä. Yves Klein kehitti tästä teollisesta ultramariinista oman, suorastaan päällekäyvän sinisen värinsä, jota kutsui nimellä International Klein Blue - IKB. Näyttelyssä oli esillä Kleinin Victoire de Samothrace (1973), josta näyttelyn himmeä valaistus ei saanut ehkä ihan kaikkea mahdollista irti, mutta siltikin sininen melkein sattui silmiin.

Erikseen pitää vielä mainita Philip Poupinin upeat kuvat Sar-e-Sangin kaivauksilta. Jo niistä pelkästään olisi saanut aikaiseksi käymisen arvoisen näyttelyn! Poupinin sivuilta löytyy myös muutamia näyttelyssä nähtyjä kuvia lapis lazuli -kaivauksilta.

Lue lisää ultramariinin historiasta Colorian sivuilta.

---

Näyttelystä on ilmestynyt myös 35 euroa maksava italiankielinen näyttelyjulkaisu (ei ainakaan vielä ollut saatavilla englanniksi).

Lapis Lazuli - Blue Magic
9.6.-11.10.2015
Museo degli Argenti, Palazzo Pitti
Firenze
www.polomuseale.firenze.it

Kuvat: Firenze 2015 - Un anno ad arte




.

Moderni sininen?

Facebookissa on kiertänyt linkki Business Insider UKssa julkaistu artikkeli No one could see the color blue until modern times, jossa kirjoitetaan "And without a word for the color, there's evidence that they may not have seen it at all", karkeasti suomenneettuna "jos meillä ei ole nimeä värille, meillä on todiste siitä, etteivät he välttämättä nähneet väriä lainkaan." Jutussa ei suoraan väitetä, etteivät kreikkalaiset nähneet väriä ("but we do know that ancient Greeks and others in the ancient world had the same biology and therefore, same capability to see color that we do"), mutta kuitenkin johdatellaan siihen, että väriä ei tunnistettu.

Jo 1800-luvulla "Homeros-teoria" herätti kiistelyä: mitä voi päätellä yhden runoilijan tulkinnan pohjalta, joka on kaiken lisäksi vähän hävinnyt englanninnoksessa, kun sanojen merkitykset ei ole aivan samoja. Legenda on kuitenkin elänyt ja elää edelleen, sillä monet sinistä käsittelevät värikirjat mainitsevat heti alussa Homeroksen viininvärisen meren ja epäilyn siitä, etteivät muinaiset kreikkalaiset nähneet sinistä (Homeros ja kreikkalaiset mainitaan myös Colorian sininen-sivun alussa). Mutta tähän kannattaa suhtautua varauksella: vähän kuin van Goghin näyttelyssä tekisi sen yleispäätelmän, että 1800-luvulla ihmiset ei tunnistaneet tasaisia pintoja.

Jutussa on myös muutamia väittämiä, jotka eivät pidä paikkansa: vanhassa kreikassakin on sana siniselle κυανό - josta mm. cyan eli syaani on tullut. Muinaissanskriitissakin on sana siniselle; hepreassa tekhelet-sininen oli jopa pyhä väri...

Ongelma tulkinnassa on ollut varmaan myös se, että värit on voitu yksinkertaisesti luokitella eri tavalla: se missä me luokittelemme punainen, keltainen, sininen, vihreä; jossakin on ollut pitkään luokittelu punaiset-keltaiset; siniset-vihreät... Joissakin kielissä on edelleen yksi sana siniselle ja vihreälle, mutta kielen puhujat kuitenkin selkeästi erottavat sinisen ja vihreän toisistaan, eikä heille ole tuottanut ongelmia käyttää vihreää ja sinistä puhuessaan toista kieltä - tämä huomio vesittää artikkelin väittämän siitä, ettei väriä tunneta, ellei sille ole sanaa. Myös termien käyttö vaihtelee. Edelleenkin esim. japanissa on sana vihreälle (midori), mutta vaikka siellä on samat liikennevalot käytössä kuin Euroopassakin, niin liikennevalon vihreä on kuitenkin pääasiassa sininen (ao).

Väritermien tutkimuksen uran uurtajina pidetään Brent Berliniä ja Paul Kayta, jotka 1969 julkaisivat kirjan "Basic Color Terms: Their Universality and Evolution" ja joiden teoriaan väritermien tutkimus nojaa paljolti nykyäänkin. Heidän teoriansa mukaan värisanat kehittyvät vaihteittain: ensin musta ja valkoinen (tumma ja kirkas), sitten punainen, sitten joko keltainen tai vihreä ja seuraavassa vaiheessa molemmat erottuvat, seuraavassa vaiheessa sininen, sitten ruskea, ja sen jälkeen harmaa, oranssi, vaaleanpunainen tai violetti. Berlin ja Kay tunnistivat tämän kehityskaaren useammista kielistä. Tämäkään teoria tuskin on täysin aukoton, mutta lienee vähintään oikeilla jäljillä.
en.wikipedia.org/wiki/Basic_Color_Terms:_Their_Universality_and_Evolution

Edelleen on joitakin kieliä, joissa on värisanoina vain musta, valkoinen ja punainen (joka samalla on mikä tahansa väri), koska muille ei ole merkitystä. Unkarissa on kaksi eri "päävärisanaa" punaiselle (verenpunainen ja lämpimän punainen) ja venäjässä siniselle (vaaleansininen ja tummansininen). Monissa kielissä värinimeen liittyy myös jonkinlainen muu arvo, ei pelkkä sävy aallontaajuuden mukaan.

Kyse on siis kielestä itsestään tai yksinkertaisesti ajattelueroista - eikä siitä, etteikö väriä näkisi.

Mustamaija

[Kuva The Black Maria, Cleason's Pictorial, 11.12.1852]

Tällä viikolla kuulin pitkästä aikaa mustamaija-nimityksen. Bussipysäkillä samanaikaisesti äitinsä kanssa kyytiä odotteleva alle kouluikäinen poika innostui selvästi ohiajavasta poliisiautosta ja roistosta, jota sen takatilassa mahdollisesti kuljetettiin. Äiti selvensi pojalle, että "se on mustamaija". Poika jäi selvästi hölmistyneenä seisomaan, eikä oikein tajunnut kuulemaansa, jolloin äidin piti selittää, että sanaa käytetään poliisin koppiautoista. - Mutta eihän se ollut musta, poika ihmetteli paria minuuttia myöhemmin.

Ei olekaan. Suomalaisilla poliisiautoilla ei oikeastaan ollut mitään tunnusväritystä ennen 1980-lukua. Jo seuraavalla vuosikymmenellä tunnusväritys uusittiin ja autot saivat tummansinivalkoisen kuosinsa ja ilmeisesti jonkin sortin värityksen uudistus on jälleen meneillään. Jokatapauksessa mustamaija-nimitykselle ei alunperinkään ole oikein ollut väriin liittyvää perustetta, mutta varsinkin nykyään monet viittaavat autoihin vain "värittöminä" maijoina.

Suomen ensimmäinen poliisiauto hankittiin Helsingin poliisilaitokselle 1904 ja Turku sai autonsa vuoden 1910 tienoilla, mutta kesti vielä kauan, ennenkuin autot yleistyivät, eikä noilta varhaisilta parilta vuosikymmeneltä ole säilynyt tietoa autojen mahdollisista lempinimistä. Varmuudella poliisiauto sai lempinimensä 1920-luvulla, jolloin Helsingin poliisilaitoksen suurta umpiautoa nimitettiin Mustaksi Mariksi. Nimi levisi hiljalleen tarkoittamaan myös muita poliisin koppiautoja ja Mari muuttui Maijaksi. Mutta mistä nimi alunperin tuli?

Nimityksen historiasta on monenmoista tarinaa ja sen alkuperää lienee mahdotonta jäljittää aivan sataprosenttisella varmuudella. Kerrotaan mm., että Helsingin poliisissa olisi 1890-luvun lopulla olisi palvellut iso, musta Maija-hevonen, jonka avulla poliisi kyyditti väsähtäneitä juhlijoita kaupungilta putkaan. Todennäköisesti mustamaija-nimitys on kuitenkin ulkomaan käännös/väännösperuja - samantyylisiä nimityksiä käytetään myös muissa kielissä (mm. englannin Black Maria on ollut käytössä ainakin Yhdysvalloissa, Englannissa, Uudessa-Seelannissa ja Irlannissa; ruotsin Svarta Maja; norjan svartemaja, svartemarje tai svartemarja; islannin svarta María; unkarin feketemária). Kaikkein todennäköisimmin nimitys on alunperin amerikkalaista alkuperää, ja levinnyt sieltä sitten muualle maailmaan. Nimityksen leviäminen on helppo ymmärtää: se ei levinnyt ainoastaan puheissa, vaan myös kuvissa, salapoliisitarinoissa, lehtijutuissa ja myöhemmin myös elokuvien mukana.

Black Maria on tunnettu etenkin Yhdysvalloissa jo ennen autojen aikakautta, jo ennen 1800-luvun puolta väliä, jolloin se tarkoitti hevosvetoisia koppikärryjä, joita käytettiin vankien kuljettamiseen. Myös tämän nimityksen alkuperästä on useampiakin tarinoita, joista tämä Bostoniin sijoittuva lienee tunnetuin: 1820-luvulla Bostonissa asunut suurikokoinen ja voimakas Maria Lee-niminen afroamerikkalainen nainen piti merimiehille täysihoitolaa ja auttoi poliisia mielellään pidättämään levottomat vieraansa. Kerrotaan, että hän piti sellaista jöötä, että kriminaalit pelkäsivät häntä enemmän kuin poliisia - kurinpitoon riitti, kun uhkailtiin, että Musta-Maria noutaa. Kun sitten poliisilaitos sai uudenmallisen, mustaksi maalatun vaunun rikollisten kuljetukseen, tarinan mukaan se nimettiin tehokkaan täyshoitolan pitäjän mukaan Black Maria-nimiseksi. (Sekä tämä Bostonin tarina, että aiemmin mainitsemani poliisin musta Maija-hevonen esitellään mm. Poliisimuseon lapsille suunnatussa tehtävämateriaaleissa.)

Vaikka tarinassa olisi perääkin, ensimmäinen varma merkintä tällaisesta vaunusta Bostonissa on vasta muutamaa vuosikymmentä myöhemmin, vuodelta 1847, ja nimitys Black Maria on esiintynyt jo useammassa lähteessä ennen sitä. Jo kolmea vuotta aiemmin amerikkalainen journalisti Joseph Clay Neal oli julkaissut kirjan Peter Ploddy, and Other Oddities, jonka luvussa The Prison Van; or, The Black Maria mainitaan, että Philadelphiassa "näitä melankolisia vaunuja" kutsuttiin nimellä Black Maria. Ja jo tätä liki kymmenen vuotta aiemmin New York Transcript -lehdessä (24.12.1835) mainittiin Henry Stage, joka pakeni matkalla Bellevuen vankilaan kuljetusvaunusta, joka yleisesti tunnettiin nimellä Black Maria. Molemmat jutut viittaavat siihen, että termi Black Maria oli yleisesti tunnettu jo ennenkuin Boston sai ensimmäisen oman mustamaijansa.

Black Maria oli 1800-luvulla myös hyvin yleinen ravihevosten nimi. Erään toisen tarinan mukaan nimitys tulikin New Yorkissa käyttöön vuonna 1826 syntyneen Black Maria -nimisen ravihevosen mukaan. Se sai jonkinlaisen legendan maineen voitettuaan ravit - ja huikean summan rahaa - vaikeissa olosuhteissa vuonna 1832. Kolme vuotta tämän voiton jälkeen Black Maria -nimitystä alettiin käyttää poliisin vaunuista New Yorkissa - ja näyttää siltä, että termi tulikin yleisesti käyttöön ensimmäisen kerran New Yorkissa, ei Bostonissa.

Mutta kuka tietää, onko suomalainen mustamaija saanut nimensä rapakon toiselta puolen, vai siltä toissa vuosisadalla eläneeltä mustalta, isolta Maija-nimiseltä poliisihevoselta (jonka olemassa olo on tosin vielä todistamatta) - vai jostakin ihan muualta.