[Kuva: Wikimedia Commons.]
Huolimatta siitä, että vihreää on kaikkialla ympärillämme luonnossa, se on ollut keinotekoisista väreistä vaikein valmistaa. Ennen synteettisten väriaineiden löytymistä 1800-luvun puolen välin jälkeen hyvän vihreän löytäminen niin tekstiilien värjäykseen kuin maaliaineeksikin oli hankalaa. Tekstiileissä vihreä valmistettiin käytännössä värjäämällä sinistä ja keltaista päällekäin, mutta laadukas vihreä tekstiili oli harvinaisuus: yleensä keltainen haalistui sinisen päältä nopeammin ja tekstiili muuttui hiljalleen siniseksi, ja hämärissä kynttilöin tai öljylampuin valaistuissa huoneissa haalistumatonkin vihreä vaikutti siniseltä. Vihreitä maaliaineita oli toki saatavilla, yleensä erilaisia kuparijohdannaisia, mutta ne olivat kalliita ja harvoin kestäviä - eikä aitoa syvää vihreä väriä ei löytynyt, monet vihreät olivat rusehtavia tai kellertäviä, tai ainakin pian muuttuivat siihen suuntaan. Värjäysmaailmassa jonkinlainen vihreä sensaatio koettiin, kun 1800-luvun puolessa välissä markkinoille tuli Kiinasta tuotu, paatsaman sukuisten puiden kuorista valmistettu lokao-väri, joka käytännössä oli ensimmäinen "sekoittamaton" luonnonvihreä, jolla kyettiin värjäämään kauniisti niin eläinkuituja kuin puuvillaakin. Värin huippukausi kesti Euroopassa kymmenisen vuotta ennenkuin terva- eli aniliinivärit syrjäyttivät sen. Kivihiilitervan polttojätteistä keinotekoisesti valmistetuilla aniliiniväreillä oli valtava vaikutus tekstiilimarkkinoille, jotka vain muutamassa vuodessa saivat käyttöönsä ennennäkemättömän laajan värikartan, mutta maaliaineisiin aniliinivärejä ei saanut niin nopeasti sovellettua. Monet niistä eivät kestäneet sideaineisiin sekoittamista tai olivat muuten maalauskäytössä kelvottomia muiden ominaisuuksiensa vuoksi.
Maaliaineilla oli kuitenkin oma vihreä sensaationsa, joka oli tullut markkinoille jo 1800-luvun alkupuolella. Saksalais-ruotsalainen kemisti Karl Wilhelm Scheele löysi vihreän kupariarsenaattiyhdisteen jo vuonna 1775 tutkiessaan arsenikkia. Scheele tiesi keksintönsä myrkyllisyyden ja halusi pitkittää värin valmistusohjeiden julkaisua, koska hänen mielestään pigmentin mahdollisia käyttäjiä piti ensin varoittaa värin vaarallisuudesta. Tukholman tieteellinen akatemia kuitenkin julkaisi Scheelen yksityiskohtaiset ohjeet värin sekoittamiseksi jo vuonna 1778 ja kupariarsenaattiväristä tuli pian tunnettu ympäri Eurooppaa. Sen kellanvihreä väri haalistui tai tummui nopeasti, mutta ei niin nopeasti kuin muiden saatavilla olevien vihreiden, eikä sen valmistus ja käyttö ollut niin kallista kuin muiden saatavilla olevien vihreiden. Kaunis vihreä väri nousi nopeasti muoti-ilmiöksi ja jokaisessa tyylikkäässä porvariskodissa oli vähintään yhdessä huoneessa - yleensä ruokailuhuoneessa tai salongissa - vihreät tapetit ajan tyylin mukaisesti.
Scheele päästi tahtomattaan pirun irti. Hän itse olisi halunnut rajoittaa keksimänsä värin käyttöä, mutta sen sijaan tulikin innostaneeksi useita muita kemistejä kehittämään scheelenvihreästä vielä parempaa väriä. Erilaisia arsenikkivihreitä kehiteltiin, mutta niiden taival jäi lyhyeksi, schweinfurtinvihreää lukuunottamatta. Schweinfurtilainen Wilhelm Sattler (Schweinfurter Farbenfabrik) toi oman parannellun kupariasetoarsenaattipigmenttinsä markkinoille vuonna 1814. Jumalaisen kauniiksi kuvattu vihreä tunnettiin englanninkielisessä maailmassa smaragdinvihreänä (
emerald green). Se ei tummunut eikä harmaantunut joutuessaan kosketuksiin ilman kanssa; se oli scheelenvihreää kirkkaampaa, vihreämpää ja kestävämpää - ja myrkyllisempää. Pigmentti löysi nopeasti tiensä teollisuuteen, vaikka sen myrkyllisyydestä puhuivat kaikki. Viimeistään myrkyllisyys tuli kaikille selväksi siinä vaiheessa, kun pigmentti puoli vuosisataa myöhemmin esiteltiin ensimmäisenä kemiallisena hyönteismyrkkynä, nimellä Pariisinvihreä. Se oli hämmästyttävän tehokas ase Pariisin viemärien rottaongelmaan. Suomessa sen myyntinimi oli sekä väriaineena että hyönteismyrkkynä keisarinvihreä.
Välttämättä tietous värin myrkyllisyydestä ei liikkunut suurelle
yleisölle asti kovin nopeasti, mutta siitä kyllä keskusteltiin hyvin
varhaisista vaiheista lähtien. Suomessakin lääkintätoimen pääjohtaja
Carl Daniel von Haartman ilmoitti senaatille seinäpaperien
arsenikkivaarasta jo vuonna 1841 ja suomalaisista sanomalehdistä löytyy
1800-luvulta useita juttuja värin vaarallisuudesta. Suurelle kansalle
myrkkytapetti näytti ensisijaisesti hyvät puolensa: se tappoi huoneiden
pikkumönkijät ja loisötökät. Tapettihan oli siis ennen muuta
hygieeninen. Hygieenisyys oli myös markkinointikeino. 1880-luvulla
englantilainen tapettivalmistaja Jeffrey & Co. kokonaisen sarjan
tunnettujen taiteilijoiden suunnittelemia tapetteja nimellä "Patent
Hygienic Wallpapers".
Valmistajilleen myrkkyvihreä oli valtava rahanlähde. Schweinfurtinvihreää saattoi soveltaa miltei mihin tahansa: sitä käytettiin vesi- ja öljyväreissä niin taidemaalaukseen kuin yleisenä maaliaineenakin, se oli suosittu laivanpohjaväri ehkäistessään tehokkaasti vesikasvillisuutta, sitä käytettiin painovärinä, vaatteiden ja paperien värjäämiseen - ja elintarvikevärinä makeisten värjäämiseen. Etenkin vihreiden tapettien valmistus oli jättimäinen bisnes ja tapetista tuli sen verran edullista, että hieman heikkotuloisemmallakin porvariskodilla oli varaa hankkia sitä. Kymmenen vuotta sitten Wired-lehti nosti artikkelissa
This Artist Painted With Poison (Kristen Philipkoski, 6.12.2003) esiin rakastetun tapettisuunnittelija William Morrisin myrkkytapetit ja välinpitämättömyyden myrkkyjä kohtaan, mutta Morris ei ollut suinkaan ainoa. Käytännössä myrkkyvihreää käyttivät 1800-luvun loppupuolelle kaikki tapettivalmistajat, koska se oli ainoa edullinen ja ainoa todella vihreä vihreä pigmentti tarkoitukseen, eikä aniliinivihreistä ollut pitkään aikaan korviketta sille kirkkaudessa ja värinkestossa. Vuonna 1858 Journal of the Society of Arts (nro. 307) julkaistussa
Arsenic in Paper-Hangings -artikkelissa lainataan kappaleita lehden julkaisuaikaan vielä julkaisemattomasta Alfred S. Taylorin kirjasta "On Poisons", jossa mainitaan, että yksi lontoolainen tapettivalmistaja käytti yksinään kaksi tonnia arsenikkia viikossa vihreän pigmentin valmistamiseen (mittayksikkö on todennäköisesti pauna?). Artikkeli oli ainakin väliaikainen päätepiste keskustelulle, jota oli käyty Journal of the Society of Arts -julkaisun useissa numeroissa samana vuonna. Arsenikkitapettien puolustajat puolustivat niitä tavalla, joka näin jälkikäteen tuntuu käsittämättömältä - ja laittaa epäilemään, mikä puolustajien motiivina oli? Omat bisnekset väriaineteollisuudessa? Sukulaisten sijoitukset tapettiteollisuuteen?
Arsenikkivärien ja -tuotteiden vaarallisuudesta oli ollut yksittäisiä juttuja ja huomioita jo useita vuosia, 1800-luvun alkupuolelta saakka, mutta keskustelua asiasta ei juuri ollut ennen 1850-lukua. Vuonna 1857 birminghamilainen lääkäri William Hinds julkaisi artikkelin omasta henkilökohtaisesta kokemuksestaan. Siinä hän kertoi, kuinka oli vuosia aiemmin vuorannut työhuoneensa kauniilla vihreällä tapetilla, ja kuinka jo muutamien tuntien jälkeen tuli huonovointiseksi huoneessa. Sama huono olo palasi aina, kun hän tuli huoneeseen ja lopulta lääkäri keksi, että syy on tapetissa. Hinds analysoi tapetin, löysi siitä arsenikkia, poistatti sen seinistä ja sen jälkeen oireet eivät enää palanneet. Hinds kuitenkin kuvitteli olevansa erityisen herkkä, ja koska vastaavista oireista ei tuolloin vielä raportoitu - tai ainakaan mahdollisissa epäilyttävissä kuoleman- tai sairastapauksissa tapeteista ei puhuttu - hän ei miettinyt asiaa sen enempää. Asia tuli uudelleen esiin kahdeksan vuotta myöhemmin, kun birminghamilainen liikemies ja hänen vaimonsa tulivat Hindsin hoidettavaksi. Pariskunta matkusti merenrannalle viikoksi toipumaan, jolloin oireet - yleinen heikkous, päänsärky, aristavat silmät, kipeä kurkku ja päänsärky - hävisivät, mutta kotona ne palasivat samantien takaisin. Lopulta joku keksi ehdottaa, että kahden huoneen uudet, kirkkaanvihreät tapetit poistettaisiin. Viikon kuluttua pariskunta - ja heidän papukaijansa - olivat kaikki toipuneet. Hinds muisti omat kokemuksensa ja kirjoitti niistä lehteen. Syyksi hän arveli sitä, että joissakin tapeteissa arseeniväri ei ollut kunnolla tarttunut paperiin ja irtosi pölyjä pyyhkiessäkin.
Hindsin kirjoitus herätti myös muita tiedemiehiä. Vuoden 1858 alussa lääkäri Alfred Swaine Taylor esitteli Englannin parlamentin ylähuoneelle huolensa myrkyistä (ei vain arsenikista) tapeteissa. Heti seuraavana päivänä
The Times -lehdessä julkaistiin tohtori Halleyn kokemus: myös hän oli tapetoinut työhuoneensa vihreällä tapetilla muutamaa vuotta aiemmin, muttei ollut tajunnut tapetin ja myrkytysoireiden yhteyttä ennen Hindsin kirjoitusta.
Pharmaneutical Journal -lehteen Halley kirjoitti arsenikkikristallihavainnoistaan huoneessaan. Huoli sai Englannin parlamentin ylähuoneen heräämään ja se antoi kemisti Phillipsille toimeksiannoksi tutkia, kuinka arseenipitoisista tapeteista irtoaa ilmaan arsenikkihitusia. Journal of the Society of Arts -lehdessä keskustelu purskahti käyntiin, kun se julkaisi Phillipsin kirjoittaman raportin numerossa 301 (27.8.1858). Raportin alussa Phillips viittaa tohtori Halleyn
Pharmaneutical Journal -lehden kirjoitukseen ja toteaa tohtorin tulkinnat arsenikkikristalleista vääräksi. Selontekonsa päätteksi hän huomauttaa itse asuvansa asunnossa, jossa on arseenitapeteilla vuorattuja huoneita:
It may be proper to mention that I and my family occupied a sitting-room three years, the walls of which were covered with paper heavily laden with arsenite of copper, and that for the same period my bed-room was also papered with arsenical hangings, yet neither I nor any member of my family experienced the slightest ill effect from such paper.
Tohtori Halley vastasi viestiin tietenkin puolustamalla omaa koettaan ja tutkimustuloksiaan ja oikoo Phillipsin vääriä tulkintoja. Hän lisäsi vastineensa loppuun, "reiluuden nimissä", että arsenikkikristalleita ei irronnut kaikissa kokeissa. Tohtori Halleyn mielestä tämä saattoi selittää sen, miksi jotkut arseenipapereilla vuorattujen huoneiden asukit eivät kärsineet myrkytysoireista - mutta toisaalta tohtori tiesi omasta kokemuksestaan lukemattomia tapauksia, joissa arsenikkitapetit olivat syypää myrkytykseen. Halleyn kirjoitus sai liikkeelle lisää arseenitapettien puolustajia, eikä tohtorin varoittelua arseenitapettien myrkyllisyydestä katsottu hyvällä.
This is not, however, the principal reason why we have noticed Mr. Phillips's admirable Report. It is, we conceive, of the greatest importance that the public should be put on their guard against the too easy reception of assumed chemical conclusions. [---] We have no doubt of the perfect good faith of the physician who called the attention of the public to his presumed discovery. He did so from a praiseworthy motive. But we hope the exposure of his defective analysis will caution others from intruding their imperfect determinations on the public, to the serious detriment, it may be, of their honest neighbours.
Voimakkaimmin puolustautuivat tietenkin tapettien myyjät ja valmistajat, jotka tarjoutuivat vaikka syömään tapettia ja jotkut jopa nuolivat tapetteja osoittaakseen, ettei niistä irronnut väriä - eikä arsenikkia.
Kirjeenvaihto kuvaa hyvin sitä, kuinka tietämättömyys siitä, mitä ei tiedetty eikä osattu kuvitella, suisti koko arsenikkikeskustelun pois fokuksesta. Tohtori Halley oli todennäköisesti väärässä arsenikkikiteistä työhuoneensa ilmassa, vaikka olikin oikeassa siinä, että vika oli tapeteissa.Vihreissä huoneissa sairastelu ja oireiden päättyminen heti, kun
huoneista poistui, oli niin ilmeistä, ettei voi kuin ihmetellä, miten
tämä yhteys pystyttiin niin kauan aikaa sivuuttamaan, vaikka varsinkin 1800-luvun loppupuolella tapauksia raportoitiin jatkuvasti. Mutta vuoden 1858 väittelyssä Halleyn vastustajat keskittyivät niin kiihkeästi osoittamaan hänen väärät johtopäätelmänsä, että koko todisteluketju meni vinksalleen. Lopputulemaksi näyttää tulleen mustavalkoinen päätelmä, että jos Halley on havainnollaan väärässä, vika ei voi olla tapetissa.
Tosiasiassa kukaan keskusteluun osallistuneista ei tiennyt myrkytysten syytä, ei edes tohtori Halley. Arsenikki tiedettiin vaaralliseksi, mutta vain jauhemuodossaan. Tapettien ajateltiin olevan vaarallisia vain, jos niitä jatkuvasti kosketteli tai jos niiden pinta pääsi hajoamaan ja värihiutaleita - tai arsenikkikristalleja - pääsi huoneilmaan ja sitä kautta tulisi hengitettyä tai nieltyä. Uskottiin, että vaara pystyttiin välttämään sillä, että tapettien valmistamiselle asetettaisiin jonkinlainen laaduntarkkailu, joka estäisi huonompilaatuisten tapettien myymisen, tai että tapetit lakattaisiin tai muuten pintakäsiteltäisiin huolellisesti niin, ettei arsenikilla ollut mitään irtoamismahdollisuutta. Kaikkialla tiedostettiin varsin hyvin se, että tapettien asentajat ja muut käsittelijät saivat myrkytysoireita, koska etenkin huonompilaatuisista tapeteista väriä irtosi paperin taittuessa ja sitä liikuteltaessa, mutta kukaan ei tullut ajatelleeksi, että myrkytys voisi tapahtua muullakin tavalla kuin fyysisistä hiutaleista tai kristalleista. Ajatus siitä, että arsenikki olisi päässyt sopivan pintakäsittelyn alta mitenkään vuotamaan ja tappamaan ihmisiä, tuntui täysin naurettavalta, tapettien käytön lopettaminen tuntui arseenivihreiden puolustajien mielestä täysin liioitellulta ratkaisulta.
Tiedemiehet ja lääkärit jakautuivat asiassa kahteen eri koulukuntaan. Toiset käyttivät puhdasta järkeä: jos sairas- ja kuolemantapausten yhteinen nimittäjä oli vihreä huone ja sairastapauksissa oireet helpottivat, kun huoneesta poistuttiin, syyn oli pakko olla tapetissa. Kansan keskuudessa vihreä myrkkytapetti tunnettiin ainakin jollakin tasolla: myrkynvihreä tiedettiin puheessa ja vitseissä - ja 1800-luvulla ilmestyi Englannissa useampikin kirja, jossa murhavälineenä on myrkynvihreä tapetti. Tästä yleisestä tietoudesta ja lukemattomista todisteista huolimatta toinen koulukunta pohjasi omaan tieteelliseen asiantuntemukseensa: kaikki vihreissä arsenikkitapetein vuoratuissa huoneissa asuvat eivät suinkaan sairastuneet, siksi yhteinen nimittäjä ei voinut olla tapeteissa.
Tapettien puolustajat pitivät omasta näkökulmastaan kynsin hampain kiinni silloinkin, kun englantilaiset lehdet vuonna 1862 kirjoittivat Lontoon Limehousen alueen tragediasta: perheestä oli kuollut ensin yksi lapsi, sitten toinen ja vielä kolmas. Oireet tulkittiin kurkkumädäksi, kunnes perheen kotona vieraillut terveysvirkailija tuli toiseen johtopäätökseen huomattuaan vihreän tapetin lastenhuoneessa. The Times uutisoi asiasta ja uusi keskustelu heräsi, tällä kertaa normaalin väestön keskuudessa. Yksi "A. Sufferer" -nimimerkillä kirjoittanut kansalainen kertoi omista kokemuksistaan tapettivalmistajan kanssa, joka "oli kieltänyt sen mahdollisuuden, että tapetti voisi olla myrkyllistä ja tarjoutui syömään paunan paperia". Keskustelu jatkui kiivaana jonkin aikaa, ennenkuin vaimeni taas joksikin aikaa.
Limehousen tapaus ei ollut ainoa laatuaan ja silloin tällöin englantilaislehdissä purskahti esille juttuja, joista osa kantautui Suomenkin sanomalehtiin. Silti tapettivalmistajien tilanne ei heikentynyt millään saralla vuosiin, vaan he saattoivat rauhassa jatkaa tapettien myymistä ja uusien mallien kehittämistä ja tapetit pysyivät vuosi toisensa jälkeen suosikkituotteina. Jo vuonna 1858 Taylor suositteli "On Poisons" -tekstissään, että arseenipitoisten tapettien sijaan valittaisiin muita, vaikka sitten suuremmalla hinnalla, ja mikäli vihreän arseenivärin valmistus jatkuisi, pitäisi tapetteihin liimata myrkkysymboli, kallo sääriluineen, moton
memento mori kera - jotta tieto tapetin myrkyllisyydestä varmasti kulkeutuisi sille, joka tapettia ripustaa. Kuinka hyvin ostava yleisö tiesi tapettien vaarat? Suuren yleisön saatavilla olevat sanomalehdet - myös Suomessa - kirjoittivat ahkerasti uusista myrkytystapauksista ja kuolemista, joten ehkä kysymys olikin vain siitä, että myrkky tuntui pieneltä pahalta siihen verrattuna, kuinka elegantin kodin sillä sai rakennettua. Ja mihin lukijat olisivat uskoneet, kun osa tutkijoista oli vakuuttunut myrkyllisyydestä ja osa vakuutteli päinvastaista? Ehkä kukin valitsi itselleen mieluisimman vaihtoehdon tai yksinkertaisesti päätti olla välittämättä.
---
Syy korkeaan myrkytysasteeseen löytyi lopulta vasta 1890-luvulla: kyse ei ollut pelkästään arseenitapetista, vaan olosuhteista, missä myrkyt pääsivät irtoamaan. Italialainen biokemisti B. Gosio huomasi, että arseenivihreää sisältävä tapetti tummui ja alkoi homehtua Pohjois-Euroopan viileässä ja kosteassa ilmastossa nopeasti. Tapettiliisterissä pesinyt homesieni
Penicillium brevicaule hajotti arseenipitoista väriä - homehtuessaan tapeteista alkoi siis haihtua ilmaan kupariarseniittia, jota hengittäessä arsenikkimyrkytys on todennäköinen. Ilmiö nimettiin Gosion taudiksi ja maailmalla myrkylliset tapettihöyryt tunnetaan myös nimellä Gosion kaasu (
Gosio gas). Vuonna 1945 Frederick Challenger tunnisti syntyneen kaasun trimetyyliarseeniksi.
Varsinaisen myyntikiellon aikaansaaminen kesti Suomessakin melkein puoli vuosisataa. Kaksikymmentä seitsemän vuotta sen jälkeen, kun von Haartman oli ilmoittanut senaatille värin vaarallisuudesta, vuonna 1868, annettiin asetusehdotusta varten lausunto, jonka mukaan mm. arsenikkipitoisia värejä sisältävien seinäpaperien, kierrekaihtimien, kankaiden ja leikkikalujen tuonti, valmistus ja myynti oli kiellettävä. Varsinainen myyntikielto "Myrkkyjen kaupitsemisesta sekä mitä muutoin on otettava huomioon koskien myrkyllisiä aineita ja tavaroita" annettiin Suomessa kuitenkin vasta 1888 asetuksessa. Myyntikielto koski pigmenttinä tai maaliaineena myytävää keisarinvihreää ja muita arseenivärejä tai niillä valmistettuja tapetteja, vaatteita tai tavaroita, mutta ei ulottunut pelloille tai kasvihuoneisiin saakka. Ehkä naivisti uskottiin, että sade huuhtoo pelloilta myrkyt pois. Onneksemme arseeni- ja lyijypitoisten myrkkyjen käyttö kemiallisina hyönteistuloaineina yleistyi Suomessa vasta 1920- ja 1930-luvuilla, eikä niitä enää (todennäköisesti) käytetty 1940-luvun jälkeen, mutta ainakin vielä 1940-luvulla schweinfurtinvihreää - tosin eri nimellä - käytettiin torjunta-aineena kasvihuoneissa. Euroopassa schweinfurtinvihreä vedettiin lopullisesti markkinoilta myös hyönteismyrkkynä sen korkean myrkkypitoisuuden vuoksi vasta 1960-luvulla.
Ps.
Lue lisää schweinfurtin vihreästä ja lisää
scheelenvihreästä - jälkimmäiseltä sivulta löytyy myös
(Journal of the Societyn keskustelu julkaistu suurimmaksi osaksi Coloriastossa:
Arsenic in Paper-Hangings. (Journal of the Society of Arts 301, 27.8.1858)
Arsenic in Paper-Hangings. (Journal of the Society of Arts 304, 17.9.1858)
Arsenic in Paper-Hangings. (Journal of the Society of Arts 307, 8.10.1858)
