Kylläpäs, eipäs, kylläpäs - intiankeltaisen alkuperä

Intiankeltainen, C.I. 75320, historiallisten väriaineiden kokoelma, Technical University of Dresden, Germany


Joskus on ihan hyötyä, että Coloria-sivun tieto saattaa laahata perässä, kun en ehdi kiireiltäni sinne kaikkia maailman korjauksia ja päivityksiä ihan samantien tehdä. Intiankeltaista koskevat muutokset ja korjausehdotukset ovat vaivanneet mieltäni jo useampia kuukausia. Moni on huomauttanut siitä, että väriaineen syntytarina (lehmille on syötetty mangon lehtiä ja sen jälkeen niiden virtsa on kerätty talteen ja siitä on pyöritetty pigmenttipalloja) on alusta loppuun keksitty.

Intiankeltaisen alkuperästä liikkui hurjia huhuja siitä saakka, kun sitä alettiin Eurooppaan tuoda. Pigmentti haisi pahalle, ja sen alkuperää varjeltiin. Ei tiedetty edes, kuka sitä valmisti. Vuonna 1883 saatiin ensimmäinen kirjallinen vahvistus, kun intialainen T. N. Mukharji lähetti Englantiin kirjeen, jossa kuvasi pigmentin syntytavan. Mukharjin viesti oli ensimmäinen kirjallinen kuvaus intiankeltaisen valmistuksesta - mutta myös ainoa, mikä kyllä saa kyseenalaistamaan pigmentin historiaa, vaikka se moniin arvostettuihinkin lähteisiin on kirjoitettu tositarinana ylös. Mm. Värimatka-teoksen (Colour: Travels through the Paintbox, 2002) kirjoittanut Victoria Finlay yritti jäljittää keltaisen historiaa, muttei löytänyt siitä merkkiäkään Intiasta.

Mutta onko kyseessä sittenkin tositarina? Mukharji lähetti sanojen lisäksi Englantiin myös näytteitä väristä, ja vuonna 2016 ne otettiin uudelleen mikroskoopin alle. Samana vuonna silmiini osui ensimmäinen tieteellinen artikkeli siitä, että tutkimukset viittaavat vahvasti siihen, että pigmentti saattaa hyvinkin olla valmistettu lehmän virtsasta. Tieteilijät ovat löytäneet intiankeltaisen pigmenttinäytteistä hippurihappoa, joka on yksi lehmän virtsan elementti.

En pidä mitenkään ihmeellisenä sitä, jos Finlay ei ole matkoillaan törmännyt minkäänlaiseen muistitietoon pigmentin valmistamisesta. Jos väriaineen valmistus lopetettiin jo 1900-luvun alussa, se oli aika monta mummoa sitten. Kuinka moni meistä osaa kuvata oman mummonsa aikaisen valmistusprosessin, saati sitten kuvata, mitä juuri tällä paikalla tehtiin mummon mummon aikoina? Käytännön tieto on taipuvaista katoamaan sen yhden sukupolven aikana, joka ei enää prosessia toista.

Niin tai näin, jäämme odottelemaan, mitä tietoa tulevaisuus tuo tullessaan historiasta!





Chemical clue suggests spurned account of Indian yellow’s origins might be right after all, Bethany Halford, Chemical & Engineering News, 9.9.2018

Late 19th century accounts of Indian yellow: The analysis of samples from the Royal Botanic Gardens, Kew; R.Ploegera, A.Shugara, G.D.Smithb, V.J.Chenb

Mustamaija

[Kuva The Black Maria, Cleason's Pictorial, 11.12.1852]

Tällä viikolla kuulin pitkästä aikaa mustamaija-nimityksen. Bussipysäkillä samanaikaisesti äitinsä kanssa kyytiä odotteleva alle kouluikäinen poika innostui selvästi ohiajavasta poliisiautosta ja roistosta, jota sen takatilassa mahdollisesti kuljetettiin. Äiti selvensi pojalle, että "se on mustamaija". Poika jäi selvästi hölmistyneenä seisomaan, eikä oikein tajunnut kuulemaansa, jolloin äidin piti selittää, että sanaa käytetään poliisin koppiautoista. - Mutta eihän se ollut musta, poika ihmetteli paria minuuttia myöhemmin.

Ei olekaan. Suomalaisilla poliisiautoilla ei oikeastaan ollut mitään tunnusväritystä ennen 1980-lukua. Jo seuraavalla vuosikymmenellä tunnusväritys uusittiin ja autot saivat tummansinivalkoisen kuosinsa ja ilmeisesti jonkin sortin värityksen uudistus on jälleen meneillään. Jokatapauksessa mustamaija-nimitykselle ei alunperinkään ole oikein ollut väriin liittyvää perustetta, mutta varsinkin nykyään monet viittaavat autoihin vain "värittöminä" maijoina.

Suomen ensimmäinen poliisiauto hankittiin Helsingin poliisilaitokselle 1904 ja Turku sai autonsa vuoden 1910 tienoilla, mutta kesti vielä kauan, ennenkuin autot yleistyivät, eikä noilta varhaisilta parilta vuosikymmeneltä ole säilynyt tietoa autojen mahdollisista lempinimistä. Varmuudella poliisiauto sai lempinimensä 1920-luvulla, jolloin Helsingin poliisilaitoksen suurta umpiautoa nimitettiin Mustaksi Mariksi. Nimi levisi hiljalleen tarkoittamaan myös muita poliisin koppiautoja ja Mari muuttui Maijaksi. Mutta mistä nimi alunperin tuli?

Nimityksen historiasta on monenmoista tarinaa ja sen alkuperää lienee mahdotonta jäljittää aivan sataprosenttisella varmuudella. Kerrotaan mm., että Helsingin poliisissa olisi 1890-luvun lopulla olisi palvellut iso, musta Maija-hevonen, jonka avulla poliisi kyyditti väsähtäneitä juhlijoita kaupungilta putkaan. Todennäköisesti mustamaija-nimitys on kuitenkin ulkomaan käännös/väännösperuja - samantyylisiä nimityksiä käytetään myös muissa kielissä (mm. englannin Black Maria on ollut käytössä ainakin Yhdysvalloissa, Englannissa, Uudessa-Seelannissa ja Irlannissa; ruotsin Svarta Maja; norjan svartemaja, svartemarje tai svartemarja; islannin svarta María; unkarin feketemária). Kaikkein todennäköisimmin nimitys on alunperin amerikkalaista alkuperää, ja levinnyt sieltä sitten muualle maailmaan. Nimityksen leviäminen on helppo ymmärtää: se ei levinnyt ainoastaan puheissa, vaan myös kuvissa, salapoliisitarinoissa, lehtijutuissa ja myöhemmin myös elokuvien mukana.

Black Maria on tunnettu etenkin Yhdysvalloissa jo ennen autojen aikakautta, jo ennen 1800-luvun puolta väliä, jolloin se tarkoitti hevosvetoisia koppikärryjä, joita käytettiin vankien kuljettamiseen. Myös tämän nimityksen alkuperästä on useampiakin tarinoita, joista tämä Bostoniin sijoittuva lienee tunnetuin: 1820-luvulla Bostonissa asunut suurikokoinen ja voimakas Maria Lee-niminen afroamerikkalainen nainen piti merimiehille täysihoitolaa ja auttoi poliisia mielellään pidättämään levottomat vieraansa. Kerrotaan, että hän piti sellaista jöötä, että kriminaalit pelkäsivät häntä enemmän kuin poliisia - kurinpitoon riitti, kun uhkailtiin, että Musta-Maria noutaa. Kun sitten poliisilaitos sai uudenmallisen, mustaksi maalatun vaunun rikollisten kuljetukseen, tarinan mukaan se nimettiin tehokkaan täyshoitolan pitäjän mukaan Black Maria-nimiseksi. (Sekä tämä Bostonin tarina, että aiemmin mainitsemani poliisin musta Maija-hevonen esitellään mm. Poliisimuseon lapsille suunnatussa tehtävämateriaaleissa.)

Vaikka tarinassa olisi perääkin, ensimmäinen varma merkintä tällaisesta vaunusta Bostonissa on vasta muutamaa vuosikymmentä myöhemmin, vuodelta 1847, ja nimitys Black Maria on esiintynyt jo useammassa lähteessä ennen sitä. Jo kolmea vuotta aiemmin amerikkalainen journalisti Joseph Clay Neal oli julkaissut kirjan Peter Ploddy, and Other Oddities, jonka luvussa The Prison Van; or, The Black Maria mainitaan, että Philadelphiassa "näitä melankolisia vaunuja" kutsuttiin nimellä Black Maria. Ja jo tätä liki kymmenen vuotta aiemmin New York Transcript -lehdessä (24.12.1835) mainittiin Henry Stage, joka pakeni matkalla Bellevuen vankilaan kuljetusvaunusta, joka yleisesti tunnettiin nimellä Black Maria. Molemmat jutut viittaavat siihen, että termi Black Maria oli yleisesti tunnettu jo ennenkuin Boston sai ensimmäisen oman mustamaijansa.

Black Maria oli 1800-luvulla myös hyvin yleinen ravihevosten nimi. Erään toisen tarinan mukaan nimitys tulikin New Yorkissa käyttöön vuonna 1826 syntyneen Black Maria -nimisen ravihevosen mukaan. Se sai jonkinlaisen legendan maineen voitettuaan ravit - ja huikean summan rahaa - vaikeissa olosuhteissa vuonna 1832. Kolme vuotta tämän voiton jälkeen Black Maria -nimitystä alettiin käyttää poliisin vaunuista New Yorkissa - ja näyttää siltä, että termi tulikin yleisesti käyttöön ensimmäisen kerran New Yorkissa, ei Bostonissa.

Mutta kuka tietää, onko suomalainen mustamaija saanut nimensä rapakon toiselta puolen, vai siltä toissa vuosisadalla eläneeltä mustalta, isolta Maija-nimiseltä poliisihevoselta (jonka olemassa olo on tosin vielä todistamatta) - vai jostakin ihan muualta.

Musta tulppaani

Mustia tulppaaneja Ottawassa, Kanadassa. Kuva: Andrei Tilin.

Tulppaanitarinasta jäi mainitsematta se kenties mystisin: musta tulppaani. Kuten jo aiemmin on Colorian blogissa käynyt ilmi, aitoja mustia kukkia ei olekaan: luonnossa täysin mustaa esiintyy vain kuolleessa materiaalissa, yksikään elävä lehti tai kukka ei voi olla musta. Tarpeeksi tummansiniset ja -violetit sekä tummat ruskeat saattavat kyllä lähennellä mustuutta hyvinkin paljon. On muutamia hyvin tummia tulppaanilajikkeita, joita on kutsuttu yleisesti mustiksi tulppaaneiksi. Näistä lajikkeista vuonna 1944 nimensä saanut Queen of Night -tulppaanilajike on kaikkein tunnetuin, muita lajeja on Black Parrot (1938), Burgundy (1957), Black Diamond (1962) sekä Black Hero (1984).

Vuonna 1850 Alexander Dumas kirjoitti Musta tulppaani, romanttisen seikkailutarinan, joka sijoittuu 1670-luvun hollantilaiseen Haarlemin kaupunkiin, jossa luvataan 100 000 floriinia sille, joka ensimmäisenä kasvattaisi mustan tulppaanin. Kirja ei perustu tositapahtumiin, mutta on varmasti saanut vaikutteita 1600-luvun alun Hollannin tulppaanimaniasta, josta muutama päivä sitten blogissa kirjoitin. Ei ole ainakaan todisteita siitä, että minkäänlaista palkkiota mustan tulppaanin tuottamisesta olisi aikanaan luvattu, mutta on selvää, että mustan tulppaanin tuottaja olisi tullut aikanaan rikkaaksi. Mustia tulppaaneita yritettiin jalostaa jo tuolloin, tulppaanimanian aikana, ja tavoitetta onkin kutsuttu myös "kukkamaailman Graalin maljaksi", joskin yleisemmin mielenkiinto mustaa tulppaania kohtaan levisi vasta Dumasin romaanin - aikansa top seller - ilmestyttyä 1800-luvun puolivälissä.

Alexandre Dumas'n Musta tulppaani -kirjan voi ladata Project Gutenbergin sivuilta joko englanniksi tai ranskaksi.


Chernij Tjul'pan (Musta tulppaani) on myös Afganistanissa 1979-89 kuolleiden neuvostosotilaiden muistomerkit Benderissä, Moldaviassa (kuva yllä: Zac Allan) sekä Jekaterinburgissa (kuva alla: kuvaaja tuntematon)

Punaiset luut

Coloriaan tuli palautelomakkeen kautta jälleen mielenkiintoinen kysymys:

Olen kuullut, että muinoin Egyptissä olisi värjätty villaa purppuraiseksi syöttämällä lampaille jotain. Voiko tämä olla mahdollista?

Itsekin olen tästä lukenut, mutta en ole löytänyt tarkkaa tietoa - joitakin mainintoja kuitenkin. Stuart Robinsonin kirjassa A History of Dyed Textiles mainitaan, että tarinan mukaan Egyptissä värjättiin elävien lampaiden villa purppuraiseksi laittamalla ne erikoisdieetille ja lisäksi kirjassa mainitaan Vergiliuksen (70-19 eaa) kirjoittaneen, että kun eläimet syövät matarakasvia (sandia garanicia), ne värjäytyvät punaiseksi. Kirjan ensimmäinen väittämä on todennäköisesti poimittu saksalaisen arkkitehdin, Gottfried Semperin teoksesta Der Stil (in den technischen und tektonischen Künsten oder Praktische Ästhetik) (1861 ja 1863) - en ole saanut Semperin kirjaa käsiini, mutta useammissa lähteissä mainitaan Semperin epäilleen, että väri olisi ollut ruokavalion tulos.

Väite ei hämärästä alkuperästään huolimatta ole ehkä täysin tuulesta temmattu: on yleisesti tiedossa, että mataran viljelyn huippukausina värjäyskäsittelystä yli jääneet maapinnan yläpuoliset mataranosat syötettiin rehuna karjalle. Matara muutti lehmien maidon värin punertavaksi ja värjäsi karjan luutkin; ja kun aikoinaan mataran juuria käytettiin kansanlääkkeenä (mitä ei enää suositella), huomattiin, että yhtälailla värjäytyi punaiseksi ihmisvirtsa ja äidinmaitokin. Tämän ominaisuuden vuoksi mataraa on aikoinaan käytetty lääketieteellisiinkin tarkoituksiin sekä luiden kasvua että haurastumista tutkittaessa: John Hunter tutki luita mataran avulla jo 1770-luvulla. J. C. Brash kehitti 1930-luvulla luun kasvun tutkimiseen ns. epäsuoran matarametodin (indirect madder method), jossa kasvaville sioille syötetään mataran juuria ja sen jälkeen annetaan olla tietty aika ilman mataraa ennen teurastusta: aikana, jolloin mataraa ei ole syöty, luu kasvaa valkoisena.


Brian Murphyn kirjan The Root of Wild Madder esipuhe alkaa näin:

A leafy little plant called madder told me so. I had been reading about its rich history as a dyestuff for carpets. Then I came across a quirky reference that is all but forgotten.

It can turn our bones red.

I first spotted this in a medical paper on skeletal development. It's now just an obscure footnote from nearly three centuries ago. But at the time -- as the Enlightenment was driving away medieval phantoms -- it caused a sensation and upended prevailing ideas about physiology. To me, this bit of historical flotsam was still impressive.

Ainakin luuhun asti mataran väri siis kulkeutuu - miksei siis villaankin? Toisaalta, mataran luun värjäämiskyvystä löytyy valtavasti viitteitä, mutta elävän lampaan villan värjäämisestä ruokavalion avulla ei juurikaan ole mainintoja, yllämainittuja lukuunottamatta. Jos joku tietää enemmän - tieto on tervetullutta!

Hehkuva lehmä

[Itsevalaisevaa maalia koskeva huomautus kiinalaisessa kirjassa Xiang-Shan Ye-Lu; otettu kirjasta Phosphor handbook; Shigeo Shionoya, Phosphor Research Society, William M. Yen]

Itsevalaisevien maalien historiassa on mielenkiintoinen pieni yksityiskohta, josta en ole onnistunut löytämään tarkkaa - tai varmaa - tietoa.

E. N. Harveyn kirjassa A History of Luminescence (American Philosophical Society 1957) kerrotaan, että 1000-luvulta peräisin olevassa Zan Ning -nimisen munkin muistiinpanoissa (Xiang-Shan Ye-Lu, kirjoittanut/koonnut Wen Ying) on tarina, jossa kuvataan eräälle Song-dynastian aikaiselle keisarille näytettyä luolassa olevaa kuvaa. Siinä päivällä lehmä vaikutti syövän ruohoa niityllä ja yöllä lepäävän samalla niityllä (eli toinen kuva olisi maalattu tavallisella, toinen fosforisoivalla maalilla). Munkin mukaan yöllä näkyvä väri oli sekoitettu erityisistä helmisimpukoista ja päivällä näkyvä väri oli tehty jauhamalla tulivuoresta rannalle pudonnutta kiveä jauhamalla. Munkin mukaan tieto tuli 140-88 eaa hallinneen Han Wu Din lähettilään Zhang Xianin kirjasta.

Phosphor handbook -kirjasta otettu kuva (alussa) on otettu Xiang-Shan Ye-Lu -tarinasta ja se kuvaa lehmämaalauksen historian. Sen mukaan maalauksen osti upseeri Xu Zhi E ja se annettiin lahjaksi Song-hoville. Seitsemännessä palstassa oikealta lukien aletaan kuvata, kuinka japanilaiset keräsivät helmiäiskuoria Etelä-Japanin rannikolta (kuudennessa palstassa oikealta näkyy paikan nimet). Harvey kuitenkin kyseenalaisti A History of Luminescence -kirjassaan tarinan todenpitävyyden, koska muuta tietoa maalauksesta ei ole löytynyt.

Huolimatta siitä, onko lehmämaalauksen taru totta vai ei, sekä Kiinassa että Japanissa tunnettiin itsevalaisevan maalin valmistus jo ainakin tuhat vuotta sitten. Tiedetään myös, että tuolloin Japanista vietiin Kiinaan vulkaanisista aineista saatua rikkiä, jota on käytetty mm. itsevalaisevan maalin valmistukseen. Muutamat tuon aikakauden maininnan viittaavat jonkin merenelävän kuorien ja erilaisten vulkaanisten materiaalien sekoitusten käyttämisestä pigmenttinä. On hyvinkin mahdollista, että yhdistelmistä on syntynyt fosforisoiva pigmentti, joka kerää päivän voimaa valosta ja sitten sen voimalla hehkuu pimeässä. Itseasiassa vuonna 1768 brittifyysikko John Canton valmisti fosforipigmenttiä rikillä käsitellyistä osterin kuorista. 1800-luvun lopulle tultaessa sveitsiläiset kellonvalmistajat käsittelivät kellotauluja luonnon itsevalaisevilla aineilla, ennen kuin tehokkaammat radiumpohjaiset maalit ottivat vallan (kts. Synkkä valomaali).

Maailman suurin sininen timantti: Hope

Tavernierin alkuperäinen luonnos timantista.

Blue Hope on maailman suurin sininen timantti (45.52 karaattia), joka on esillä Smithsonian-instituutissa USAssa. Timantin tarinaan liittyy useita käänteitä ja kertomuksia - ja monia eri versioita. Alkujaan 112-karaattinen timantti löydettiin Golcondasta, Intiasta, josta se vietiin Ranskaan 1668. Timantin haltija, Jean-Baptiste Tavernier, myi timantin Ludvig XIV:lle, joka leikkautti sen sydämenmuotoiseksi 67 karaatin "kruunun siniseksi timantiksi". Timantti periytyi kruunun mukana ranskalaisille kuninkaille ja Ranskan vallankumouksen pyörteissä, 1792, silloisten omistajien Ludvig XVI:n ja Marie Antoinetten lojuessa vankeudessa, kivi varastettiin muiden kruununjalokivien kera. Osa kruununjalokivistä saatiin takaisin, mutta ei Hope-timanttia. Guillot-niminen kadetti kuljetti timantin Englantiin ja lopulta luovutti timantin rahapulassa Lancry de la Loyellelle.

Vuonna 1812 John Françillion kuvasi syvän sinisen n. 44 karaattisen timantin, joka oli lontoolaisen timanttikauppias Daniel Eliasonin hallussa; samalta vuodelta löytyy Eliasonin allekirjoittama myyntikatalogi. Kiven arvellaan päätyneen kuningas Yrjö IV:n haltuun, jonka kuoleman jälkeen 1830 kivi myytiin yksityisesti eteenpäin velkojen maksamiseksi (kuninkaallisissa arkistoissa ei ole merkintää timantista). Nimensä Hope-timantti sai, kun se päätyi tuntematonta tietä englantilaisen pankkiirin, Henry Hopen haltuun. Hopen kuoleman jälkeen 1839 timantti siirtyi suvussa eteenpäin, kunnes 1901 lordi Francis Pelham Clinton Hope myi sen velkojensa maksamiseksi. Lontoolaisen välittäjän, Adolf Weilin kautta kivi päätyi New Yorkiin Simon Frankelille (Joseph Frankel and Sons) vuonna 1908 - samana vuonna, kun Times julkaisi artikkelin sinisen timantin kirouksesta. Frankel myi timantin rahapulassa edelleen Selim Habibille (jalokivikauppias, joka on useissa tarinoissa sekoitettu Turkin sulttaaniin). Myös Habib oli rahapulassa ja myi kiven C.H. Rosenaulle, jolta Pierre Cartier osti kiven vielä samana vuonna. Amerikkaan timantti päätyi, kun varakas seurapiirinainen Evalyn Walsh McLean osti sen 1911. McLeanin kuoleman jälkeen 1947 newyorkilainen jalokivikauppias Harry Winston osti hänen jalokivensä ja lahjoitti yksitoista vuotta myöhemmin Hope-timantin Smithsonian instituutille.


Hope-timantti on esillä Smithsonianin kansallisessa luonnonhistorian museossa. Se on maailman suurin sininen timantti, 45.52 karaattia. Kuva: Chip Clark/Smithsonian Institution

Timantin sanotaan tuovan omistajalleen epäonnea. Kerrotaan, että timantti on kirottu, koska tarinan mukaan varas vei timantin hindujumalatar Sitan patsaasta. Legendan mukaan kirous lankeaa kaikkien päälle, jotka varastettuun jalokiveen koskevat.

Tavernierin kerrotaan - tarinasta riippuen - kuolleen joko villikoirien raatelemana, kun hän oli palannut Intiaan myytyään timantin kuninkaalle, tai kuumeeseen hyvin pian kaupan jälkeen (tosiasiassa hän kuoli Moskovassa 84-vuotiaana vuonna 1689). Ranskan kuningashuoneessa kuolema korjasi satoa ketterästi. Ludvig XIV eli 77-vuotiaaksi, mutta menetti kaikki lailliset perillisensä yhtä poikaa lukuunottamatta; ainoa poika kuoli ennen isäänsä ja hänen jälkeläisistään kuoli kaksi. Henkiinjääneestä tuli kuningas Ludvig XV, joka kuoli 64-vuotiaana Ranskan epäsuosituimpana kuninkaana. Ludvig XV:nkin perillinen kuoli. Valtaistuimelle nousi Ludvig XVI. Hänen ja Marie Antoinetten sekä muiden Ranskan kuninkaallisten kylmä kohtalo giljotiinissa lienee kuningashuoneen kuolemanaalloista tunnetuin. Kurja onni kiusasi myös kuningashuoneen ympärillä pyöriviä: kuningas Ludvig XIV antoi kiven ensin markiisitar de Montespanille, joka joutui hovin epäsuosioon ja myöhemmin mustetööri d'Artagnan pidätti valtiontalouden yli-intendentin Nicolas Fouquetin, joka istui lopun elämänsä vankilassa lainattuaan timanttia (tosiasiassa kuningas pidätytti Fouquetin valtion varojen väärinkäytöstä: mieshän asui ja eleli laveammin kuin kuningas itse). Myös kiven varastanut Guillot joutui vankilaan.


Evalyn Walsh McLean Hope-timantti kaulassaan
Henry Philip Hopen elämästä ei ole paljon tietoa, mutta kirouksen syyksi on laitettu, että ilmeisesti hän menetti ainoan poikansa. Hopen suvun kerrotaan timantin ansiosta syöksyneen äärettömästä rikkaudesta suureen köyhyyteen: muutamaa sukupolvea myöhemmin lordi Francis Hope teki vararikon. Hänen amerikkalainen näyttelijävaimonsa May Yohe karkasi toisen miehen kanssa. May Yohella tuntui olevan timantista pakkomielle: hän piti korun jäljennöstä kaulassaan, taivutteli kolmannen aviomiehensä kuvaamaan elokuvasarjan timantista ja myöhemmin palkkasi Henry Leyford Gatesin kirjoittamaan kanssaan sinisestä timantista kertovan elokuvan. Kertoman mukaan May Yohe myös kirjoitti silloiselle timantin omistajalle Evalyn Walsh McLeanille timantin tuottamasta epäonnesta. Evalyn Walsh McLean ei moisesta välittänyt, vaan piti sinistä timanttia kaulassaan lähes aina onnenkivenä. McLean eli itse 60-vuotiaaksi, mutta hänen poikansa kuoli auto-onnettomuudessa 9-vuotiaana, tyttärensä kuoli unilääkkeiden yliannostukseen 25-vuotiaana ja miehensä kuoli mielisairaalassa (12 vuotta parin eron jälkeen; karattuaan ensin toisen naisen kanssa).

Sinisen timantin kirouksen syyksi on laitettu jalokivikauppias Simon Frankelin laman aikana kärsimät suuret rahalliset tappiot ja jalokivikauppias Harry Winstonin sydänkohtauskuolemakin. Laman aikaiset tappiot eivät kuitenkaan liene yllätys kellekään, eikä 82-vuotiaan miehen kuolema sydänongelmiinkaan liene valtava mysteeri.

Timantti kulki useiden käsien läpi, eikä kaikista omistajista ole varmaa tietoa. Timantin tarinaan on eri lähteissä lisätty väliin uusia omistajia ja myös mm. May Yohen elokuvilla sekä Evalyn Walsh McLeanin sepitteillä (hänen mukaansa timantti oli kuulunut myös Katariina suurelle) oli oma osansa huhujen suhteen. Kuvitteellisia tai vähintään varmentamattomia timantin kirouksen uhreja on pilvin pimein: Timanttikauppias Francis Beaulieun kerrotaan myyneen timantin Daniel Eliasonille ja näännyttäneen tämän jälkeen itsensä nälkään. Huhujen mukaan hollantilainen timantinleikkaaja Wilhelm Fals leikkasi timantin nykyiseen muotoonsa ja myöhemmin hänen oma poikansa Hendrick varasti timantin häneltä. Toisen tarinan mukaan Fals kuoli suruun poikansa varkauden jälkeen ja toisen tarinan mukaan hänen poikansa murhasi hänet timanttivarkauden yhteydessä; pojan itsensä kerrotaan tehneen itsemurhan. Newyorkilaisen timanttikauppiaan Simon Frankelilta timantti kulkeutui Jacques Colot'lle, joka tappoi itsensä (1904). Colot'ilta timantti siirtyi venäläiselle prinssille Ivan Kanitowskille, joka antoi sen rakastajattarensa, Folies Bergeren näyttelijättären Lorens Laduen käyttöön. Myöhemmin prinssi murhasi rakastajattarensa mustasukkaisuuskohtauksen vallassa. Sittemmin Iván Kanitowski itse kuoli vallankumouksessa. Kreikkalainen timanttikauppias/pörssivälittäjä Simon Montharides/Montarides/Maoncharides kuoli perheineen auto-onnettomuudessa. Timantin lyhyen aikaa omistanut persialainen timanttikauppias Habib Bey kuoli ranskalaisen höyrylaivan upotessa 1909. Turkin sulttaani Abdul-Hamid II osti timantin suureen hintaan ja kuoli armeijan vallankaappauksessa pari kuukautta sen jälkeen, kun oli saanut timantin (1909). Ennen kuolemaansa Abdul-Hamid II ehti vangita ja kiduttaa palvelijansa Abu Sabirin, joka oli kiillottanut jalokiven. Sulttaanin suosikkijalkavaimo Zubayda piti timanttia ja löytyi myöhemmin murhattuna ja turkkilainen väkijoukko hirtti sulttaanin timantinvartija Kulub Beyn. Sulttaanin varainhoitaja Jehver Agha yritti viedä timantin ja hirtettiin siitä hyvästä. Postimies James Todd, joka kuljetti timantin Smithsonian-instituuttiin menetti jalkansa rekkaonnettomuudessa, vahingoitti päänsä auto-onnettomuudessa ja myöhemmin hänen kotinsa paloi. ...Lisää näitä onnettomia kohtaloita löytyy netistä pilvin pimein.


Hope-timantin punainen fosforisenssi. Kuva: John Nels Hatelberg

Timantin kiehtova taru ei ole suinkaan tullut vielä päätepysäkilleen: tammikuun alussa julkaistiin uusi tutkimus, joka valaisee yleensä yleisölle näkymättömissä olevaa puolta. Smithsonian-instituutin Luonnontieteen keskusmuseon jalokivikokoelman kuraattori ja mineralogi Jeffrey Postin johtamassa tutkimuksessa keskityttiin sinisten luonnontimanttien fosforenssiin, joka tulee esille, kun timantit altistetaan ultraviolettivalolle. Tutkimuksessa huomattiin, että keinotekoisesti valmistetut siniset timantit antavat aivan erilaisen fosforenssispektrin kuin siniset luonnontimantit. Fosforenssin värien intensiivisyydestä sekä kestosta voidaan siis tunnistaa luonnontimantit keinotekoisista sekä yksittäiset siniset timantit toisistaan - kuin sormenjäljistä.

Tutkijat mittasivat Hope-timantin sekä 66 muun sinisen timantin fosforisenssispektrin ja huomasivat, että lähes kaikki siniset timantit luovat sinistä ja punaista valoa sisältävää fosforisenssia. Suurimmaksi osaksi sinisten timanttien fluoresenssi on sinivoittoista, mutta Hope-timantti hohkaa ultraviolettivalossa punaisena.

The Hope Diamond, Encyclopedia Smithsonian
New Research at the Smithsonian’s National Museum of Natural History Reveals Insight into Hope Diamond’s Fiery Red Glow, Smithsonian Press Release, Washington, DC, 7.1.2008