Synkkä valomaali

Ranskalainen fyysikko Henri Becquerel huomasi vuonna 1896, että eräistä uraanisuoloista lähtevä säteily sai valoherkän filmin valottumaan pimeässäkin. Marie Curie kiinnostui ilmiöstä ja nimesi sen radioaktiivisuudeksi. Kaksi vuotta myöhemmin Marie Curie keksi miehensä Pierre Curien kanssa sekä pimeässä loistavan radiumin että toisen radioaktiivisen aineen, poloniumin. Curiet ja Becquerel saivat vuonna 1903 fysiikan Nobel -palkinnon radioaktiivisuuden keksimisestä ja vuonna 1911 Marie Curielle myönnettiin kemian Nobel-palkinto puhtaan radiumin eristämisestä.

Vaikka Henri Becquerel koki ilmiön ihan henkilökohtaisesti jo vuonna 1900 (hän kuljetti liivintaskussaan suojaamattomassa putkessa radiumsuolaa muutamien tuntien ajan, jonka jälkeen totesi aineen aiheuttaneen ihottumaa ja haavaumia), 1900-luvun alkupuolella ei säteilevien aineiden käyttöä osattu pelätä, vaan päin vastoin, säteilevillä aineilla uskottiin olevan jopa terveysvaikutuksia. Radioaktiivisten aineiden, mm. uraanin, toriumin ja radiumin, uskottiin tuovan terveellistä lisää niin kauneusvoiteisiin kuin hammastahnoihinkin ja radonemanaattori-laitteella saattoi valmistaa yön aikana radonilla terästettyä terveysvettä. Nämä ylellisyystuotteet - etenkin radiumia sisältävät - olivat onneksi sen verran hinnakkaita, että niiden käyttäjäkunta jäi verrattain pieneksi. Aineiden kokeilijat saivat pahimmissa tapauksissa itselleen vaikeuta haavaumia tai luu- tai verisyövän.

Itsevalaisevien valoväriaineiden käyttö alkoi 1900-luvun alkupuolella. Henri Becquerel havaitsi ensimmäisenä, että radium saa siihen sekoitetun aineen, kuten sinkkioksidin, hehkumaan fluorisoivasti. William J Hammer keksi jatkaa ideaa pidemmälle ja kehitti hohtomaalin, joka valmistettiin sekoittamalla sinkkisulfidiin radiumia, sidosaineena toimi liima. Esim. fosforesenssimaalit vaativat aina valolle altistuksen, ennenkuin alkavat loistaa, mutta kun sinkkisulfidiin vaikuttavat radioaktiiviset partikkelit, se hehkuu ihan omin avuin. Hammer ei onnistunut patentomaan ideaansa, mutta Tiffany & Companyn jalokiviasiantuntija George Kunz onnistui aineen patentoinnissa. Yhdessä kemisti Charles Baskervillen kanssa he valmistivat radiummaalia sekoittamalla radiumbariumkarbonaattia silkkisulfidiin ja pellavaöljyyn. Yhdeksi maalin keksijäksi on nimetty myös itävaltalainen Sabin von Sochocky.

Vaikka Yhdysvalloista loppujen lopuksi tuli radiumpitoisen valovärin suurin tuottajamaa, aluksi hohtomaali ei saavuttanut siellä suosiota. Sen sijaan Euroopassa ja etenkin Sveitsissä valomaali herätti huomiota. Aiheesta kirjoittaneen tutkija Ross Mullnerin mukaan "maassa oli niin monia radiummaalareita, että heidät tunnisti ympäröivästä hehkusta pimeimpinä öinäkin: heidän hiuksensa kimalsivat sädekehän lailla." USAssa radiummaalin tarinan voidaan katsoa alkaneen vuonna 1914, kun fyysikot Sabin von Sochocky ja George Willis perustivat Radium Luminous Material Corporation New Jerseyyn. Tehtaan tuotanto kasvoi huomattavasti, kun USA meni mukaan ensimmäiseen maailmansotaan. Vuonna 1921 yhtiö muutti nimensä muotoon U.S. Radium Corporation. Siellä valmistettava maali oli nimeltään Undark; Standard Chemical Company -tehtaassa valmistettiin Luna -maalia ja Cold Light Manufacturing Companyn tuote oli nimeltään Marvelite.


Teollisesti tärkeimmät radiumia sisältävät tuotteet olivat itsevalaisevat kellotaulut. Itseasiassa Säteilylaboratorio-sivustolla kerrotaan, että kodeissa eniten radioaktiivista säteilyä aiheuttava esine on usein usein vanha taskukello, jonka viisareissa käytettiin tyypillisesti pimeässä hohtavaa radiumia. Radiumpitoista valoväriä käytettiin myös mm. lentokoneiden ja laivojen mittaritauluissa, kompasseissa ja sotilaskäyttöön tarkoitetuissa laitteissa, kuten tähtäimissä; Amerikassa melko yleisesti myös ovikelloissa, talojen numerokylteissä, teatterien istuinten numeroissa, kalavieheissä, nukeissa (ja muissa leluissa) ja myrkkymerkeissä. Koska vanhat valovärit eivät aina tuota valoa silkkisulfidin hävitessä, ne voivat helposti jäädä huomaamattakin - radiumin puolittumisaika on kuitenkin 1600 vuotta, se ei tuotteista noin vain häviä.


Kuva tehtaasta 1920-luvun puolesta välistä. Argonne National Laboratory.

Eniten radiumpohjaisista maaleista kärsivät kellotauluja maalaavat tehdastyöläiset, jotka myös sekoittivat maalit itse vedestä, liimasta ja radiumjauheesta. Viisi "radiumtyttöä" saavutti asialleen julkisuutta haastaessaan työnantajansa U.S. Radium Corporation -yhtiön oikeuteen. Yhtiössä valmistettiin radiummaalia 1917-1926 ja New Jerseyssa sijaitsevan tehtaan työntekijäistä suurin osa oli naisia. Jos kyseessä olisi ollut tietämättömyys, tragedia olisi helpompi ymmärtää, mutta radiumin vaarat tiedettiin jo tuolloin. Tehtaan kemisteillä oli lyijysuojat ja maskit suojautumista varten ja johto vältteli kosketusta maalin kanssa. Jos tehtaan maalaritytöille olisi kerrottu aineen vaarallisuus, he tuskin olisivat edes kostuttaneet helposti harottavaa kamelinkarvaista maalipensseliä kielellään saadakseen sen uudelleen muotoonsa - mihin yhtiö heitä kannusti. Mutta koska he olivat onnellisen tietämättömiä aineen vaaroista, monet heistä maalasivat joskus huvikseen hampaansa, kasvonsa ja kyntensä naurattaakseen toisiaan, perhettään tai poikaystäviään, kun valot sammutettiin. Jokainen saattoi tilata kotiinsa näytteen Undark -maalia kolmella dollarilla.

Vuonna 1922 Grace Fryer huolestui, kun hänen hampaansa alkoivat irrota ja leukansa turvota ilman näkyvää syytä. Lääkärin vastaanotolla häntä tutkittiin varhaisella röntgenlaitteella (joka osaltaan lisäsi Fryerin saamaa säteilyannosta) ja lääkäri näki kuvissa näyn, jollaista ei aiemmin ollut kohdannut: naisen leukaluu oli epämääräisen reikäinen. Fryerin outo tauti kummastutti lääkärikuntaa ja pian samankaltaista tautia alkoi esiintyä myös muilla new jerseylaisilla naisilla - joilla oli yhteisenä nimittäjänä työskenteleminen samassa tehtaassa.

United States Radium Corporation -yhtiö (kuten muutkin yhtiöt) kiersi syytökset ja sen, että työntekijät kärsivät radiumin haittavaikutuksista. Kolme vuotta sen jälkeen, kun Fryerin leukaongelmat oli huomattu, eräs lääkäri arveli oikein sairauden syyn, mutta asiantuntija Frederick Flynn, jonka puoleen Fryer kääntyi saadakseen vahvistuksen, julisti naisen terveeksi. Vasta myöhemmin kävi ilmi, ettei Flynn itseasiassa ollut edes lääkäri ja tutkimuksessa paikalla ollut "kollega" kuului syytetyn yhtiön johtoportaaseen. Samalla tavalla radium-yhtiöiden painostuksesta tehdastyöläisten kuolemansyyt tai sairaskertomukset väärennettiin; usein käytetty syy oli syfilis, joka samalla tahrasi tehtaantyttöjen maineen. Suuryhtiöitä vastaan nouseminen ei ollut helppoa: Grace Fryerilta kesti kaksi vuotta löytää itselleen asianajaja, mutta lopulta hän onnistui vuonna 1927. Viiden naisen joukkohaaste noteerattiin mediassa.

Yli sata tehtaantyttöä kuoli radiumsäteilyn vaikutuksesta ympäri USAn radiumtehtaita. Radiumtytöt kuuluivat radioaktiivisen säteilyn ensimmäisiin uhreihin. Radium vei todennäkösesti myös radiumin keksineen ja leukemiaan 1934 kuolleen Marie Curien sekä tuon kuuluisimman radiummaalitehtaan toisen perustajan Sabin Von Sochockyn vuonna 1928.

Radiumkelloja kulkee maailmalla edelleen suuret määrät. Scientific American -lehden vuoden 1920 huhtikuun numerossa mainittiin, että yli neljä miljoonaa kelloa oli maalattu radiummaalilla tuohon mennessä. Eikä kellojen maalaus ollut tuolloin lähelläkään loppua. Radiumpitoista valoväriä valmistettiin Yhdysvalloissa vuoteen 1968. Suomessa valoväriä käytettiin 1960-luvulle saakka kompasseissa ja pienessä määrin kelloseppien verstaissa. Radiumia käytetään yhä: mm. Persianlahden sodassa käytettyjen irakilaisten tankkereiden laitteisto oli radiummaalilla maalattu.

Lue lisää mm.:
Death of Radium Painter, Time-lehden artikkeli 26.11.1928
Radium Women, Time-lehden artikkeli 11.8.1930
Undark and the Radium Girls, Alan Bellows 28.12.2006
Radium watch dial, Timex, videopätkä YouTubessa