Coloria ihailee kaikkia maailman värejä!

Rasismin vastaista viikkoa on jäljellä enää pari päivää, mutta rasismin vastainen elämä jatkuu senkin jälkeen - myös...

Julkaissut Coloria 25. maaliskuuta 2016

Vivianiitin sineä

Aina silloin tällöin saan Coloriaa varten ilahduttavia meilejä, joissa on mukana uutta lähdeaineistoa. Tällä kertaa vastaanotin pdf-muodossa alunperin kirjoituskoneella kirjoitetun "Vivianiitti eli rautafosfaatti - Tietoa sen esiintymisestä ja käyttömahdollisuuksista" -tekstin - mutta en saanut valitettavasti mitään tietoa siitä, mikä raportti on, eikä lähettäjälläkään sitä ollut. Raportti kuitenkin innotti päivittämään Colorian Vivianiitti-sivun, ja siinä samalla, kun etsiskelin netistä uutta ja täydentävää tietoa etenkin vivianiitin merkityksestä taidemaalauksessa, osuin aivan uuteen YouTube-videoon, jossa on näytetty vivianiitin tie maa-aineksesta maaliksi.




Tässä alla myös vanha kartta saamastani pdf-tiedostosta: siitä näkyy, missä vuonna 1943 on ollut tunnettuja vivianiittiesiintymiä Suomessa.


Suomen vivianittiesiintymät raportista vuodelta 1943

Medium Adam25

Yves Kleinin teos Frankfurtin taidemuseosta (Das Städel Museum) vuoden 2011 näyttelystä, kuva Päivi Hintsanen

Yves Kleinin siniset teokset pitää nähdä oikeasti, ennenkuin voi oikeasti tajuta, kuinka voimakkaasta väristä on kysymys. Hyvin valaistussa tilassa kokemus voi olla suorastaan hyökkäävä. Itse olin nähnyt Kleinin pienempiä sinisiä teoksia aiemminkin, mutta vuonna 2011 Frankfurtin taidemuseossa sain melkein shokin nähdessäni Kleinin teoksen. Tuolloin museossa oli remontti ja sen väliaikaisessa näyttelyssä taideteokset olivat riveissä melkein toisissaan kiinni muodostaen historian ja taidehistorian aikajanan. Kävelin aikajanaa seuraten puoliajatuksissani huoneesta toiseen ja kun - suhteellisen pitkän matkan loppupäässä - astuin hyvin valaistuun huoneeseen, jossa Kleinin sininen työ tuli päälle kuin hyökäten nurkan takaa. Havaitsin, etten ollut ainoa, joka säpsähti huoneeseen tullessaan. Muutama näyttelyvieras varjosti kädellään silmiään, kuten tehdään liian kirkkaalla auringonpaisteella. Yritin turhaan saada intensiivistä sinistä tarttumaan kameraani - ainakin pienen digipokkarin taltioimistaidot loppuivat kesken.

Klein on epäilemättä tunnetuin juurikin intensiivisestä sinisestä väristään, joka esiintyy tunnetuimmissa monokromaattisissa Kleinin töissä - maalauksissa ja veistoksissa. Väriaine on rekisteröity vuonna 1960 nimellä IKB - International Klein Blue. Hyvin intensiivinen sininen ei varsinaisesti ole pigmentti itsessään, vaan se on ultramariinipigmentin ja sideaineen, M60A-hartsiaineen sekoitus.

Mutta vaikka väriaineen nimessä on Kleinin nimi ja vaikka Klein yleensä mainitaankin tuon huikean sinisen keksijänä, totuus on hieman erilainen. Klein halusi löytää tavan, jolla väri säilyttäisi sideaineeseen sekoitettuna saman voimakkuuden ja intensiivisyyden kuin sillä on jauheena, joten hän kääntyi pariisilaisen taidetarvikekauppiaan ja harrastajakemistin Édouard Adamin puoleen. Voidaan melko varmasti sanoa, että Kleinilta tuli idea ja toive ja Adam teki varsinaisen kehitystyön - vaikka hänen nimeään ei myöskään virallisissa papereissa näy. Adamin taidetarvikekauppa Pariisissa on toiminnassa edelleenkin. Édouard Adam on itse kuollut, mutta liikettä pitää hänen veljenpoikansa Fabien.

Yhtenä totuutena on kerrottu, että väri kuoli Kleinin mukana. Tavallaanhan se on tottakin: Kleinin IKB-rekisteröinti estää IKB-nimen käyttämisen muilta ja väriaineen valmistamisen ja myymisen IKB-nimellä. Mutta se ei estä muutoin väriaineen valmistamista, eikä salaisuuskaan ole ollut alunperinkään Kleinin, vaan värin varsinaisen kehittäjän, Édouard Adamin. Jos joku haluaa tehdä Kleinit ja alkaa maalata monokromaattisia sinisiä aivan samanlaisella värisekoituksella, se on mahdollista. Maalia on saatavissa nimellä "Médium Adam 25" litran ja viiden litran pöntöissä Adam Montmartrelta.

---

Lisää IKB-sinisestä Coloriassa.

Lapis lazuli - sinisen taikaa

Firenzessä on parhaillaan esillä näyttely Lapislazzuli - Magia del Blu, jossa esitellään mineraalin (tai pikemminkin usean mineraalin yhdistelmän, kuten näyttelyssä painotetaan) historiaa. Näyttelyn isä on Pariisin Mùseum National d'Histoire Naturellen minerologi Gian Carlo Parodi, jonka ajatuksena oli, että näyttelyssä voisi olla esillä muutakin kuin kivestä tehtyä koriste-esineistöä - myös sen mineralogisia ominaisuuksia ja muita käyttötapoja. Näyttely jakautuu neljään osaan: ensimmäinen esittelee eri paikoista löydettyjen lapis lazuli -kivien eroja ja yksinkertaisia kivestä kaiverrettuja esineitä; toisessa esillä on 1600-luvulla kehittynyt kivikaiverrus ja kivelle maalaaminen; kolmannessa osiossa esillä on huikean kallista ja ylellistä lapis lazuli -esineistöä, joka on valmistettu uskonnollisiin tarkoituksiin sekä rikkaan ylimystön tilaamana, ja jossa kivi on yhdistetty runsaaseen kulta- ja hopeakoristeluun; neljännessä osassa pääosa on kivestä saatavalla ultramariini-pigmentillä ja sen käyttökohteilla vuosisatojen ajan, Cennino Cenninin kuvauksista ja renessanssimaalauksista Yves Kleinin teoksiin.


- Manifattura granducale (Cristofano Gaffurri su disegno di Jacopo Ligozzi), Tavolo con veduta del porto di Livorno, 1601-1694, mosaico di pietre dure, cm 107x94, Firenze, Galleria degli Uffici -



Kiven sininen väri tulee lasuriitista, sen valkoiset värit kalsiitista ja muista silikaateista ja kullanväriset läikät ja juonteet pyriitistä. Sinisen ja valkoisen yhdistelmä on tuonut katsojien silmiin meren ja sinisen ja kultaisen yhdistelmä puolestaan tähtitaivaat. Kivi on ollut aiemmin itsessään kallis jo siksi, että pitkään sitä saatiin vain Badahšanin Sar–e–Sang-vuorilta, nykyisen Afganistanin alueelta, josta kiveä kaivettiin jo 6 000 vuotta sitten ja josta kiveä edelleenkin kaivetaan. (Noilta ajoilta juontuu myös kivestä saatavan pigmentin, ultramariinin, nimi: sitä tuotiin oltra mare, meren takaa.) Muutaman viime vuosisadan aikana kiveä on löytynyt muualtakin, ympäri maailmaa, mutta ei aivan samassa mittakaavassa ja kiven koostumus ja väri vaihtelee löytöpaikan mukaan. Ehkä huomattavin lapis lazuli -kaivaus Afganistanin ulkopuolella löytyi 1700-luvun lopulla Baikal-järven läheltä Venäjältä, mikä näkyi seuraavina vuosikymmeninä selkeästi sikäläisessä koriste-esineistössä ja myös arkkitehtuurissa.



Lapis lazuli -kivi on ollut ylellisyystuote koko sen monituhatvuotisen kaivaushistoriansa ajan. Se on mainittu arvokkaana kauppatuotteena sumerilaisessa kirjallisuudessa ja näyttelyssäkin oli esillä kivestä kaiverrettuja pieniä esineitä Egyptin ajoilta. Aika on laskenut itse kiven hintaa. Vaikka esimerkiksi Afganistanissa kaivaukset toimivat edelleen melkein samalla tavalla kuin ovat toimineet vuosituhansien ajan - työ tehdään alkeellisin työvälinein, hakuilla ja taltoilla, ja kaivosmiehet kantavat uskomattoman kokoisia kiven murikoita selässään vuoren rinteillä - monilla muilla kaivauksilla apuna on työtä nopeuttava ja siten hintaa laskeva nykytekniikka. Sininen kivi ei enää myöskään kulkeudu Eurooppaan kuukausien matkalla, pienissä erissä kamelin selässä, vaan isommat erät kulkevat nopeammin, päivissä tai tunneissa, laivalla ja lentokoneilla, mikä on laskenut myös afganistanilaisen kiven hintaa. Kiveä voi ostaa nykyään ihan kohtuulliseen hintaan melkein mistä tahansa korukivi- tai kristallikaupasta, mutta lapis lazuli -kivestä valmistetun aidon ultramariinipigmentin hinta ei ole vuosituhansien aikana laskenut mihinkään. Pigmentin valmistus ei ole helppoa: jos kiven yksinkertaisesti murskaa ja jauhaa, lopputuloksena on harmaa massa, jossa ei ole häivähdystäkään kirkkaan sinisestä väristä. Valmistus on monimutkainen prosessi, josta kivestä erotellaan epäpuhtaudet pois ja siten saadaan jäljelle jäävä sininen pigmentti.



Samaa, häkellyttävän sinistä sinistä saa myös huomattavasti edullisemmin: keinotekoinen, teollisesti valmistettu ultramariini on käytännössä puhtaampaa kuin luonnosta saatava, ja monin kerroin halvempaa - se on yksi edullisimpia pigmenttejä. Yves Klein kehitti tästä teollisesta ultramariinista oman, suorastaan päällekäyvän sinisen värinsä, jota kutsui nimellä International Klein Blue - IKB. Näyttelyssä oli esillä Kleinin Victoire de Samothrace (1973), josta näyttelyn himmeä valaistus ei saanut ehkä ihan kaikkea mahdollista irti, mutta siltikin sininen melkein sattui silmiin.

Erikseen pitää vielä mainita Philip Poupinin upeat kuvat Sar-e-Sangin kaivauksilta. Jo niistä pelkästään olisi saanut aikaiseksi käymisen arvoisen näyttelyn! Poupinin sivuilta löytyy myös muutamia näyttelyssä nähtyjä kuvia lapis lazuli -kaivauksilta.

Lue lisää ultramariinin historiasta Colorian sivuilta.

---

Näyttelystä on ilmestynyt myös 35 euroa maksava italiankielinen näyttelyjulkaisu (ei ainakaan vielä ollut saatavilla englanniksi).

Lapis Lazuli - Blue Magic
9.6.-11.10.2015
Museo degli Argenti, Palazzo Pitti
Firenze
www.polomuseale.firenze.it

Kuvat: Firenze 2015 - Un anno ad arte




.

Moderni sininen?

Facebookissa on kiertänyt linkki Business Insider UKssa julkaistu artikkeli No one could see the color blue until modern times, jossa kirjoitetaan "And without a word for the color, there's evidence that they may not have seen it at all", karkeasti suomenneettuna "jos meillä ei ole nimeä värille, meillä on todiste siitä, etteivät he välttämättä nähneet väriä lainkaan." Jutussa ei suoraan väitetä, etteivät kreikkalaiset nähneet väriä ("but we do know that ancient Greeks and others in the ancient world had the same biology and therefore, same capability to see color that we do"), mutta kuitenkin johdatellaan siihen, että väriä ei tunnistettu.

Jo 1800-luvulla "Homeros-teoria" herätti kiistelyä: mitä voi päätellä yhden runoilijan tulkinnan pohjalta, joka on kaiken lisäksi vähän hävinnyt englanninnoksessa, kun sanojen merkitykset ei ole aivan samoja. Legenda on kuitenkin elänyt ja elää edelleen, sillä monet sinistä käsittelevät värikirjat mainitsevat heti alussa Homeroksen viininvärisen meren ja epäilyn siitä, etteivät muinaiset kreikkalaiset nähneet sinistä (Homeros ja kreikkalaiset mainitaan myös Colorian sininen-sivun alussa). Mutta tähän kannattaa suhtautua varauksella: vähän kuin van Goghin näyttelyssä tekisi sen yleispäätelmän, että 1800-luvulla ihmiset ei tunnistaneet tasaisia pintoja.

Jutussa on myös muutamia väittämiä, jotka eivät pidä paikkansa: vanhassa kreikassakin on sana siniselle κυανό - josta mm. cyan eli syaani on tullut. Muinaissanskriitissakin on sana siniselle; hepreassa tekhelet-sininen oli jopa pyhä väri...

Ongelma tulkinnassa on ollut varmaan myös se, että värit on voitu yksinkertaisesti luokitella eri tavalla: se missä me luokittelemme punainen, keltainen, sininen, vihreä; jossakin on ollut pitkään luokittelu punaiset-keltaiset; siniset-vihreät... Joissakin kielissä on edelleen yksi sana siniselle ja vihreälle, mutta kielen puhujat kuitenkin selkeästi erottavat sinisen ja vihreän toisistaan, eikä heille ole tuottanut ongelmia käyttää vihreää ja sinistä puhuessaan toista kieltä - tämä huomio vesittää artikkelin väittämän siitä, ettei väriä tunneta, ellei sille ole sanaa. Myös termien käyttö vaihtelee. Edelleenkin esim. japanissa on sana vihreälle (midori), mutta vaikka siellä on samat liikennevalot käytössä kuin Euroopassakin, niin liikennevalon vihreä on kuitenkin pääasiassa sininen (ao).

Väritermien tutkimuksen uran uurtajina pidetään Brent Berliniä ja Paul Kayta, jotka 1969 julkaisivat kirjan "Basic Color Terms: Their Universality and Evolution" ja joiden teoriaan väritermien tutkimus nojaa paljolti nykyäänkin. Heidän teoriansa mukaan värisanat kehittyvät vaihteittain: ensin musta ja valkoinen (tumma ja kirkas), sitten punainen, sitten joko keltainen tai vihreä ja seuraavassa vaiheessa molemmat erottuvat, seuraavassa vaiheessa sininen, sitten ruskea, ja sen jälkeen harmaa, oranssi, vaaleanpunainen tai violetti. Berlin ja Kay tunnistivat tämän kehityskaaren useammista kielistä. Tämäkään teoria tuskin on täysin aukoton, mutta lienee vähintään oikeilla jäljillä.
en.wikipedia.org/wiki/Basic_Color_Terms:_Their_Universality_and_Evolution

Edelleen on joitakin kieliä, joissa on värisanoina vain musta, valkoinen ja punainen (joka samalla on mikä tahansa väri), koska muille ei ole merkitystä. Unkarissa on kaksi eri "päävärisanaa" punaiselle (verenpunainen ja lämpimän punainen) ja venäjässä siniselle (vaaleansininen ja tummansininen). Monissa kielissä värinimeen liittyy myös jonkinlainen muu arvo, ei pelkkä sävy aallontaajuuden mukaan.

Kyse on siis kielestä itsestään tai yksinkertaisesti ajattelueroista - eikä siitä, etteikö väriä näkisi.

Mustamaija

[Kuva The Black Maria, Cleason's Pictorial, 11.12.1852]

Tällä viikolla kuulin pitkästä aikaa mustamaija-nimityksen. Bussipysäkillä samanaikaisesti äitinsä kanssa kyytiä odotteleva alle kouluikäinen poika innostui selvästi ohiajavasta poliisiautosta ja roistosta, jota sen takatilassa mahdollisesti kuljetettiin. Äiti selvensi pojalle, että "se on mustamaija". Poika jäi selvästi hölmistyneenä seisomaan, eikä oikein tajunnut kuulemaansa, jolloin äidin piti selittää, että sanaa käytetään poliisin koppiautoista. - Mutta eihän se ollut musta, poika ihmetteli paria minuuttia myöhemmin.

Ei olekaan. Suomalaisilla poliisiautoilla ei oikeastaan ollut mitään tunnusväritystä ennen 1980-lukua. Jo seuraavalla vuosikymmenellä tunnusväritys uusittiin ja autot saivat tummansinivalkoisen kuosinsa ja ilmeisesti jonkin sortin värityksen uudistus on jälleen meneillään. Jokatapauksessa mustamaija-nimitykselle ei alunperinkään ole oikein ollut väriin liittyvää perustetta, mutta varsinkin nykyään monet viittaavat autoihin vain "värittöminä" maijoina.

Suomen ensimmäinen poliisiauto hankittiin Helsingin poliisilaitokselle 1904 ja Turku sai autonsa vuoden 1910 tienoilla, mutta kesti vielä kauan, ennenkuin autot yleistyivät, eikä noilta varhaisilta parilta vuosikymmeneltä ole säilynyt tietoa autojen mahdollisista lempinimistä. Varmuudella poliisiauto sai lempinimensä 1920-luvulla, jolloin Helsingin poliisilaitoksen suurta umpiautoa nimitettiin Mustaksi Mariksi. Nimi levisi hiljalleen tarkoittamaan myös muita poliisin koppiautoja ja Mari muuttui Maijaksi. Mutta mistä nimi alunperin tuli?

Nimityksen historiasta on monenmoista tarinaa ja sen alkuperää lienee mahdotonta jäljittää aivan sataprosenttisella varmuudella. Kerrotaan mm., että Helsingin poliisissa olisi 1890-luvun lopulla olisi palvellut iso, musta Maija-hevonen, jonka avulla poliisi kyyditti väsähtäneitä juhlijoita kaupungilta putkaan. Todennäköisesti mustamaija-nimitys on kuitenkin ulkomaan käännös/väännösperuja - samantyylisiä nimityksiä käytetään myös muissa kielissä (mm. englannin Black Maria on ollut käytössä ainakin Yhdysvalloissa, Englannissa, Uudessa-Seelannissa ja Irlannissa; ruotsin Svarta Maja; norjan svartemaja, svartemarje tai svartemarja; islannin svarta María; unkarin feketemária). Kaikkein todennäköisimmin nimitys on alunperin amerikkalaista alkuperää, ja levinnyt sieltä sitten muualle maailmaan. Nimityksen leviäminen on helppo ymmärtää: se ei levinnyt ainoastaan puheissa, vaan myös kuvissa, salapoliisitarinoissa, lehtijutuissa ja myöhemmin myös elokuvien mukana.

Black Maria on tunnettu etenkin Yhdysvalloissa jo ennen autojen aikakautta, jo ennen 1800-luvun puolta väliä, jolloin se tarkoitti hevosvetoisia koppikärryjä, joita käytettiin vankien kuljettamiseen. Myös tämän nimityksen alkuperästä on useampiakin tarinoita, joista tämä Bostoniin sijoittuva lienee tunnetuin: 1820-luvulla Bostonissa asunut suurikokoinen ja voimakas Maria Lee-niminen afroamerikkalainen nainen piti merimiehille täysihoitolaa ja auttoi poliisia mielellään pidättämään levottomat vieraansa. Kerrotaan, että hän piti sellaista jöötä, että kriminaalit pelkäsivät häntä enemmän kuin poliisia - kurinpitoon riitti, kun uhkailtiin, että Musta-Maria noutaa. Kun sitten poliisilaitos sai uudenmallisen, mustaksi maalatun vaunun rikollisten kuljetukseen, tarinan mukaan se nimettiin tehokkaan täyshoitolan pitäjän mukaan Black Maria-nimiseksi. (Sekä tämä Bostonin tarina, että aiemmin mainitsemani poliisin musta Maija-hevonen esitellään mm. Poliisimuseon lapsille suunnatussa tehtävämateriaaleissa.)

Vaikka tarinassa olisi perääkin, ensimmäinen varma merkintä tällaisesta vaunusta Bostonissa on vasta muutamaa vuosikymmentä myöhemmin, vuodelta 1847, ja nimitys Black Maria on esiintynyt jo useammassa lähteessä ennen sitä. Jo kolmea vuotta aiemmin amerikkalainen journalisti Joseph Clay Neal oli julkaissut kirjan Peter Ploddy, and Other Oddities, jonka luvussa The Prison Van; or, The Black Maria mainitaan, että Philadelphiassa "näitä melankolisia vaunuja" kutsuttiin nimellä Black Maria. Ja jo tätä liki kymmenen vuotta aiemmin New York Transcript -lehdessä (24.12.1835) mainittiin Henry Stage, joka pakeni matkalla Bellevuen vankilaan kuljetusvaunusta, joka yleisesti tunnettiin nimellä Black Maria. Molemmat jutut viittaavat siihen, että termi Black Maria oli yleisesti tunnettu jo ennenkuin Boston sai ensimmäisen oman mustamaijansa.

Black Maria oli 1800-luvulla myös hyvin yleinen ravihevosten nimi. Erään toisen tarinan mukaan nimitys tulikin New Yorkissa käyttöön vuonna 1826 syntyneen Black Maria -nimisen ravihevosen mukaan. Se sai jonkinlaisen legendan maineen voitettuaan ravit - ja huikean summan rahaa - vaikeissa olosuhteissa vuonna 1832. Kolme vuotta tämän voiton jälkeen Black Maria -nimitystä alettiin käyttää poliisin vaunuista New Yorkissa - ja näyttää siltä, että termi tulikin yleisesti käyttöön ensimmäisen kerran New Yorkissa, ei Bostonissa.

Mutta kuka tietää, onko suomalainen mustamaija saanut nimensä rapakon toiselta puolen, vai siltä toissa vuosisadalla eläneeltä mustalta, isolta Maija-nimiseltä poliisihevoselta (jonka olemassa olo on tosin vielä todistamatta) - vai jostakin ihan muualta.

Sinisen lasin kappeli Berliinissä

Kaiser-Wilhelm-Gedächtniskirche sijaitsee Berliinissä, keskellä Breitscheidplatzia Kurfürstendammilla. Vuonna 1890-luvulla rakennettu ja pommituksissa 1943 vahingoittunut kirkko on tallentunut monen Berliinin kävijän kameraan: sen rauniot on jätetty pystyyn ja haavoittunut rakennus näyttää surrealistiselta rikkinäisine kattoineen. (Kuva jäi itseltäni kokonaisuudesta ottamatta, mutta sen voi käydä bongaamasta mm. Wikipediasta.) Joiltakin vanhan kirkon viereen vuosien 1959-1963 välisenä aikana rakennettu pieni kappeli ja sen korkea kellotorni jäävät vähemmälle huomiolle, jopa huomaamatta - mutta minulle nämä uudemmat rakennukset olivat nimenomaan kohteena.

 Kävin Berliinissä keväällä 1991 ja silloin kuvasin kappelia ja kellotornia ulkoapäin. Tuolloin oli aurinkoinen päivä ja rakennusten sininen lasi heijasteli väriä ulos saakka. Myöhemmin jäin harmittelemaan, kun en käynyt sisällä saakka. Yritin paikata virheeni edellisen Berliinin vierailuni aikana kolme vuotta sitten, mutta tuolloin molemmat rakennukset olivat paketissa korjauksen takia. Tällä kertaa vierailu kappelissa onnistui.

 Uudet, betonista, teräksestä ja lasista rakennetut kirkkorakennukset ovat Egon Eiermannin suunnittelemia. Seinät koostuvat pääosin sinisestä lasista, vaikka joukossa on myös pieniä ripauksia punaista, keltaista ja vihreää lasia. Lasiruutuja on rakennuksissa yhteensä 21 292. Lasin on suunnitelli Gabriel Loire, jonka innoittajana toimi ranskalaisen Chartresin katedraalin sininen lasi (- väriltään nin vaikuttava, että on saanut oman lempinimensä, Chartres Bleu).

 Vaikka ei millään tavoin uskonnollinen olisikaan, tämä pieni kirkko keskellä Berliinin hälyä on näkemisen arvoinen - varsinkin aurinkoisena päivänä, kun valo tunkee sisään sinisenä kaikilta seiniltä, lankeaa tilaan suorastaan yliluonnolliselta vaikuttava valo.

120 vuoden takainen kirjoitus väreistä suomalaisessa kansanrunoudessa

Laitoin viime viikolla Coloriastoon vanhan tekstin, joka käsittelee värejä kansanrunoudessa. Se on neljäs luku, Värinimityksiä, O. Relanderin tekstissä Kuvakielestä vanhemmassa suomalaisessa lyyrillisessä kansanrunoudessa, joka on julkaistu Suomi-aikakauslehdessä, 8 / 1894.

Colorian facebook-sivulle linkitin jutun seuraavin sanoin:
Etenkin suomalaisten suhde siniseen vaikuttaa tätä kautta tarkasteltuna oudon paradoksaaliselta. Toisaalta, voimakasta sinistä ei ole ympäristössä ollut, vaan sininen on usein viitannut sinertävään harmaaseen - mutta toisaalta sininen on läsnä. Etenkin metsän ja sinisen yhteys on ollut voimakas. "Toinen ryhmä on sininen metsä, salo, korpi, mäki, vuori. Kansa ei juuri puhu vihreästä metsästä, vihreistä puista. Se ei ole metsän yksityisiä osia siinä suhteessa tarkastanut,vaan metsä on kokonaisuudessan siihen vaikuttanut. Se puhuu suuresta kaukaisesta metsästä, niinkuin se näyttää joltain vaaralta katsottuna. Silloin se todellakin "siintää", näyttää siniseltä. - Täten on sininen tullut metsän vakinaiseksi määräsanaksi ja se on siirtynyt metsän henkiinkin. Puhutaan sinipiioista. Metsän emäntä käyttää sinilankaa metsän eläimiä ohjatessaan."

Mutta tekstistä löytyy myös paljon muuta mielenkiintoista ja siinä vertaillaan suomalaisia kansanrunojen värisanoja myös muiden maiden ja kulttuurien runouteen. Melko pian käy selväksi, että suomalaisessa kansanrunoudessa sinisellä ja punaisella on ylivalta, musta ja valkea näkyvät runoissa myös, mutta vihreä ja keltainen vain muutaman kerran. Tekstin mukaan Ranskalaisten "Chanson de Rolandissa" ...harvinaisin nimitys on sininen, jota käytetään ainoastaan kilvestä, ja sen jälkeen vihreä ruohosta. [...] Vanhimmassa germaanilaisessa ja skandinaavilaisessa runoudessa ovat tavallisimmat punanen, vihreä ja valkea, sen jälkeen musta ja harmaa, aivan muutamia kertoja tavattavia ovat keltanen ja sininen. Niebelungenliedissä kahta viimeksi mainittua ei tavata ainoatakaan kertaa. [...] Slaavilaisessa kansanrunoudessa on vihreä väri tavallisimmin käytetty.

Suomalaisen värimieltymysten sinivetoisuuden huomaa monessakin asiassa ja monessa yhteydessä miellyttävimmäksi väriyhdistelmäksi on todettu sini-harmaa-musta tai sini-harmaa-valkoinen. Ehkä tämä rauhallinen, melkein akromaattinen värimaailma tuntuu läheiseltä pitkän talvemme takia: ei tarvitse kuin katsoa helmikuisesta ikkunasta ulos ja siellähän tuo väripaletti tulee vastaan. Ehkä miellyttäväksi koettuun väripalettiin vaikuttaa edelleen joku alitajuntainen, alkukantainen itsesuojeluvaisto ja tarve sulautua ympäristöönsä. Nytkin keltaisessa toppatakissaan kävelytietä etenevä nainen osuu silmään ensimmäisenä ja hänen edellään ja perässään kulkevia harmaa- ja mustavaatteisia ihmisiä tuskin huomasin. Ehkä siksi edelleenkin, kaupungistumisesta ja ympäristön täyttymisestä värikkäällä graafisella materiaalilla, kaikki voimakkaat värit ja etenkin pinkit, oranssit ja purppurat tuntuvat edelleen monista eksoottisilta ja vähän vierailta. Turvattomiltakin?

Lue koko juttu: Värinimityksiä

En voinut koko juttua / muita lukuja julkaista koko pituudessaan, julkaisin Coloriastossa erikseen myös muualta tekstistä poimittuja väri-ilmaisuja. Ne ovat ehkä vähän irti kontekstistaan, mutta mielenkiintoista kaiveltavaa löytyy myös sieltä.
Lue: Väriä koskevia osia.

Granny's Legacy

Vuonna 2014 pääsen jälleen palaamaan vähän paremmalla ajalla värien pariin - ellei nyt elämä yllätä jälleen ja muuta suunnitelmia. Ensimmäisen projektini sain vuoden ensimmäisenä päivänä ilmoille ja ainakin se pitää minut värissä kiinni jonkin aikaa.

Granny's Legacy -projekti on sattumalta syntynyt projekti, jonka tekeminen on ollut itselleni henkireikä arjen keskellä. Olen saanut mummoltani kaksi virkattua peitettä: toisen, pienemmän, aivan pienenä tyttönä nelisenkymmentä vuotta sitten ja toisen äidiltäni sen jälkeen, kun mummoni kuoli yli kaksikymmentä vuotta sitten. Monet perityt tavarat ovat jääneet kaapin perukoille, mutta molemmat viltit ovat olleet ahkerassa käytössä siinä määrin, että kukaan ei erehdy niitä enää uudeksi luulemaan.

Viltit ovat olleet minulle paitsi lämmön lähde, myös ideoiden lähde. Graafista suunnittelua tehdessä jämähtää helposti tuttuun ja turvalliseen värimaailmaan, josta ei meinaa päästä irti, vaikka tieten tahtoen yrittäisi. Olen joskus levittänyt viltit lattialle ja valinnut sokkona yhden ruudun, jos toisenkin, ja käyttänyt niiden väripalettia työssäni. Mummoni valitsema väripaletti näkyy useammillakin suunnittelemillani nettisivuilla ja painomateriaaleissa.

Vilteistä löytyy aika hurjiakin väriyhdistelmiä - mummoni ei pelännyt väriä - mutta myös hellyttävän hempeitä, tuskallisen tummia ja ällöttävän sokerisia, laidasta laitaan. Kun viime talvena istuin ikkunan ääressä vilttiin kietoutuneena, kaappaamassa päivän viimeisiä auringonsäteitä, idea vain popsahti päähäni. Päätin kuvata noiden kahden peiton kaikki ruudut ja tehdä niistä (suuntaa-antavat) väripaletit. Kuvasin kahden viltin kaikki ruudut kesän ja syksyn aikana 2013. En tullut laskeneeksi niitä, mutta paljon niitä on.

Julkaisen Granny's Legacy -sivulla 1.1.2014 lähtien ruudun per päivä, kunnes kaikki ruudut ovat saaneet oman päivänsä. Samalla ne tulee laskettua.

Projekti on seurattavissa sivulla: 
https://grannyssquares.wordpress.com

Facebook ja Twitter - ja muita kuulumisia

Kiireisen (ja värillisen) vuoden loppupuolella ehdin vihdoin valmistella myös Colorian asioita. Viime aikainen toiminta on aikalailla ollut Facebookissa - Colorian FB-sivua voi lukea, vaikka ei itsellä tiliä Facebookissa olisikaan, joten kaikille väriuutisten metsästäjille siellä on värillisiä linkkivinkkejä tarjolla melkein päivittäin! Jos et vielä tykkää Colorian FB-sivusta, niin käy tykkäämässä (ja kutsu kaverisikin tykkäämään): www.facebook.com/coloria.net

Avasin Colorialle vihdoin myös oman Twitter-tilin. Pientä väritietoutta ja -triviaa liikkuu päivittäin valtava määrä, joten twiittejä kertyy päivittäin useita. Colorian Twitter-feedit eivät näy Colorian FB-sivulla: ainakin itse ärsyynnyn välillä valtavaan viestitulvaan FBssä, joten pyrin rauhoittamaan FB-sivun vähän hitaampaan - ja ehkä "kokonaisempien" asioiden viestittelyyn. Twitterissä sen sijaan lentelevät kaiken sortin värijutut ja myös Coloria FB:n jutut. Eli jos haluaa jatkuvaa värifiidiä elämäänsä, kannattaa klikata itsensä myös Colorian Twitter-seuraajaksi.twitter.com/Coloria_net

---

Vuoden vaihde merkitsee itselleni muutaman suuren ja aikaa vieneen projektin ja ajanjakson päättymistä, jonka jälkeen aion suunnata enemmän aikaa jälleen Coloriaan - sekä sivuun, blogiin että väriarkisto Coloriastoon. Muutos näkynee visuaalisena jo tämän vuoden puolella Colorian pääsivulla, joka on jäänyt harmillisesti yli viiden vuoden kehityslimboon.

Kaipuu värien parissa työskentelyyn onkin ollut jo suuri...

Auta Colorian kehittämisessä ja ylläpidossa

Jos Coloria-sivustosta on ollut Sinulle apua tai hupia, kirjoita suosittelu Colorialle!

Apurahahaut lähestyvät ja ajatuksenani on laittaa muutama hakemus myös Colorian uusimista ja ylläpitoa varten. Virallisten suositusten lisäksi olisi hienoa laittaa hakemuksen liitteeksi myös todellisia kokemuksia Colorian hyötykäytöstä - tai hupikäytöstä. Jos siis olet käyttänyt Coloriaa tai sen sisarsivua Coloriastoa opetuksessa, oppimisessa, työssä, tutkimisessa tai jotenkin vain hyödyksi, niin kirjoita siitä muutama lause: mitä, missä, milloin, kuka, kenelle, miksi. Lyhyet lauseen parin palautteet riittävät, mutta jos runosuoni laukkaa, niin tottakai vastaanotan myös pidempiä tuotoksia.

Voit laittaa viestin suoraan sähköpostiini paivi.hintsanen(a)coloria.net tai mikäli haluat toimia anonyymisti (tai muuten vaan tykkäät lomakkeista), käytä Colorian palaute-sivua, josta lähetetyt viestit tulevat sähköpostiini. Nimellä lähetetyillä viestellä on enemmän painoarvoa, mutta otan kaikki kiitollisina vastaan.

Listaan palautteet / suosittelut tulevien Coloriaan liittyvien apurahahakemusten liitteeksi - muuhun niitä en käytä.

----

Apurahaa aion hakea Colorian ylläpitokuluihin sekä Coloria-sivuston visuaaliseen ja tekniseen uusimiseen. Sivusto on tällä hetkellä niin laaja, etten kovin helposti löydä sen täysvaltaiselle remontille aikaa omien töitteni väliltä - enkä halua jättää sitä rappeutumaankaan. En myöskään halua pääsivustolle mainoksia enkä ole missään välissä ajatellutkaan sivuston laittamista maksulliseksi - enkä sitä tulevaisuudessakaan tule tekemään. Tärkeää kuitenkin olisi saada sivustosta helpommin luettava ja laittaa enemmän kuvia sivuille.

Kiitos jo tässä vaiheessa teille kaikille, suosittelijoille, lukijoille, avustajille ja kannustajille!

Myrkynvihreät mielipiteet

[Kuva: Wikimedia Commons.]

Huolimatta siitä, että vihreää on kaikkialla ympärillämme luonnossa, se on ollut keinotekoisista väreistä vaikein valmistaa. Ennen synteettisten väriaineiden löytymistä 1800-luvun puolen välin jälkeen hyvän vihreän löytäminen niin tekstiilien värjäykseen kuin maaliaineeksikin oli hankalaa. Tekstiileissä vihreä valmistettiin käytännössä värjäämällä sinistä ja keltaista päällekäin, mutta laadukas vihreä tekstiili oli harvinaisuus: yleensä keltainen haalistui sinisen päältä nopeammin ja tekstiili muuttui hiljalleen siniseksi, ja hämärissä kynttilöin tai öljylampuin valaistuissa huoneissa haalistumatonkin vihreä vaikutti siniseltä. Vihreitä maaliaineita oli toki saatavilla, yleensä erilaisia kuparijohdannaisia, mutta ne olivat kalliita ja harvoin kestäviä - eikä aitoa syvää vihreä väriä ei löytynyt, monet vihreät olivat rusehtavia tai kellertäviä, tai ainakin pian muuttuivat siihen suuntaan. Värjäysmaailmassa jonkinlainen vihreä sensaatio koettiin, kun 1800-luvun puolessa välissä markkinoille tuli Kiinasta tuotu, paatsaman sukuisten puiden kuorista valmistettu lokao-väri, joka käytännössä oli ensimmäinen "sekoittamaton" luonnonvihreä, jolla kyettiin värjäämään kauniisti niin eläinkuituja kuin puuvillaakin. Värin huippukausi kesti Euroopassa kymmenisen vuotta ennenkuin terva- eli aniliinivärit syrjäyttivät sen. Kivihiilitervan polttojätteistä keinotekoisesti valmistetuilla aniliiniväreillä oli valtava vaikutus tekstiilimarkkinoille, jotka vain muutamassa vuodessa saivat käyttöönsä ennennäkemättömän laajan värikartan, mutta maaliaineisiin aniliinivärejä ei saanut niin nopeasti sovellettua. Monet niistä eivät kestäneet sideaineisiin sekoittamista tai olivat muuten maalauskäytössä kelvottomia muiden ominaisuuksiensa vuoksi.

Maaliaineilla oli kuitenkin oma vihreä sensaationsa, joka oli tullut markkinoille jo 1800-luvun alkupuolella. Saksalais-ruotsalainen kemisti Karl Wilhelm Scheele löysi vihreän kupariarsenaattiyhdisteen jo vuonna 1775 tutkiessaan arsenikkia. Scheele tiesi keksintönsä myrkyllisyyden ja halusi pitkittää värin valmistusohjeiden julkaisua, koska hänen mielestään pigmentin mahdollisia käyttäjiä piti ensin varoittaa värin vaarallisuudesta. Tukholman tieteellinen akatemia kuitenkin julkaisi Scheelen yksityiskohtaiset ohjeet värin sekoittamiseksi jo vuonna 1778 ja kupariarsenaattiväristä tuli pian tunnettu ympäri Eurooppaa. Sen kellanvihreä väri haalistui tai tummui nopeasti, mutta ei niin nopeasti kuin muiden saatavilla olevien vihreiden, eikä sen valmistus ja käyttö ollut niin kallista kuin muiden saatavilla olevien vihreiden. Kaunis vihreä väri nousi nopeasti muoti-ilmiöksi ja jokaisessa tyylikkäässä porvariskodissa oli vähintään yhdessä huoneessa - yleensä ruokailuhuoneessa tai salongissa - vihreät tapetit ajan tyylin mukaisesti. 

Scheele päästi tahtomattaan pirun irti. Hän itse olisi halunnut rajoittaa keksimänsä värin käyttöä, mutta sen sijaan tulikin innostaneeksi useita muita kemistejä kehittämään scheelenvihreästä vielä parempaa väriä. Erilaisia arsenikkivihreitä kehiteltiin, mutta niiden taival jäi lyhyeksi, schweinfurtinvihreää lukuunottamatta. Schweinfurtilainen Wilhelm Sattler (Schweinfurter Farbenfabrik) toi oman  parannellun kupariasetoarsenaattipigmenttinsä markkinoille vuonna 1814. Jumalaisen kauniiksi kuvattu vihreä tunnettiin englanninkielisessä maailmassa smaragdinvihreänä (emerald green). Se ei tummunut eikä harmaantunut joutuessaan kosketuksiin ilman kanssa; se oli scheelenvihreää kirkkaampaa, vihreämpää ja kestävämpää - ja myrkyllisempää. Pigmentti löysi nopeasti tiensä teollisuuteen, vaikka sen myrkyllisyydestä puhuivat kaikki. Viimeistään myrkyllisyys tuli kaikille selväksi siinä vaiheessa, kun pigmentti puoli vuosisataa myöhemmin esiteltiin ensimmäisenä kemiallisena hyönteismyrkkynä, nimellä Pariisinvihreä. Se oli hämmästyttävän tehokas ase Pariisin viemärien rottaongelmaan. Suomessa sen myyntinimi oli sekä väriaineena että hyönteismyrkkynä keisarinvihreä.

Välttämättä tietous värin myrkyllisyydestä ei liikkunut suurelle yleisölle asti kovin nopeasti, mutta siitä kyllä keskusteltiin hyvin varhaisista vaiheista lähtien. Suomessakin lääkintätoimen pääjohtaja Carl Daniel von Haartman ilmoitti senaatille seinäpaperien arsenikkivaarasta jo vuonna 1841 ja suomalaisista sanomalehdistä löytyy 1800-luvulta useita juttuja värin vaarallisuudesta. Suurelle kansalle myrkkytapetti näytti ensisijaisesti hyvät puolensa: se tappoi huoneiden pikkumönkijät ja loisötökät. Tapettihan oli siis ennen muuta hygieeninen. Hygieenisyys oli myös markkinointikeino. 1880-luvulla englantilainen tapettivalmistaja Jeffrey & Co. kokonaisen sarjan tunnettujen taiteilijoiden suunnittelemia tapetteja nimellä "Patent Hygienic Wallpapers".

Valmistajilleen myrkkyvihreä oli valtava rahanlähde. Schweinfurtinvihreää saattoi soveltaa miltei mihin tahansa: sitä käytettiin vesi- ja öljyväreissä niin taidemaalaukseen kuin yleisenä maaliaineenakin, se oli suosittu laivanpohjaväri ehkäistessään tehokkaasti vesikasvillisuutta, sitä käytettiin painovärinä, vaatteiden ja paperien värjäämiseen - ja elintarvikevärinä makeisten värjäämiseen. Etenkin vihreiden tapettien valmistus oli jättimäinen bisnes ja tapetista tuli sen verran edullista, että hieman heikkotuloisemmallakin porvariskodilla oli varaa hankkia sitä. Kymmenen vuotta sitten Wired-lehti nosti artikkelissa This Artist Painted With Poison (Kristen Philipkoski, 6.12.2003) esiin rakastetun tapettisuunnittelija William Morrisin myrkkytapetit ja välinpitämättömyyden myrkkyjä kohtaan, mutta Morris ei ollut suinkaan ainoa. Käytännössä myrkkyvihreää käyttivät 1800-luvun loppupuolelle kaikki tapettivalmistajat, koska se oli ainoa edullinen ja ainoa todella vihreä vihreä pigmentti tarkoitukseen, eikä aniliinivihreistä ollut pitkään aikaan korviketta sille kirkkaudessa ja värinkestossa. Vuonna 1858 Journal of the Society of Arts (nro. 307) julkaistussa Arsenic in Paper-Hangings -artikkelissa lainataan kappaleita lehden julkaisuaikaan vielä julkaisemattomasta Alfred S. Taylorin kirjasta "On Poisons", jossa mainitaan, että  yksi lontoolainen tapettivalmistaja käytti yksinään kaksi tonnia arsenikkia viikossa vihreän pigmentin valmistamiseen (mittayksikkö on todennäköisesti pauna?). Artikkeli oli ainakin väliaikainen päätepiste keskustelulle, jota oli käyty Journal of the Society of Arts -julkaisun useissa numeroissa samana vuonna. Arsenikkitapettien puolustajat puolustivat niitä tavalla, joka näin jälkikäteen tuntuu käsittämättömältä - ja laittaa epäilemään, mikä puolustajien motiivina oli? Omat bisnekset väriaineteollisuudessa? Sukulaisten sijoitukset tapettiteollisuuteen?

Arsenikkivärien ja -tuotteiden vaarallisuudesta oli ollut yksittäisiä juttuja ja huomioita jo useita vuosia, 1800-luvun alkupuolelta saakka, mutta keskustelua asiasta ei juuri ollut ennen 1850-lukua. Vuonna 1857 birminghamilainen lääkäri William Hinds julkaisi artikkelin omasta henkilökohtaisesta kokemuksestaan. Siinä hän kertoi, kuinka oli vuosia aiemmin vuorannut työhuoneensa kauniilla vihreällä tapetilla, ja kuinka jo muutamien tuntien jälkeen tuli huonovointiseksi huoneessa. Sama huono olo palasi aina, kun hän tuli huoneeseen ja lopulta lääkäri keksi, että syy on tapetissa. Hinds analysoi tapetin, löysi siitä arsenikkia, poistatti sen seinistä ja sen jälkeen oireet eivät enää palanneet. Hinds kuitenkin kuvitteli olevansa erityisen herkkä, ja koska vastaavista oireista ei tuolloin vielä raportoitu - tai ainakaan mahdollisissa epäilyttävissä kuoleman- tai sairastapauksissa tapeteista ei puhuttu - hän ei miettinyt asiaa sen enempää. Asia tuli uudelleen esiin kahdeksan vuotta myöhemmin, kun birminghamilainen liikemies ja hänen vaimonsa tulivat Hindsin hoidettavaksi. Pariskunta matkusti merenrannalle viikoksi toipumaan, jolloin oireet - yleinen heikkous, päänsärky, aristavat silmät, kipeä kurkku ja päänsärky - hävisivät, mutta kotona ne palasivat samantien takaisin. Lopulta joku keksi ehdottaa, että kahden huoneen uudet, kirkkaanvihreät tapetit poistettaisiin. Viikon kuluttua pariskunta - ja heidän papukaijansa - olivat kaikki toipuneet. Hinds muisti omat kokemuksensa ja kirjoitti niistä lehteen. Syyksi hän arveli sitä, että joissakin tapeteissa arseeniväri ei ollut kunnolla tarttunut paperiin ja irtosi pölyjä pyyhkiessäkin.

Hindsin kirjoitus herätti myös muita tiedemiehiä. Vuoden 1858 alussa lääkäri Alfred Swaine Taylor esitteli Englannin parlamentin ylähuoneelle huolensa myrkyistä (ei vain arsenikista) tapeteissa. Heti seuraavana päivänä The Times -lehdessä julkaistiin tohtori Halleyn kokemus: myös hän oli tapetoinut työhuoneensa vihreällä tapetilla muutamaa vuotta aiemmin, muttei ollut tajunnut tapetin ja myrkytysoireiden yhteyttä ennen Hindsin kirjoitusta. Pharmaneutical Journal -lehteen Halley kirjoitti arsenikkikristallihavainnoistaan huoneessaan. Huoli sai Englannin parlamentin ylähuoneen heräämään ja se antoi kemisti Phillipsille toimeksiannoksi tutkia, kuinka arseenipitoisista tapeteista irtoaa ilmaan arsenikkihitusia. Journal of the Society of Arts  -lehdessä keskustelu purskahti käyntiin, kun se julkaisi Phillipsin kirjoittaman raportin numerossa 301 (27.8.1858). Raportin alussa Phillips viittaa tohtori Halleyn Pharmaneutical Journal -lehden kirjoitukseen ja toteaa tohtorin tulkinnat arsenikkikristalleista vääräksi. Selontekonsa päätteksi hän huomauttaa itse asuvansa asunnossa, jossa on arseenitapeteilla vuorattuja huoneita:

It may be proper to mention that I and my family occupied a sitting-room three years, the walls of which were covered with paper heavily laden with arsenite of copper, and that for the same period my bed-room was also papered with arsenical hangings, yet neither I nor any member of my family experienced the slightest ill effect from such paper.

Tohtori Halley vastasi viestiin tietenkin puolustamalla omaa koettaan ja tutkimustuloksiaan ja oikoo Phillipsin vääriä tulkintoja. Hän lisäsi vastineensa loppuun, "reiluuden nimissä", että arsenikkikristalleita ei irronnut kaikissa kokeissa. Tohtori Halleyn mielestä tämä saattoi selittää sen, miksi jotkut arseenipapereilla vuorattujen huoneiden asukit eivät kärsineet myrkytysoireista - mutta toisaalta tohtori tiesi omasta kokemuksestaan lukemattomia tapauksia, joissa arsenikkitapetit olivat syypää myrkytykseen. Halleyn kirjoitus sai liikkeelle lisää arseenitapettien puolustajia, eikä tohtorin varoittelua arseenitapettien myrkyllisyydestä katsottu hyvällä.

This is not, however, the principal reason why we have noticed Mr. Phillips's admirable Report. It is, we conceive, of the greatest importance that the public should be put on their guard against the too easy reception of assumed chemical conclusions. [---] We have no doubt of the perfect good faith of the physician who called the attention of the public to his presumed discovery. He did so from a praiseworthy motive. But we hope the exposure of his defective analysis will caution others from intruding their imperfect determinations on the public, to the serious detriment, it may be, of their honest neighbours.

Voimakkaimmin puolustautuivat tietenkin tapettien myyjät ja valmistajat, jotka tarjoutuivat vaikka syömään tapettia ja jotkut jopa nuolivat tapetteja osoittaakseen, ettei niistä irronnut väriä - eikä arsenikkia.

Kirjeenvaihto kuvaa hyvin sitä, kuinka tietämättömyys siitä, mitä ei tiedetty eikä osattu kuvitella, suisti koko arsenikkikeskustelun pois fokuksesta. Tohtori Halley oli todennäköisesti väärässä arsenikkikiteistä työhuoneensa ilmassa, vaikka olikin oikeassa siinä, että vika oli tapeteissa.Vihreissä huoneissa sairastelu ja oireiden päättyminen heti, kun huoneista poistui, oli niin ilmeistä, ettei voi kuin ihmetellä, miten tämä yhteys pystyttiin niin kauan aikaa sivuuttamaan, vaikka varsinkin 1800-luvun loppupuolella tapauksia raportoitiin jatkuvasti. Mutta vuoden 1858 väittelyssä Halleyn vastustajat keskittyivät niin kiihkeästi osoittamaan hänen väärät johtopäätelmänsä, että koko todisteluketju meni vinksalleen. Lopputulemaksi näyttää tulleen mustavalkoinen päätelmä, että jos Halley on havainnollaan väärässä, vika ei voi olla tapetissa.

Tosiasiassa kukaan keskusteluun osallistuneista ei tiennyt myrkytysten syytä, ei edes tohtori Halley. Arsenikki tiedettiin vaaralliseksi, mutta vain jauhemuodossaan. Tapettien ajateltiin olevan vaarallisia vain, jos niitä jatkuvasti kosketteli tai jos niiden pinta pääsi hajoamaan ja värihiutaleita - tai arsenikkikristalleja - pääsi huoneilmaan ja sitä kautta tulisi hengitettyä tai nieltyä. Uskottiin, että vaara pystyttiin välttämään sillä, että tapettien valmistamiselle asetettaisiin jonkinlainen laaduntarkkailu, joka estäisi huonompilaatuisten tapettien myymisen, tai että tapetit lakattaisiin tai muuten pintakäsiteltäisiin huolellisesti niin, ettei arsenikilla ollut mitään irtoamismahdollisuutta. Kaikkialla tiedostettiin varsin hyvin se, että tapettien asentajat ja muut käsittelijät saivat myrkytysoireita, koska etenkin huonompilaatuisista tapeteista väriä irtosi paperin taittuessa ja sitä liikuteltaessa, mutta kukaan ei tullut ajatelleeksi, että myrkytys voisi tapahtua muullakin tavalla kuin fyysisistä hiutaleista tai kristalleista. Ajatus siitä, että arsenikki olisi päässyt sopivan pintakäsittelyn alta mitenkään vuotamaan ja tappamaan ihmisiä, tuntui täysin naurettavalta, tapettien käytön lopettaminen tuntui arseenivihreiden puolustajien mielestä täysin liioitellulta ratkaisulta.

Tiedemiehet ja lääkärit jakautuivat asiassa kahteen eri koulukuntaan. Toiset käyttivät puhdasta järkeä: jos sairas- ja kuolemantapausten yhteinen nimittäjä oli vihreä huone ja sairastapauksissa oireet helpottivat, kun huoneesta poistuttiin, syyn oli pakko olla tapetissa. Kansan keskuudessa vihreä myrkkytapetti tunnettiin ainakin jollakin tasolla: myrkynvihreä tiedettiin puheessa ja vitseissä  - ja 1800-luvulla ilmestyi Englannissa useampikin kirja, jossa murhavälineenä on myrkynvihreä tapetti. Tästä yleisestä tietoudesta ja lukemattomista todisteista huolimatta toinen koulukunta pohjasi omaan tieteelliseen asiantuntemukseensa: kaikki vihreissä arsenikkitapetein vuoratuissa huoneissa asuvat eivät suinkaan sairastuneet, siksi yhteinen nimittäjä ei voinut olla tapeteissa.

Tapettien puolustajat pitivät omasta näkökulmastaan kynsin hampain kiinni silloinkin, kun englantilaiset lehdet vuonna 1862 kirjoittivat Lontoon Limehousen alueen tragediasta: perheestä oli kuollut ensin yksi lapsi, sitten toinen ja vielä kolmas. Oireet tulkittiin kurkkumädäksi, kunnes perheen kotona vieraillut terveysvirkailija tuli toiseen johtopäätökseen huomattuaan vihreän tapetin lastenhuoneessa. The Times uutisoi asiasta ja uusi keskustelu heräsi, tällä kertaa normaalin väestön keskuudessa. Yksi "A. Sufferer" -nimimerkillä kirjoittanut kansalainen kertoi omista kokemuksistaan tapettivalmistajan kanssa, joka "oli kieltänyt sen mahdollisuuden, että tapetti voisi olla myrkyllistä ja tarjoutui syömään paunan paperia". Keskustelu jatkui kiivaana jonkin aikaa, ennenkuin vaimeni taas joksikin aikaa.

Limehousen tapaus ei ollut ainoa laatuaan ja silloin tällöin englantilaislehdissä purskahti esille juttuja, joista osa kantautui Suomenkin sanomalehtiin. Silti tapettivalmistajien tilanne ei heikentynyt millään saralla vuosiin, vaan he saattoivat rauhassa jatkaa tapettien myymistä ja uusien mallien kehittämistä ja tapetit pysyivät vuosi toisensa jälkeen suosikkituotteina. Jo vuonna 1858 Taylor suositteli "On Poisons" -tekstissään, että arseenipitoisten tapettien sijaan valittaisiin muita, vaikka sitten suuremmalla hinnalla, ja mikäli vihreän arseenivärin valmistus jatkuisi, pitäisi tapetteihin liimata myrkkysymboli, kallo sääriluineen, moton memento mori kera - jotta tieto tapetin myrkyllisyydestä varmasti kulkeutuisi sille, joka tapettia ripustaa. Kuinka hyvin ostava yleisö tiesi tapettien vaarat? Suuren yleisön saatavilla olevat sanomalehdet - myös Suomessa - kirjoittivat ahkerasti uusista myrkytystapauksista ja kuolemista, joten ehkä kysymys olikin vain siitä, että myrkky tuntui pieneltä pahalta siihen verrattuna, kuinka elegantin kodin sillä sai rakennettua. Ja mihin lukijat olisivat uskoneet, kun osa tutkijoista oli vakuuttunut myrkyllisyydestä ja osa vakuutteli päinvastaista? Ehkä kukin valitsi itselleen mieluisimman vaihtoehdon tai yksinkertaisesti päätti olla välittämättä.

---

Syy korkeaan myrkytysasteeseen löytyi lopulta vasta 1890-luvulla: kyse ei ollut pelkästään arseenitapetista, vaan olosuhteista, missä myrkyt pääsivät irtoamaan. Italialainen biokemisti B. Gosio huomasi, että arseenivihreää sisältävä tapetti tummui ja alkoi homehtua Pohjois-Euroopan viileässä ja kosteassa ilmastossa nopeasti. Tapettiliisterissä pesinyt homesieni Penicillium brevicaule hajotti arseenipitoista väriä - homehtuessaan tapeteista alkoi siis haihtua ilmaan kupariarseniittia, jota hengittäessä arsenikkimyrkytys on todennäköinen. Ilmiö nimettiin Gosion taudiksi ja maailmalla myrkylliset tapettihöyryt tunnetaan myös nimellä Gosion kaasu (Gosio gas). Vuonna 1945 Frederick Challenger tunnisti syntyneen kaasun trimetyyliarseeniksi.

Varsinaisen myyntikiellon aikaansaaminen kesti Suomessakin melkein puoli vuosisataa. Kaksikymmentä seitsemän vuotta sen jälkeen, kun von Haartman oli ilmoittanut senaatille värin vaarallisuudesta, vuonna 1868, annettiin  asetusehdotusta varten lausunto, jonka mukaan mm. arsenikkipitoisia värejä sisältävien seinäpaperien, kierrekaihtimien, kankaiden ja leikkikalujen tuonti, valmistus ja myynti oli kiellettävä. Varsinainen myyntikielto "Myrkkyjen kaupitsemisesta sekä mitä muutoin on otettava huomioon koskien myrkyllisiä aineita ja tavaroita" annettiin Suomessa kuitenkin vasta 1888 asetuksessa. Myyntikielto koski pigmenttinä tai maaliaineena myytävää keisarinvihreää ja muita arseenivärejä tai niillä valmistettuja tapetteja, vaatteita tai tavaroita, mutta ei ulottunut pelloille tai kasvihuoneisiin saakka. Ehkä naivisti uskottiin, että sade huuhtoo pelloilta myrkyt pois. Onneksemme arseeni- ja lyijypitoisten myrkkyjen käyttö kemiallisina hyönteistuloaineina yleistyi Suomessa vasta 1920- ja 1930-luvuilla, eikä niitä enää (todennäköisesti) käytetty 1940-luvun jälkeen, mutta ainakin vielä 1940-luvulla schweinfurtinvihreää - tosin eri nimellä - käytettiin torjunta-aineena kasvihuoneissa. Euroopassa schweinfurtinvihreä vedettiin  lopullisesti markkinoilta myös hyönteismyrkkynä sen korkean myrkkypitoisuuden vuoksi vasta 1960-luvulla.



Ps. Lue lisää schweinfurtin vihreästä ja lisää scheelenvihreästä - jälkimmäiseltä sivulta löytyy myös

(Journal of the Societyn keskustelu julkaistu suurimmaksi osaksi Coloriastossa:
Arsenic in Paper-Hangings. (Journal of the Society of Arts 301, 27.8.1858)
Arsenic in Paper-Hangings. (Journal of the Society of Arts 304, 17.9.1858)
Arsenic in Paper-Hangings. (Journal of the Society of Arts 307, 8.10.1858)

Suomalaisia värjäysreseptejä

Luoho. Icones et descriptiones Graminum austriacorum. Vindobonae: A. Schmidt, 1801-1809.

Muutama päivä sitten pääsin vihdoin jatkamaan suomalaisten värjäysohjeiden ja vanhojen värikasvijuttujen lisäilyä Coloriastoon, tällä kertaa Kotitaide-lehden 1900-luvun alun numeroista.

Yleensä 1900-luvun alun ohjeissa toistetaan hyvin paljon samaa. Se johtuu paljolti siitä, että luonnonvärjäyksen perinne pääsi 1800-luvun loppupuoliskolla usein paikoin unohtumaan täysin. Perinteen unohtumiseen ei välttämättä vaadita kuin yksi sukupolvi, jolle uusi keksintö - tässä tapauksessa "pussivärit" eli teollisesti valmistetut värit - tarkoittaa samanlaista edistysaskelta kuin mitä internet ja älypuhelimet ovat olleet meidän sukupolvellemme viimeisen parin vuosikymmenen aikana. Täysin keinotekoiset tervaväriaineet keksittiin 1850-luvulla Englannissa. Väriteollisuus kehittyi muutamassa vuodessa valtavaksi bisnekseksi, tervavärit kattoivat ennen näkemättömän suuren väriskaalan ja niiden käyttö levisi kulovalkean tavoin ympäri maailmaa. Edulliset ja helppokäyttöiset pussivärit valloittivat nopeasti myös Suomen.

1800-luvun emännälle värjäily ei ollut useinkaan vapaa-ajan harrastus, vaan eräänlaista vaatteiden ylläpitotyötä. Tähän tarpeeseen pussivärit olivat nopeita ja vaivattomia: ne säästivät aikaa muuhun ja niistä sai pienellä rahalla monta kertaa kirkkaampia värejä kuin oman reviirin kasveista tai aiemmin maahantuoduista kasviväreistä. Räikeitä, huomauttivat mm. luonnonvärjäyskursseja 1900-luvun alussa järjestäneet Suomen Käsityön Ystävät, jotka halusivat palauttaa kadonneen kansantaidon takaisin kansalle.

Suomen käsityön ystävät ilmaisi huolensa kadonneesta taidosta ja silmiin pistävistä ja makuaistia loukkaavista väreistä useassa lehtijutussa ja varmaan myös palopuheissaan suomalaisen käsityön puolesta. Vaikka vanhat jutut tuntuvat välillä paatoksellisiltakin, niissä oli paljon asiaa. Monet tervaväriaineista olivat, elleivät suorastaan myrkyllisiä, niin vähintään haitallisia. Monesta löytyi raskasmetalleja tai arsenikkia ja värimyrkytykset olivat yleisiä. Yhdistys sai puoltaa kantaansa hyvinkin voimakkain sanallisin ottein, koska tuolloin perinteiden uudelleen löytämistä ja luonnonmukaisuutta ei juurikaan arvostettu, vaan se nähtiin lähinnä takapajuisena ajatteluna, joka seisoi edistyksen tiellä. Aikakauden kirjoittelu puolesta ja vastaan on suoranaista sanasotaa: kyse ei ole ollut mistään yhdentekevästä asiasta.

Suomen käsityön ystävät ei vain puhunut, vaan myös toimi. Koska Suomesta oli kasvivärjäyksen taito kadonnut, piti sitä hakea muualta. Yhdistyksen ihanne-esimerkki löytyi Norjasta, missä sikäläinen aktiivinen yhdistys oli paitsi kouluttanut useita maan emäntiä värjäämään kasveilla, se oli myös perustanut oman värjäämön, josta Suomen käsityön ystävät otti mallia syksyllä 1902, kun heidän pieni kasvivärjäyslaitoksensa perustettiin Helsinkiin. Samana vuonna, ennen värjäämön perustamista, yhdistys lähetti matkaan suomalaisen rouva Alina Hellénin, joka osallistui Norjassa, Kristianiassa kasvivärjäyskurssille. Suomeen palattuaan Hellén kirjoitti kirjan Ohjeita kotivärjäykseen kasviaineilla, joka julkaistiin niin suomeksi kuin ruotsiksikin muutaman vuoden kuluttua ja josta otettiin seuraavan viidentoista vuoden aikana useita painoksia. Kirjan julkaisemisen lisäksi yhdistys kurssitti seuraavien vuosien aikana ahkerasti naisväkeä ympäri Suomea.

Uskoisin, että tästä on syy, miksi monissa lehdissä julkaistut tai käsinkirjoitetuista vihkosista kootut 1900-luvun alun värjäysohjeet ovat melkein kaikki samoja. Monen ohjeen alkuperä löytyy Hellénin kirjasta ja monen vihkon tekstit todennäköisesti Suomen käsityön ystävien järjestämän kurssin jäljiltä. Todennäköisesti tällaiselta kurssilta on myös Coloriastosta löytyvä Hilja-mummon sinikantinen vihko, jonka julkaisuoikeuden Hilja-mummon jälkeläiset ovat ystävällisesti Coloriastolle lahjoittaneet.

---

Tällä kertaa kuitenkin törmäsin johonkin ihan uuteen. Tai vanhaan sikäli, että Kotitaide-lehden päiväys on vuodelta 1903, mutta normaalien indigo, krappi, koivunlehtilinjan ja keltaisten ja ruskeiden sävyjen sijaan tarjolla onkin reseptejä vihreään ja punaiseen - kasveista, joista muutamista en ollut edes kuullut. Vihreää saa jutun mukaan luohosta, (järvi)ruokosta, siniheinästä, pietaryrtistä, häränkielestä (rohtorasti) ja apilasta. Punaista mataroiden lisäksi humalanvieraasta, neidonkaalista (kyläneidonkieli), meiramista ja variksenmarjasta.

Muutama vuosi sitten kokeilimme Rymättylässä Wanhat reseptit -kurssilla värjäämistä kaislan kukkaröyhyllä, ja tuloksena oli aivan huimaavan hieno vihreä. Olen kokeillut viskellä kattilaan vaikka mitä kasveja, mutten tiedä, miksei mieleeni ole tullut kokeilla noita kukko-vai-kana-kasveja (ainakin nurmilauhaa olen nähnyt jossain lähistöllä; sitä ei ole mainittu tässä, mutta luoho on hyvin samannäköistä).

Koko juttu löytyy osoitteesta:http://coloriasto.blogspot.fi/2013/07/luonnonvari-resepteja.html
(ja lisää tulee parin viikon sisällä).

Punaista eri kielin

Pitkäaikainen tavoitteeni tehdä jotain värillistä printtiä (ja kerätä myyntituloista rahaa myös Colorian ja sen sivuprojektien ylläpitoon) on vihdoin toteutunut. Sain kesäkuun alussa painosta A5-kokoisia kortteja, A3-julisteita ja A2-julisteita, joissa on yksi väri monella eri kielellä. Ensimmäinen väri on punainen ja lisävärejä tulee syksymmällä. (Ja mainittakoon tässä myös pieni kömmähdys: yhdellä kielellä sana on kahteen kertaan...)

Julisteiden mukana tulee "kielikartta", joissa näkyy, millä kielillä kukin väri on kirjoitettu. Kortin taustapuolelle on painettu QR-koodi, joka ohjaa sekä suomen- että englanninkieliseen kielikarttaan. Myöhemmin (=kunhan vain ehdin) kielikarttoihin pääsee myös tämän blogin sivupalstasta, Colorian pääsivulta sekä Kuvituksia.comin julistesivulta.


KORTTI A5 
1,50 € / kpl + postitus- ja käsittelykulut
Kortti on painettu 300g/m2 kartongille ja sen kuvapuoli on pinnoitettu kiiltävällä UV-lakalla. Taustapuoli on pinnottamaton (siihen voi kirjoittaa). Taustapuolella on QR-koodit sanakarttoihin.

Postitus- ja käsittelykulut Suomeen:

• 1-9 korttia: 1,50€ 
• 10-24 korttia: 2€ 
• 25 korttia tai yli: postikulut ilmaiseksi

Tietoa lähetyskuluista muihin maihin löytyy kuvituksia.comin infosivulta.

JULISTE A3 
10,00 € / kpl + postitus- ja käsittelykulut
A3-juliste on painettu 250g/m2 kuvapainopaperille ja se on pinnoitettu mattapintaisella UV-lakalla.


JULISTE A2 
15,00 € / kpl + postitus- ja käsittelykulut
A2-juliste on painettu 250g/m2 kuvapainopaperille ja se on pinnoitettu superkiiltävällä UV-lakalla.

Julisteiden (A3 ja A2) postikulut tiedän parin viikon päästä, mutta kiireisille pistän vaikka heti tulemaan hintaan 1-3 kpl/7€.

Jyväskyläläisille tai kaupungista läpikulkeville voin toimittaa julisteita myös taiteilijaseuran Galleria Beckeriin parin päivän varoitusajalla. Maksun voi hoitaa käteisellä paikan päällä, eikä postitus- tai käsittelykuluja tule.

Lisätietoja jälleenmyyjistä tulee lähiaikoina. Ja jos olet kiinnostunut ryhtymään näiden tuotteiden jälleenmyyjäksi, ota yhteyttä sähköpostilla: paivi.hintsanen (a) coloria.net

Tietoa saa levittää :)

Ps. Eiköhän tällä innolla jaksa päivitellä vähän Coloriaa ja myös sen sisarsivua Coloriastoa, johon on tarkoitus heinäkuun aikana lisätä mm. muutamia vanhoja suomalaisia värjäysohjeita!

Kukkien väreistä ja muustakin

Muutama päivä sitten intouduin Risto Niemi-Pynttärin kirjoituksesta Punaista ja varsinkin sinistä biotaiteessa niin paljon, että äidyin kirjoittamaan juttuun pienen kommentin, joka sitten yllätyksekseni venyikin aika pitkäksi - ja lähti ihan omille poluilleen. Koska Colorian blogissa on ollut ajanpuutteen ja pienten vastoinkäymisten vuoksi melko hiljaista, päätinpä samantien laittaa kommenttini tännekin.

---

En ole kukkaihminen, mutta väri-ihminen kyllä, ja kukkien paradoksaalisen hieno värimaailma sekä jonkinlainen yhtäaikainen saavutettavuus ja saavuttamattomuus kiehtovat. Värimuunnoksiin pyrkivillä jalostajilla kyse on aivan puhtaasta, itsenäisestä värin tavoittelusta: loistavat kukat miten hienossa väriloistossaan tahansa, kukintovärien hyödyntäminen muuhun kuin silmäniloksi tai jalostajansa kunnianosoitukseksi on suurimmassa tapauksessa miltei mahdotonta. Kasvien varsista, juurista ja lehdistä saa käyttövärejäkin (yleisesti keltaisia ja rusehtavia, muutamista kasveista punaistakin ja indigo-kasveista eri prosesseilla sinistä), mutta kukinnot eivät juurikaan tällaisia käyttövärejä anna. Kukinnoista voi eristää ja on eristettykin värejä, joita aikanaan niitä on käytetty erityisesti (harrastaja-)vesiväreissä. Mutta ruiskukan sinisellä maalattu taivas tai lehdistä puserretuilla vihreillä värjätyt niityt ovat alkaneet haihtua jo auringon ensimmäisistä kosketuksista. Värjäystarkoituksiin tai jämerämpiin keittovalmistettuihin maaleihin kukkivista osista saatuja väriaineita ei ole voinut käyttää, koska suurin osa väriaineista hajoaa keitettäessä.

Kukkien väritavoittelulla on siis ollut tässä mielessä vain esteettinen merkitys, ja etenkin kukkalajikkeille epäluontaisten värien luominen on saanut ajan mittaan pakkomielteisiäkin piirteitä. Ilmiö ei ole ohi nykyäänkään, kauneuden tavoittelu vain on saanut yhä suuremman mittakaavan ja yhä absurdimpia piirteitä. Tämän päivän musta tulppaani, tavoitelluin kukka – mahdoton mahdollisuus, on sininen ruusu. Nyt kukat ovat maailmanlaajuista kauppatavaraa, joiden patenteissa ja tuotantokaavoissa liikkuu miljoonia – ellei miljardeja. Kyllä: patenteissa. (Geenimanipuloidut) leikkokukat ovat miljoonabisnestä siinä missä lampaanliha tai intialaisten lasten kokoonkursimat jalkapallotkin. Paitsi että nykyään kukat eivät ole vain pelloissa riveinä kasvavia kauniita kukkasia, eivätkä niitä kasvata yksittäiset viljelijät tai perinteiset kukkatalot, vaan kasvatus – tai pitäisikö paremminkin sanoa: tuotanto ja tuotekehittely – on geeniteknologiayritysten hallussa. Sinisten ruusujen markkinajohtaja on tällä hetkellä australialainen biotekniikkayritys Florigene, jonka nimestäkin voi päätellä yhteyden kasveihin ja geeneihin. Sillä on jo useampia tavaramerkittyjä geenimanipuloituja “sinisiä” ruusuja ja neilikoita omassa Florigene Moonseries -tuotesarjassaan. Kirjoittelin viisi vuotta sitten Coloria-blogiin jutun sinisestä ruususta. Tuolloin uskottiin, että sinisen ruusun kehittely on lähellä läpimurtoa, mutta Florigenen sivuilla lukee edelleen: “Future home of the blue rose”.

Kukintojen värin tavoittelun rinnalla kulkee myös kasvivärien tavoittelun tarina, joka on aivan erilainen, mutta ehkä vielä omalla tavallaan paradoksaalisempi. Vaikein väri ei nimittäin ole ollut sininen, eikä edes musta, vaan vihreä. Sitä vihreää, mikä on kasveissa kaikkialla ja mikä kesäisin ympäröi meidät kaikki, on ollut melkein mahdotonta saada kasveista ulos. Kuten sanottua, keltaisia ja ruskean sävyjä saa hyvinkin helposti sekä kasveista että maasta, joskin on vain muutama keltainen kasviväriaine, joka ei haalistu nopeasti. Punaisen kasvivärin tekeminen vaatii aikaa ja vaivaa (mm. mataran juuri), mutta maasta (punamulta) sitä on saanut helposti. Mustaa saatiin hiilestä tai vaatteisiin värjäämälllä useita kerroksia tummia värejä päällekkäin raudan kanssa. Sininen on ollut suomalaisille vähän hankalampi. Kasvimaailmasta sitä saa värimorsingosta, joka kasvaa rannikkoseuduilla, ja jota Euroopassa aikanaan viljeltiin laajalti. Morsingon sininen väriaine on samaa indigoa, mitä myöhemmin saatiin tuotettua helpommalla ja edullisemmalla prosessilla Intiasta (mihin väriaineen nimikin viittaa). Epäorgaanisia sinisiä on saatu erilaisista luonnon kuparia sisältävistä kivistä, kuten suhteellisen yleisestä taivaansinisestä atsuriitista ja harvinaisemmasta syvän sinisestä ultramariinikivestä (lasuurikivi; jota löytyi vain hankalan kuljetusmatkan päästä Afganistanista, meren tuolta puolen – oltra mare; kuljetusmatkan kalleus ja vaarallinen reitti, kiven jauhamisen kommervenkit ja siitä saatavan sinisen syvä väri teki pigmentistä kalliin). Sinisiä kuitenkin osattiin valmistaa kuparista keinotekoisestikin jo Egyptin valtakauden aikoina.

Vihreää löytyi jonkin verran maalaustarkoituksiin (kuparimalmit, kuten malakiitti tai erilaiset keinotekoiset värit), mutta epäorgaanisia värejä ei voi käyttää tekstiilien värjäykseen. Vihreitä vaatteita varten piti vihreä saada orgaanisesta luonnosta, eikä se ollut helppoa. Ainoa keino valmistaa vihreää oli värjätä sinistä ja keltaista päällekäin. Usein näin saatu väri ei ollut välttämättä kaunein vihreä ja usein myös keltainen haalistui nopeasti ja jätti jälkeensä kauemmin kestävän sinisen. Oikean sävyisen ja kestävän vihreän tavoittelusta tuli keskiajalla teknologiakehitykseen verrattava buumi, jossa suurempi osa yrittäjiä epäonnistui kuin onnistui. Hyvien vihreiden valmistus sekoittamalla värimorsingon sinisestä ja resedan keltaisesta taidettiin muutamissa harvoissa paikoissa, kuten Englannin Lincolnin kaupungissa. Kaupunki oli tunnettu kauniista ja kalliista vihreästä väristään, joka on tallennettu jo kirjallisuuteen: “When they were clothed in Lyncolne grene they kest away their gray”, loilottavat Robin Hood -balladit. Aikalaiset osasivat jo tuosta päätellä, että metsän veikkonen oli rikas aatelismies, koska kenelläkään muulla ei olisi ollut mahdollisuutta päästä käsiksi tuohon keskiajan symboliväriksi nousseeksi vihreään väriin, ei edes iloisilla metsän miehillä.

Coloria-blogin muutamat kukkajutut: http://coloria.blogspot.fi/search/label/kukat


Ps. Muistakaa käydä tsekkaamassa myös teksti, johon tämä oli alunperin kommentti: Punaista ja varsinkin sinistä biotaiteessa