Facebook ja Twitter - ja muita kuulumisia

Kiireisen (ja värillisen) vuoden loppupuolella ehdin vihdoin valmistella myös Colorian asioita. Viime aikainen toiminta on aikalailla ollut Facebookissa - Colorian FB-sivua voi lukea, vaikka ei itsellä tiliä Facebookissa olisikaan, joten kaikille väriuutisten metsästäjille siellä on värillisiä linkkivinkkejä tarjolla melkein päivittäin! Jos et vielä tykkää Colorian FB-sivusta, niin käy tykkäämässä (ja kutsu kaverisikin tykkäämään): www.facebook.com/coloria.net

Avasin Colorialle vihdoin myös oman Twitter-tilin. Pientä väritietoutta ja -triviaa liikkuu päivittäin valtava määrä, joten twiittejä kertyy päivittäin useita. Colorian Twitter-feedit eivät näy Colorian FB-sivulla: ainakin itse ärsyynnyn välillä valtavaan viestitulvaan FBssä, joten pyrin rauhoittamaan FB-sivun vähän hitaampaan - ja ehkä "kokonaisempien" asioiden viestittelyyn. Twitterissä sen sijaan lentelevät kaiken sortin värijutut ja myös Coloria FB:n jutut. Eli jos haluaa jatkuvaa värifiidiä elämäänsä, kannattaa klikata itsensä myös Colorian Twitter-seuraajaksi.twitter.com/Coloria_net

---

Vuoden vaihde merkitsee itselleni muutaman suuren ja aikaa vieneen projektin ja ajanjakson päättymistä, jonka jälkeen aion suunnata enemmän aikaa jälleen Coloriaan - sekä sivuun, blogiin että väriarkisto Coloriastoon. Muutos näkynee visuaalisena jo tämän vuoden puolella Colorian pääsivulla, joka on jäänyt harmillisesti yli viiden vuoden kehityslimboon.

Kaipuu värien parissa työskentelyyn onkin ollut jo suuri...

Auta Colorian kehittämisessä ja ylläpidossa

Jos Coloria-sivustosta on ollut Sinulle apua tai hupia, kirjoita suosittelu Colorialle!

Apurahahaut lähestyvät ja ajatuksenani on laittaa muutama hakemus myös Colorian uusimista ja ylläpitoa varten. Virallisten suositusten lisäksi olisi hienoa laittaa hakemuksen liitteeksi myös todellisia kokemuksia Colorian hyötykäytöstä - tai hupikäytöstä. Jos siis olet käyttänyt Coloriaa tai sen sisarsivua Coloriastoa opetuksessa, oppimisessa, työssä, tutkimisessa tai jotenkin vain hyödyksi, niin kirjoita siitä muutama lause: mitä, missä, milloin, kuka, kenelle, miksi. Lyhyet lauseen parin palautteet riittävät, mutta jos runosuoni laukkaa, niin tottakai vastaanotan myös pidempiä tuotoksia.

Voit laittaa viestin suoraan sähköpostiini paivi.hintsanen(a)coloria.net tai mikäli haluat toimia anonyymisti (tai muuten vaan tykkäät lomakkeista), käytä Colorian palaute-sivua, josta lähetetyt viestit tulevat sähköpostiini. Nimellä lähetetyillä viestellä on enemmän painoarvoa, mutta otan kaikki kiitollisina vastaan.

Listaan palautteet / suosittelut tulevien Coloriaan liittyvien apurahahakemusten liitteeksi - muuhun niitä en käytä.

----

Apurahaa aion hakea Colorian ylläpitokuluihin sekä Coloria-sivuston visuaaliseen ja tekniseen uusimiseen. Sivusto on tällä hetkellä niin laaja, etten kovin helposti löydä sen täysvaltaiselle remontille aikaa omien töitteni väliltä - enkä halua jättää sitä rappeutumaankaan. En myöskään halua pääsivustolle mainoksia enkä ole missään välissä ajatellutkaan sivuston laittamista maksulliseksi - enkä sitä tulevaisuudessakaan tule tekemään. Tärkeää kuitenkin olisi saada sivustosta helpommin luettava ja laittaa enemmän kuvia sivuille.

Kiitos jo tässä vaiheessa teille kaikille, suosittelijoille, lukijoille, avustajille ja kannustajille!

Myrkynvihreät mielipiteet

[Kuva: Wikimedia Commons.]

Huolimatta siitä, että vihreää on kaikkialla ympärillämme luonnossa, se on ollut keinotekoisista väreistä vaikein valmistaa. Ennen synteettisten väriaineiden löytymistä 1800-luvun puolen välin jälkeen hyvän vihreän löytäminen niin tekstiilien värjäykseen kuin maaliaineeksikin oli hankalaa. Tekstiileissä vihreä valmistettiin käytännössä värjäämällä sinistä ja keltaista päällekäin, mutta laadukas vihreä tekstiili oli harvinaisuus: yleensä keltainen haalistui sinisen päältä nopeammin ja tekstiili muuttui hiljalleen siniseksi, ja hämärissä kynttilöin tai öljylampuin valaistuissa huoneissa haalistumatonkin vihreä vaikutti siniseltä. Vihreitä maaliaineita oli toki saatavilla, yleensä erilaisia kuparijohdannaisia, mutta ne olivat kalliita ja harvoin kestäviä - eikä aitoa syvää vihreä väriä ei löytynyt, monet vihreät olivat rusehtavia tai kellertäviä, tai ainakin pian muuttuivat siihen suuntaan. Värjäysmaailmassa jonkinlainen vihreä sensaatio koettiin, kun 1800-luvun puolessa välissä markkinoille tuli Kiinasta tuotu, paatsaman sukuisten puiden kuorista valmistettu lokao-väri, joka käytännössä oli ensimmäinen "sekoittamaton" luonnonvihreä, jolla kyettiin värjäämään kauniisti niin eläinkuituja kuin puuvillaakin. Värin huippukausi kesti Euroopassa kymmenisen vuotta ennenkuin terva- eli aniliinivärit syrjäyttivät sen. Kivihiilitervan polttojätteistä keinotekoisesti valmistetuilla aniliiniväreillä oli valtava vaikutus tekstiilimarkkinoille, jotka vain muutamassa vuodessa saivat käyttöönsä ennennäkemättömän laajan värikartan, mutta maaliaineisiin aniliinivärejä ei saanut niin nopeasti sovellettua. Monet niistä eivät kestäneet sideaineisiin sekoittamista tai olivat muuten maalauskäytössä kelvottomia muiden ominaisuuksiensa vuoksi.

Maaliaineilla oli kuitenkin oma vihreä sensaationsa, joka oli tullut markkinoille jo 1800-luvun alkupuolella. Saksalais-ruotsalainen kemisti Karl Wilhelm Scheele löysi vihreän kupariarsenaattiyhdisteen jo vuonna 1775 tutkiessaan arsenikkia. Scheele tiesi keksintönsä myrkyllisyyden ja halusi pitkittää värin valmistusohjeiden julkaisua, koska hänen mielestään pigmentin mahdollisia käyttäjiä piti ensin varoittaa värin vaarallisuudesta. Tukholman tieteellinen akatemia kuitenkin julkaisi Scheelen yksityiskohtaiset ohjeet värin sekoittamiseksi jo vuonna 1778 ja kupariarsenaattiväristä tuli pian tunnettu ympäri Eurooppaa. Sen kellanvihreä väri haalistui tai tummui nopeasti, mutta ei niin nopeasti kuin muiden saatavilla olevien vihreiden, eikä sen valmistus ja käyttö ollut niin kallista kuin muiden saatavilla olevien vihreiden. Kaunis vihreä väri nousi nopeasti muoti-ilmiöksi ja jokaisessa tyylikkäässä porvariskodissa oli vähintään yhdessä huoneessa - yleensä ruokailuhuoneessa tai salongissa - vihreät tapetit ajan tyylin mukaisesti. 

Scheele päästi tahtomattaan pirun irti. Hän itse olisi halunnut rajoittaa keksimänsä värin käyttöä, mutta sen sijaan tulikin innostaneeksi useita muita kemistejä kehittämään scheelenvihreästä vielä parempaa väriä. Erilaisia arsenikkivihreitä kehiteltiin, mutta niiden taival jäi lyhyeksi, schweinfurtinvihreää lukuunottamatta. Schweinfurtilaiselta Wilhelm Sattler (Schweinfurter Farbenfabrik) toi oman  parannellun kupariasetoarsenaattipigmenttinsä markkinoille vuonna 1814. Jumalaisen kauniiksi kuvattu vihreä tunnettiin englanninkielisessä maailmassa smaragdinvihreänä (emerald green). Se ei tummunut eikä harmaantunut joutuessaan kosketuksiin ilman kanssa; se oli scheelenvihreää kirkkaampaa, vihreämpää ja kestävämpää - ja myrkyllisempää. Pigmentti löysi nopeasti tiensä teollisuuteen, vaikka sen myrkyllisyydestä puhuivat kaikki. Viimeistään myrkyllisyys tuli kaikille selväksi siinä vaiheessa, kun pigmentti puoli vuosisataa myöhemmin esiteltiin ensimmäisenä kemiallisena hyönteismyrkkynä, nimellä Pariisinvihreä. Se oli hämmästyttävän tehokas ase Pariisin viemärien rottaongelmaan. Suomessa sen myyntinimi oli sekä väriaineena että hyönteismyrkkynä keisarinvihreä.

Välttämättä tietous värin myrkyllisyydestä ei liikkunut suurelle yleisölle asti kovin nopeasti, mutta siitä kyllä keskusteltiin hyvin varhaisista vaiheista lähtien. Suomessakin lääkintätoimen pääjohtaja Carl Daniel von Haartman ilmoitti senaatille seinäpaperien arsenikkivaarasta jo vuonna 1841 ja suomalaisista sanomalehdistä löytyy 1800-luvulta useita juttuja värin vaarallisuudesta. Suurelle kansalle myrkkytapetti näytti ensisijaisesti hyvät puolensa: se tappoi huoneiden pikkumönkijät ja loisötökät. Tapettihan oli siis ennen muuta hygieeninen. Hygieenisyys oli myös markkinointikeino. 1880-luvulla englantilainen tapettivalmistaja Jeffrey & Co. kokonaisen sarjan tunnettujen taiteilijoiden suunnittelemia tapetteja nimellä "Patent Hygienic Wallpapers".

Valmistajilleen myrkkyvihreä oli valtava rahanlähde. Schweinfurtinvihreää saattoi soveltaa miltei mihin tahansa: sitä käytettiin vesi- ja öljyväreissä niin taidemaalaukseen kuin yleisenä maaliaineenakin, se oli suosittu laivanpohjaväri ehkäistessään tehokkaasti vesikasvillisuutta, sitä käytettiin painovärinä, vaatteiden ja paperien värjäämiseen - ja elintarvikevärinä makeisten värjäämiseen. Etenkin vihreiden tapettien valmistus oli jättimäinen bisnes ja tapetista tuli sen verran edullista, että hieman heikkotuloisemmallakin porvariskodilla oli varaa hankkia sitä. Kymmenen vuotta sitten Wired-lehti nosti artikkelissa This Artist Painted With Poison (Kristen Philipkoski, 6.12.2003) esiin rakastetun tapettisuunnittelija William Morrisin myrkkytapetit ja välinpitämättömyyden myrkkyjä kohtaan, mutta Morris ei ollut suinkaan ainoa. Käytännössä myrkkyvihreää käyttivät 1800-luvun loppupuolelle kaikki tapettivalmistajat, koska se oli ainoa edullinen ja ainoa todella vihreä vihreä pigmentti tarkoitukseen, eikä aniliinivihreistä ollut pitkään aikaan korviketta sille kirkkaudessa ja värinkestossa. Vuonna 1858 Journal of the Society of Arts (nro. 307) julkaistussa Arsenic in Paper-Hangings -artikkelissa lainataan kappaleita lehden julkaisuaikaan vielä julkaisemattomasta Alfred S. Taylorin kirjasta "On Poisons", jossa mainitaan, että  yksi lontoolainen tapettivalmistaja käytti yksinään kaksi tonnia arsenikkia viikossa vihreän pigmentin valmistamiseen (mittayksikkö on todennäköisesti pauna?). Artikkeli oli ainakin väliaikainen päätepiste keskustelulle, jota oli käyty Journal of the Society of Arts -julkaisun useissa numeroissa samana vuonna. Arsenikkitapettien puolustajat puolustivat niitä tavalla, joka näin jälkikäteen tuntuu käsittämättömältä - ja laittaa epäilemään, mikä puolustajien motiivina oli? Omat bisnekset väriaineteollisuudessa? Sukulaisten sijoitukset tapettiteollisuuteen?

Arsenikkivärien ja -tuotteiden vaarallisuudesta oli ollut yksittäisiä juttuja ja huomioita jo useita vuosia, 1800-luvun alkupuolelta saakka, mutta keskustelua asiasta ei juuri ollut ennen 1850-lukua. Vuonna 1857 birminghamilainen lääkäri William Hinds julkaisi artikkelin omasta henkilökohtaisesta kokemuksestaan. Siinä hän kertoi, kuinka oli vuosia aiemmin vuorannut työhuoneensa kauniilla vihreällä tapetilla, ja kuinka jo muutamien tuntien jälkeen tuli huonovointiseksi huoneessa. Sama huono olo palasi aina, kun hän tuli huoneeseen ja lopulta lääkäri keksi, että syy on tapetissa. Hinds analysoi tapetin, löysi siitä arsenikkia, poistatti sen seinistä ja sen jälkeen oireet eivät enää palanneet. Hinds kuitenkin kuvitteli olevansa erityisen herkkä, ja koska vastaavista oireista ei tuolloin vielä raportoitu - tai ainakaan mahdollisissa epäilyttävissä kuoleman- tai sairastapauksissa tapeteista ei puhuttu - hän ei miettinyt asiaa sen enempää. Asia tuli uudelleen esiin kahdeksan vuotta myöhemmin, kun birminghamilainen liikemies ja hänen vaimonsa tulivat Hindsin hoidettavaksi. Pariskunta matkusti merenrannalle viikoksi toipumaan, jolloin oireet - yleinen heikkous, päänsärky, aristavat silmät, kipeä kurkku ja päänsärky - hävisivät, mutta kotona ne palasivat samantien takaisin. Lopulta joku keksi ehdottaa, että kahden huoneen uudet, kirkkaanvihreät tapetit poistettaisiin. Viikon kuluttua pariskunta - ja heidän papukaijansa - olivat kaikki toipuneet. Hinds muisti omat kokemuksensa ja kirjoitti niistä lehteen. Syyksi hän arveli sitä, että joissakin tapeteissa arseeniväri ei ollut kunnolla tarttunut paperiin ja irtosi pölyjä pyyhkiessäkin.

Hindsin kirjoitus herätti myös muita tiedemiehiä. Vuoden 1858 alussa lääkäri Alfred Swaine Taylor esitteli Englannin parlamentin ylähuoneelle huolensa myrkyistä (ei vain arsenikista) tapeteissa. Heti seuraavana päivänä The Times -lehdessä julkaistiin tohtori Halleyn kokemus: myös hän oli tapetoinut työhuoneensa vihreällä tapetilla muutamaa vuotta aiemmin, muttei ollut tajunnut tapetin ja myrkytysoireiden yhteyttä ennen Hindsin kirjoitusta. Pharmaneutical Journal -lehteen Halley kirjoitti arsenikkikristallihavainnoistaan huoneessaan. Huoli sai Englannin parlamentin ylähuoneen heräämään ja se antoi kemisti Phillipsille toimeksiannoksi tutkia, kuinka arseenipitoisista tapeteista irtoaa ilmaan arsenikkihitusia. Journal of the Society of Arts  -lehdessä keskustelu purskahti käyntiin, kun se julkaisi Phillipsin kirjoittaman raportin numerossa 301 (27.8.1858). Raportin alussa Phillips viittaa tohtori Halleyn Pharmaneutical Journal -lehden kirjoitukseen ja toteaa tohtorin tulkinnat arsenikkikristalleista vääräksi. Selontekonsa päätteksi hän huomauttaa itse asuvansa asunnossa, jossa on arseenitapeteilla vuorattuja huoneita:

It may be proper to mention that I and my family occupied a sitting-room three years, the walls of which were covered with paper heavily laden with arsenite of copper, and that for the same period my bed-room was also papered with arsenical hangings, yet neither I nor any member of my family experienced the slightest ill effect from such paper.

Tohtori Halley vastasi viestiin tietenkin puolustamalla omaa koettaan ja tutkimustuloksiaan ja oikoo Phillipsin vääriä tulkintoja. Hän lisäsi vastineensa loppuun, "reiluuden nimissä", että arsenikkikristalleita ei irronnut kaikissa kokeissa. Tohtori Halleyn mielestä tämä saattoi selittää sen, miksi jotkut arseenipapereilla vuorattujen huoneiden asukit eivät kärsineet myrkytysoireista - mutta toisaalta tohtori tiesi omasta kokemuksestaan lukemattomia tapauksia, joissa arsenikkitapetit olivat syypää myrkytykseen. Halleyn kirjoitus sai liikkeelle lisää arseenitapettien puolustajia, eikä tohtorin varoittelua arseenitapettien myrkyllisyydestä katsottu hyvällä.

This is not, however, the principal reason why we have noticed Mr. Phillips's admirable Report. It is, we conceive, of the greatest importance that the public should be put on their guard against the too easy reception of assumed chemical conclusions. [---] We have no doubt of the perfect good faith of the physician who called the attention of the public to his presumed discovery. He did so from a praiseworthy motive. But we hope the exposure of his defective analysis will caution others from intruding their imperfect determinations on the public, to the serious detriment, it may be, of their honest neighbours.

Voimakkaimmin puolustautuivat tietenkin tapettien myyjät ja valmistajat, jotka tarjoutuivat vaikka syömään tapettia ja jotkut jopa nuolivat tapetteja osoittaakseen, ettei niistä irronnut väriä - eikä arsenikkia.

Kirjeenvaihto kuvaa hyvin sitä, kuinka tietämättömyys siitä, mitä ei tiedetty eikä osattu kuvitella, suisti koko arsenikkikeskustelun pois fokuksesta. Tohtori Halley oli todennäköisesti väärässä arsenikkikiteistä työhuoneensa ilmassa, vaikka olikin oikeassa siinä, että vika oli tapeteissa.Vihreissä huoneissa sairastelu ja oireiden päättyminen heti, kun huoneista poistui, oli niin ilmeistä, ettei voi kuin ihmetellä, miten tämä yhteys pystyttiin niin kauan aikaa sivuuttamaan, vaikka varsinkin 1800-luvun loppupuolella tapauksia raportoitiin jatkuvasti. Mutta vuoden 1858 väittelyssä Halleyn vastustajat keskittyivät niin kiihkeästi osoittamaan hänen väärät johtopäätelmänsä, että koko todisteluketju meni vinksalleen. Lopputulemaksi näyttää tulleen mustavalkoinen päätelmä, että jos Halley on havainnollaan väärässä, vika ei voi olla tapetissa.

Tosiasiassa kukaan keskusteluun osallistuneista ei tiennyt myrkytysten syytä, ei edes tohtori Halley. Arsenikki tiedettiin vaaralliseksi, mutta vain jauhemuodossaan. Tapettien ajateltiin olevan vaarallisia vain, jos niitä jatkuvasti kosketteli tai jos niiden pinta pääsi hajoamaan ja värihiutaleita - tai arsenikkikristalleja - pääsi huoneilmaan ja sitä kautta tulisi hengitettyä tai nieltyä. Uskottiin, että vaara pystyttiin välttämään sillä, että tapettien valmistamiselle asetettaisiin jonkinlainen laaduntarkkailu, joka estäisi huonompilaatuisten tapettien myymisen, tai että tapetit lakattaisiin tai muuten pintakäsiteltäisiin huolellisesti niin, ettei arsenikilla ollut mitään irtoamismahdollisuutta. Kaikkialla tiedostettiin varsin hyvin se, että tapettien asentajat ja muut käsittelijät saivat myrkytysoireita, koska etenkin huonompilaatuisista tapeteista väriä irtosi paperin taittuessa ja sitä liikuteltaessa, mutta kukaan ei tullut ajatelleeksi, että myrkytys voisi tapahtua muullakin tavalla kuin fyysisistä hiutaleista tai kristalleista. Ajatus siitä, että arsenikki olisi päässyt sopivan pintakäsittelyn alta mitenkään vuotamaan ja tappamaan ihmisiä, tuntui täysin naurettavalta, tapettien käytön lopettaminen tuntui arseenivihreiden puolustajien mielestä täysin liioitellulta ratkaisulta.

Tiedemiehet ja lääkärit jakautuivat asiassa kahteen eri koulukuntaan. Toiset käyttivät puhdasta järkeä: jos sairas- ja kuolemantapausten yhteinen nimittäjä oli vihreä huone ja sairastapauksissa oireet helpottivat, kun huoneesta poistuttiin, syyn oli pakko olla tapetissa. Kansan keskuudessa vihreä myrkkytapetti tunnettiin ainakin jollakin tasolla: myrkynvihreä tiedettiin puheessa ja vitseissä  - ja 1800-luvulla ilmestyi Englannissa useampikin kirja, jossa murhavälineenä on myrkynvihreä tapetti. Tästä yleisestä tietoudesta ja lukemattomista todisteista huolimatta toinen koulukunta pohjasi omaan tieteelliseen asiantuntemukseensa: kaikki vihreissä arsenikkitapetein vuoratuissa huoneissa asuvat eivät suinkaan sairastuneet, siksi yhteinen nimittäjä ei voinut olla tapeteissa.

Tapettien puolustajat pitivät omasta näkökulmastaan kynsin hampain kiinni silloinkin, kun englantilaiset lehdet vuonna 1862 kirjoittivat Lontoon Limehousen alueen tragediasta: perheestä oli kuollut ensin yksi lapsi, sitten toinen ja vielä kolmas. Oireet tulkittiin kurkkumädäksi, kunnes perheen kotona vieraillut terveysvirkailija tuli toiseen johtopäätökseen huomattuaan vihreän tapetin lastenhuoneessa. The Times uutisoi asiasta ja uusi keskustelu heräsi, tällä kertaa normaalin väestön keskuudessa. Yksi "A. Sufferer" -nimimerkillä kirjoittanut kansalainen kertoi omista kokemuksistaan tapettivalmistajan kanssa, joka "oli kieltänyt sen mahdollisuuden, että tapetti voisi olla myrkyllistä ja tarjoutui syömään paunan paperia". Keskustelu jatkui kiivaana jonkin aikaa, ennenkuin vaimeni taas joksikin aikaa.

Limehousen tapaus ei ollut ainoa laatuaan ja silloin tällöin englantilaislehdissä purskahti esille juttuja, joista osa kantautui Suomenkin sanomalehtiin. Silti tapettivalmistajien tilanne ei heikentynyt millään saralla vuosiin, vaan he saattoivat rauhassa jatkaa tapettien myymistä ja uusien mallien kehittämistä ja tapetit pysyivät vuosi toisensa jälkeen suosikkituotteina. Jo vuonna 1858 Taylor suositteli "On Poisons" -tekstissään, että arseenipitoisten tapettien sijaan valittaisiin muita, vaikka sitten suuremmalla hinnalla, ja mikäli vihreän arseenivärin valmistus jatkuisi, pitäisi tapetteihin liimata myrkkysymboli, kallo sääriluineen, moton memento mori kera - jotta tieto tapetin myrkyllisyydestä varmasti kulkeutuisi sille, joka tapettia ripustaa. Kuinka hyvin ostava yleisö tiesi tapettien vaarat? Suuren yleisön saatavilla olevat sanomalehdet - myös Suomessa - kirjoittivat ahkerasti uusista myrkytystapauksista ja kuolemista, joten ehkä kysymys olikin vain siitä, että myrkky tuntui pieneltä pahalta siihen verrattuna, kuinka elegantin kodin sillä sai rakennettua. Ja mihin lukijat olisivat uskoneet, kun osa tutkijoista oli vakuuttunut myrkyllisyydestä ja osa vakuutteli päinvastaista? Ehkä kukin valitsi itselleen mieluisimman vaihtoehdon tai yksinkertaisesti päätti olla välittämättä.

---

Syy korkeaan myrkytysasteeseen löytyi lopulta vasta 1890-luvulla: kyse ei ollut pelkästään arseenitapetista, vaan olosuhteista, missä myrkyt pääsivät irtoamaan. Italialainen biokemisti B. Gosio huomasi, että arseenivihreää sisältävä tapetti tummui ja alkoi homehtua Pohjois-Euroopan viileässä ja kosteassa ilmastossa nopeasti. Tapettiliisterissä pesinyt homesieni Penicillium brevicaule hajotti arseenipitoista väriä - homehtuessaan tapeteista alkoi siis haihtua ilmaan kupariarseniittia, jota hengittäessä arsenikkimyrkytys on todennäköinen. Ilmiö nimettiin Gosion taudiksi ja maailmalla myrkylliset tapettihöyryt tunnetaan myös nimellä Gosion kaasu (Gosio gas). Vuonna 1945 Frederick Challenger tunnisti syntyneen kaasun trimetyyliarseeniksi.

Varsinaisen myyntikiellon aikaansaaminen kesti Suomessakin melkein puoli vuosisataa. Kaksikymmentä seitsemän vuotta sen jälkeen, kun von Haartman oli ilmoittanut senaatille värin vaarallisuudesta, vuonna 1868, annettiin  asetusehdotusta varten lausunto, jonka mukaan mm. arsenikkipitoisia värejä sisältävien seinäpaperien, kierrekaihtimien, kankaiden ja leikkikalujen tuonti, valmistus ja myynti oli kiellettävä. Varsinainen myyntikielto "Myrkkyjen kaupitsemisesta sekä mitä muutoin on otettava huomioon koskien myrkyllisiä aineita ja tavaroita" annettiin Suomessa kuitenkin vasta 1888 asetuksessa. Myyntikielto koski pigmenttinä tai maaliaineena myytävää keisarinvihreää ja muita arseenivärejä tai niillä valmistettuja tapetteja, vaatteita tai tavaroita, mutta ei ulottunut pelloille tai kasvihuoneisiin saakka. Ehkä naivisti uskottiin, että sade huuhtoo pelloilta myrkyt pois. Onneksemme arseeni- ja lyijypitoisten myrkkyjen käyttö kemiallisina hyönteistuloaineina yleistyi Suomessa vasta 1920- ja 1930-luvuilla, eikä niitä enää (todennäköisesti) käytetty 1940-luvun jälkeen, mutta ainakin vielä 1940-luvulla schweinfurtinvihreää - tosin eri nimellä - käytettiin torjunta-aineena kasvihuoneissa. Euroopassa schweinfurtinvihreä vedettiin  lopullisesti markkinoilta myös hyönteismyrkkynä sen korkean myrkkypitoisuuden vuoksi vasta 1960-luvulla.



Ps. Lue lisää schweinfurtin vihreästä ja lisää scheelenvihreästä - jälkimmäiseltä sivulta löytyy myös

(Journal of the Societyn keskustelu julkaistu suurimmaksi osaksi Coloriastossa:
Arsenic in Paper-Hangings. (Journal of the Society of Arts 301, 27.8.1858)
Arsenic in Paper-Hangings. (Journal of the Society of Arts 304, 17.9.1858)
Arsenic in Paper-Hangings. (Journal of the Society of Arts 307, 8.10.1858)

Suomalaisia värjäysreseptejä

Luoho. Icones et descriptiones Graminum austriacorum. Vindobonae: A. Schmidt, 1801-1809.

Muutama päivä sitten pääsin vihdoin jatkamaan suomalaisten värjäysohjeiden ja vanhojen värikasvijuttujen lisäilyä Coloriastoon, tällä kertaa Kotitaide-lehden 1900-luvun alun numeroista.

Yleensä 1900-luvun alun ohjeissa toistetaan hyvin paljon samaa. Se johtuu paljolti siitä, että luonnonvärjäyksen perinne pääsi 1800-luvun loppupuoliskolla usein paikoin unohtumaan täysin. Perinteen unohtumiseen ei välttämättä vaadita kuin yksi sukupolvi, jolle uusi keksintö - tässä tapauksessa "pussivärit" eli teollisesti valmistetut värit - tarkoittaa samanlaista edistysaskelta kuin mitä internet ja älypuhelimet ovat olleet meidän sukupolvellemme viimeisen parin vuosikymmenen aikana. Täysin keinotekoiset tervaväriaineet keksittiin 1850-luvulla Englannissa. Väriteollisuus kehittyi muutamassa vuodessa valtavaksi bisnekseksi, tervavärit kattoivat ennen näkemättömän suuren väriskaalan ja niiden käyttö levisi kulovalkean tavoin ympäri maailmaa. Edulliset ja helppokäyttöiset pussivärit valloittivat nopeasti myös Suomen.

1800-luvun emännälle värjäily ei ollut useinkaan vapaa-ajan harrastus, vaan eräänlaista vaatteiden ylläpitotyötä. Tähän tarpeeseen pussivärit olivat nopeita ja vaivattomia: ne säästivät aikaa muuhun ja niistä sai pienellä rahalla monta kertaa kirkkaampia värejä kuin oman reviirin kasveista tai aiemmin maahantuoduista kasviväreistä. Räikeitä, huomauttivat mm. luonnonvärjäyskursseja 1900-luvun alussa järjestäneet Suomen Käsityön Ystävät, jotka halusivat palauttaa kadonneen kansantaidon takaisin kansalle.

Suomen käsityön ystävät ilmaisi huolensa kadonneesta taidosta ja silmiin pistävistä ja makuaistia loukkaavista väreistä useassa lehtijutussa ja varmaan myös palopuheissaan suomalaisen käsityön puolesta. Vaikka vanhat jutut tuntuvat välillä paatoksellisiltakin, niissä oli paljon asiaa. Monet tervaväriaineista olivat, elleivät suorastaan myrkyllisiä, niin vähintään haitallisia. Monesta löytyi raskasmetalleja tai arsenikkia ja värimyrkytykset olivat yleisiä. Yhdistys sai puoltaa kantaansa hyvinkin voimakkain sanallisin ottein, koska tuolloin perinteiden uudelleen löytämistä ja luonnonmukaisuutta ei juurikaan arvostettu, vaan se nähtiin lähinnä takapajuisena ajatteluna, joka seisoi edistyksen tiellä. Aikakauden kirjoittelu puolesta ja vastaan on suoranaista sanasotaa: kyse ei ole ollut mistään yhdentekevästä asiasta.

Suomen käsityön ystävät ei vain puhunut, vaan myös toimi. Koska Suomesta oli kasvivärjäyksen taito kadonnut, piti sitä hakea muualta. Yhdistyksen ihanne-esimerkki löytyi Norjasta, missä sikäläinen aktiivinen yhdistys oli paitsi kouluttanut useita maan emäntiä värjäämään kasveilla, se oli myös perustanut oman värjäämön, josta Suomen käsityön ystävät otti mallia syksyllä 1902, kun heidän pieni kasvivärjäyslaitoksensa perustettiin Helsinkiin. Samana vuonna, ennen värjäämön perustamista, yhdistys lähetti matkaan suomalaisen rouva Alina Hellénin, joka osallistui Norjassa, Kristianiassa kasvivärjäyskurssille. Suomeen palattuaan Hellén kirjoitti kirjan Ohjeita kotivärjäykseen kasviaineilla, joka julkaistiin niin suomeksi kuin ruotsiksikin muutaman vuoden kuluttua ja josta otettiin seuraavan viidentoista vuoden aikana useita painoksia. Kirjan julkaisemisen lisäksi yhdistys kurssitti seuraavien vuosien aikana ahkerasti naisväkeä ympäri Suomea.

Uskoisin, että tästä on syy, miksi monissa lehdissä julkaistut tai käsinkirjoitetuista vihkosista kootut 1900-luvun alun värjäysohjeet ovat melkein kaikki samoja. Monen ohjeen alkuperä löytyy Hellénin kirjasta ja monen vihkon tekstit todennäköisesti Suomen käsityön ystävien järjestämän kurssin jäljiltä. Todennäköisesti tällaiselta kurssilta on myös Coloriastosta löytyvä Hilja-mummon sinikantinen vihko, jonka julkaisuoikeuden Hilja-mummon jälkeläiset ovat ystävällisesti Coloriastolle lahjoittaneet.

---

Tällä kertaa kuitenkin törmäsin johonkin ihan uuteen. Tai vanhaan sikäli, että Kotitaide-lehden päiväys on vuodelta 1903, mutta normaalien indigo, krappi, koivunlehtilinjan ja keltaisten ja ruskeiden sävyjen sijaan tarjolla onkin reseptejä vihreään ja punaiseen - kasveista, joista muutamista en ollut edes kuullut. Vihreää saa jutun mukaan luohosta, (järvi)ruokosta, siniheinästä, pietaryrtistä, häränkielestä (rohtorasti) ja apilasta. Punaista mataroiden lisäksi humalanvieraasta, neidonkaalista (kyläneidonkieli), meiramista ja variksenmarjasta.

Muutama vuosi sitten kokeilimme Rymättylässä Wanhat reseptit -kurssilla värjäämistä kaislan kukkaröyhyllä, ja tuloksena oli aivan huimaavan hieno vihreä. Olen kokeillut viskellä kattilaan vaikka mitä kasveja, mutten tiedä, miksei mieleeni ole tullut kokeilla noita kukko-vai-kana-kasveja (ainakin nurmilauhaa olen nähnyt jossain lähistöllä; sitä ei ole mainittu tässä, mutta luoho on hyvin samannäköistä).

Koko juttu löytyy osoitteesta:http://coloriasto.blogspot.fi/2013/07/luonnonvari-resepteja.html
(ja lisää tulee parin viikon sisällä).

Punaista eri kielin

Pitkäaikainen tavoitteeni tehdä jotain värillistä printtiä (ja kerätä myyntituloista rahaa myös Colorian ja sen sivuprojektien ylläpitoon) on vihdoin toteutunut. Sain kesäkuun alussa painosta A5-kokoisia kortteja, A3-julisteita ja A2-julisteita, joissa on yksi väri monella eri kielellä. Ensimmäinen väri on punainen ja lisävärejä tulee syksymmällä. (Ja mainittakoon tässä myös pieni kömmähdys: yhdellä kielellä sana on kahteen kertaan...)

Julisteiden mukana tulee "kielikartta", joissa näkyy, millä kielillä kukin väri on kirjoitettu. Kortin taustapuolelle on painettu QR-koodi, joka ohjaa sekä suomen- että englanninkieliseen kielikarttaan. Myöhemmin (=kunhan vain ehdin) kielikarttoihin pääsee myös tämän blogin sivupalstasta, Colorian pääsivulta sekä Kuvituksia.comin julistesivulta.


KORTTI A5 
1,50 € / kpl + postitus- ja käsittelykulut
Kortti on painettu 300g/m2 kartongille ja sen kuvapuoli on pinnoitettu kiiltävällä UV-lakalla. Taustapuoli on pinnottamaton (siihen voi kirjoittaa). Taustapuolella on QR-koodit sanakarttoihin.

Postitus- ja käsittelykulut Suomeen:

• 1-9 korttia: 1,50€ 
• 10-24 korttia: 2€ 
• 25 korttia tai yli: postikulut ilmaiseksi

Tietoa lähetyskuluista muihin maihin löytyy kuvituksia.comin infosivulta.

JULISTE A3 
10,00 € / kpl + postitus- ja käsittelykulut
A3-juliste on painettu 250g/m2 kuvapainopaperille ja se on pinnoitettu mattapintaisella UV-lakalla.


JULISTE A2 
15,00 € / kpl + postitus- ja käsittelykulut
A2-juliste on painettu 250g/m2 kuvapainopaperille ja se on pinnoitettu superkiiltävällä UV-lakalla.

Julisteiden (A3 ja A2) postikulut tiedän parin viikon päästä, mutta kiireisille pistän vaikka heti tulemaan hintaan 1-3 kpl/7€.

Jyväskyläläisille tai kaupungista läpikulkeville voin toimittaa julisteita myös taiteilijaseuran Galleria Beckeriin parin päivän varoitusajalla. Maksun voi hoitaa käteisellä paikan päällä, eikä postitus- tai käsittelykuluja tule.

Lisätietoja jälleenmyyjistä tulee lähiaikoina. Ja jos olet kiinnostunut ryhtymään näiden tuotteiden jälleenmyyjäksi, ota yhteyttä sähköpostilla: paivi.hintsanen (a) coloria.net

Tietoa saa levittää :)

Ps. Eiköhän tällä innolla jaksa päivitellä vähän Coloriaa ja myös sen sisarsivua Coloriastoa, johon on tarkoitus heinäkuun aikana lisätä mm. muutamia vanhoja suomalaisia värjäysohjeita!

Kukkien väreistä ja muustakin

Muutama päivä sitten intouduin Risto Niemi-Pynttärin kirjoituksesta Punaista ja varsinkin sinistä biotaiteessa niin paljon, että äidyin kirjoittamaan juttuun pienen kommentin, joka sitten yllätyksekseni venyikin aika pitkäksi - ja lähti ihan omille poluilleen. Koska Colorian blogissa on ollut ajanpuutteen ja pienten vastoinkäymisten vuoksi melko hiljaista, päätinpä samantien laittaa kommenttini tännekin.

---

En ole kukkaihminen, mutta väri-ihminen kyllä, ja kukkien paradoksaalisen hieno värimaailma sekä jonkinlainen yhtäaikainen saavutettavuus ja saavuttamattomuus kiehtovat. Värimuunnoksiin pyrkivillä jalostajilla kyse on aivan puhtaasta, itsenäisestä värin tavoittelusta: loistavat kukat miten hienossa väriloistossaan tahansa, kukintovärien hyödyntäminen muuhun kuin silmäniloksi tai jalostajansa kunnianosoitukseksi on suurimmassa tapauksessa miltei mahdotonta. Kasvien varsista, juurista ja lehdistä saa käyttövärejäkin (yleisesti keltaisia ja rusehtavia, muutamista kasveista punaistakin ja indigo-kasveista eri prosesseilla sinistä), mutta kukinnot eivät juurikaan tällaisia käyttövärejä anna. Kukinnoista voi eristää ja on eristettykin värejä, joita aikanaan niitä on käytetty erityisesti (harrastaja-)vesiväreissä. Mutta ruiskukan sinisellä maalattu taivas tai lehdistä puserretuilla vihreillä värjätyt niityt ovat alkaneet haihtua jo auringon ensimmäisistä kosketuksista. Värjäystarkoituksiin tai jämerämpiin keittovalmistettuihin maaleihin kukkivista osista saatuja väriaineita ei ole voinut käyttää, koska suurin osa väriaineista hajoaa keitettäessä.

Kukkien väritavoittelulla on siis ollut tässä mielessä vain esteettinen merkitys, ja etenkin kukkalajikkeille epäluontaisten värien luominen on saanut ajan mittaan pakkomielteisiäkin piirteitä. Ilmiö ei ole ohi nykyäänkään, kauneuden tavoittelu vain on saanut yhä suuremman mittakaavan ja yhä absurdimpia piirteitä. Tämän päivän musta tulppaani, tavoitelluin kukka – mahdoton mahdollisuus, on sininen ruusu. Nyt kukat ovat maailmanlaajuista kauppatavaraa, joiden patenteissa ja tuotantokaavoissa liikkuu miljoonia – ellei miljardeja. Kyllä: patenteissa. (Geenimanipuloidut) leikkokukat ovat miljoonabisnestä siinä missä lampaanliha tai intialaisten lasten kokoonkursimat jalkapallotkin. Paitsi että nykyään kukat eivät ole vain pelloissa riveinä kasvavia kauniita kukkasia, eivätkä niitä kasvata yksittäiset viljelijät tai perinteiset kukkatalot, vaan kasvatus – tai pitäisikö paremminkin sanoa: tuotanto ja tuotekehittely – on geeniteknologiayritysten hallussa. Sinisten ruusujen markkinajohtaja on tällä hetkellä australialainen biotekniikkayritys Florigene, jonka nimestäkin voi päätellä yhteyden kasveihin ja geeneihin. Sillä on jo useampia tavaramerkittyjä geenimanipuloituja “sinisiä” ruusuja ja neilikoita omassa Florigene Moonseries -tuotesarjassaan. Kirjoittelin viisi vuotta sitten Coloria-blogiin jutun sinisestä ruususta. Tuolloin uskottiin, että sinisen ruusun kehittely on lähellä läpimurtoa, mutta Florigenen sivuilla lukee edelleen: “Future home of the blue rose”.

Kukintojen värin tavoittelun rinnalla kulkee myös kasvivärien tavoittelun tarina, joka on aivan erilainen, mutta ehkä vielä omalla tavallaan paradoksaalisempi. Vaikein väri ei nimittäin ole ollut sininen, eikä edes musta, vaan vihreä. Sitä vihreää, mikä on kasveissa kaikkialla ja mikä kesäisin ympäröi meidät kaikki, on ollut melkein mahdotonta saada kasveista ulos. Kuten sanottua, keltaisia ja ruskean sävyjä saa hyvinkin helposti sekä kasveista että maasta, joskin on vain muutama keltainen kasviväriaine, joka ei haalistu nopeasti. Punaisen kasvivärin tekeminen vaatii aikaa ja vaivaa (mm. mataran juuri), mutta maasta (punamulta) sitä on saanut helposti. Mustaa saatiin hiilestä tai vaatteisiin värjäämälllä useita kerroksia tummia värejä päällekkäin raudan kanssa. Sininen on ollut suomalaisille vähän hankalampi. Kasvimaailmasta sitä saa värimorsingosta, joka kasvaa rannikkoseuduilla, ja jota Euroopassa aikanaan viljeltiin laajalti. Morsingon sininen väriaine on samaa indigoa, mitä myöhemmin saatiin tuotettua helpommalla ja edullisemmalla prosessilla Intiasta (mihin väriaineen nimikin viittaa). Epäorgaanisia sinisiä on saatu erilaisista luonnon kuparia sisältävistä kivistä, kuten suhteellisen yleisestä taivaansinisestä atsuriitista ja harvinaisemmasta syvän sinisestä ultramariinikivestä (lasuurikivi; jota löytyi vain hankalan kuljetusmatkan päästä Afganistanista, meren tuolta puolen – oltra mare; kuljetusmatkan kalleus ja vaarallinen reitti, kiven jauhamisen kommervenkit ja siitä saatavan sinisen syvä väri teki pigmentistä kalliin). Sinisiä kuitenkin osattiin valmistaa kuparista keinotekoisestikin jo Egyptin valtakauden aikoina.

Vihreää löytyi jonkin verran maalaustarkoituksiin (kuparimalmit, kuten malakiitti tai erilaiset keinotekoiset värit), mutta epäorgaanisia värejä ei voi käyttää tekstiilien värjäykseen. Vihreitä vaatteita varten piti vihreä saada orgaanisesta luonnosta, eikä se ollut helppoa. Ainoa keino valmistaa vihreää oli värjätä sinistä ja keltaista päällekäin. Usein näin saatu väri ei ollut välttämättä kaunein vihreä ja usein myös keltainen haalistui nopeasti ja jätti jälkeensä kauemmin kestävän sinisen. Oikean sävyisen ja kestävän vihreän tavoittelusta tuli keskiajalla teknologiakehitykseen verrattava buumi, jossa suurempi osa yrittäjiä epäonnistui kuin onnistui. Hyvien vihreiden valmistus sekoittamalla värimorsingon sinisestä ja resedan keltaisesta taidettiin muutamissa harvoissa paikoissa, kuten Englannin Lincolnin kaupungissa. Kaupunki oli tunnettu kauniista ja kalliista vihreästä väristään, joka on tallennettu jo kirjallisuuteen: “When they were clothed in Lyncolne grene they kest away their gray”, loilottavat Robin Hood -balladit. Aikalaiset osasivat jo tuosta päätellä, että metsän veikkonen oli rikas aatelismies, koska kenelläkään muulla ei olisi ollut mahdollisuutta päästä käsiksi tuohon keskiajan symboliväriksi nousseeksi vihreään väriin, ei edes iloisilla metsän miehillä.

Coloria-blogin muutamat kukkajutut: http://coloria.blogspot.fi/search/label/kukat


Ps. Muistakaa käydä tsekkaamassa myös teksti, johon tämä oli alunperin kommentti: Punaista ja varsinkin sinistä biotaiteessa

Legojen värit

Jonkin aikaa sitten Anna kysyi Colorian FB-sivulla, miksi siniset legot rikkoutuvat helpommin kuin muut. Huomasin, että netissä asiaa oli kysellyt useampikin ihminen - tämä pitää siis todennäköisesti paikkansa.

Etsiessäni vastausta Annan esittämään kysymykseen kävin useammallakin Lego-aiheisella sivulla ja huomasin legojen värimäärän pongahtaneen pilviin - ja aktiiviharrastajat ovat laatineet vaikka minkälaisia värikarttoja virallisine legonimineen. Itselläni oli lapsena 1970-luvulla melkoinen määrä legoja: valkoisia, keltaisia, punaisia, sinisiä ja muutamia harmaita (jos muistan oikein). Alustat olivat harmaita ja vihreitä, mutta vihreitä legopalikoita ei omista legoistani löytynyt. Peruspalikoita, ei avaruusaluksia, kauko-ohjattavia autoja ja pieniä linnoituksia ja kaupunkeja erikosilegoineen - joita sain kyllä veljelleni muutamia vuosia myöhemmin rakennella.

Olin melko varma, että legojen väri-ilotulitus on ollut viimeisen muutaman vuosikymmenen juttu ja tapahtunut aikuisaikanani (miksi tätä kutsuisi, post-legokaudellani?), joten olin aika hämmentynyt, kun luin, että jo Legon alkuvuosina palikoissa oli melkoinen värivalikoima. Tanskalaisen lelutehtaan nimi Lego (tulee tanskankielisistä sanoista leg godt, "leiki hyvin") otettiin käyttöön jo vuonna 1934, ennenkuin firma alkoi valmistaa leluja muovista (yhtiö valmisti myös puuleluja vuoteen 1960 saakka). Mutta vielä kesti jonkin aikaa, ennenkuin legoista alettiin myydä Lego-nimellä, vaikka jo vuonna 1950 valmistettujen legojen onttoon pohjaan on kaiverrettu sana LEGO. Vuonna 1949 selluloosa-asetaatista valmistetut legot tulivat markkinoille nimellä ABB (Automatic Binding Bricks) ja perusvalikoimaan kuului viisi väreiä: valkoinen, punainen, keltainen, vihreä ja sininen. Seuraavana vuonna legovärien määrä miltei viisinkertaistui, kun värejä oli saatavilla yhteensä 24:  kolme erilaista keltaista ja oranssi, kolme punaista, neljä sinistä, neljä vihreää, kaksi valkoista, violetti, vaaleanpunainen, ruskea ja läpinäkyvä lego. Saatavilla oli myös marmorikuvioituja legoja, joiden myyntihinta oli alempi, koska niitä pidettiin huonompilaatuisina. Värivalikoima ei kuitenkaan löytynyt yhdestä paketista, vaan legoja valmistettiin eri värisinä kolmessa eri tehtaassa: tanskalaisen LEGO-tehtaan lisäksi Ruotsissa legoja valmisti Geas Konstharts ja Norjassa A/S Norske LEGO. Mistään en löytänyt tietoa, olivatko värierot tahallisia vai tahattomia. Sävyerot saattoivat johtua yksinkertaisesti muovivärien epätarkoista sekoitussuhteista.

Vuonna 1953 Legoja myytiin nimellä Lego Mursten (Lego-tiili) ja niiden värivalikoima supistui (joidenkin lähteiden mukaan vasta 1956): valkoinen, keltainen, punainen ja sininen sekä läpikuultava. Vihreä oli hyvin harvinainen.

Vuonna 1958 nimeksi vakiintui LEGO ja myös palikan alaosa muuttui: aiemmin ontoon pohjaan tuli pienet putket, jotka kiinnittyivät paremmin - ja muutoksen myötä legojen värit vähenivät kahteen. Värivalikoiman vähentyi ennenkuin legojen rakennusaine muuttui 1963 ABS-muoviin (akryylinitriilibutadieenistyreeni), jota käytetään legojen valmistuksessa edelleenkin.

Pitkän aikaa legoja oli saatavilla vain punaisena ja valkoisena. Vihreä jäi vain alustoihin ja puihin; siniset, keltaiset ja mustat legot olivat harvinaisempia, mutta alkoivat yleistyä 1970-luvulle tultaessa. 1970-luvun lopussa legovärikartalle ilmestyivät myös vaaleanpunainen ja vihreä, jotka eivät kuitenkaan olleet perusseteissä kovin yleisiä. Vuosien 1978-1997 välillä legojen värivalikoima lisääntyi ensin sataan väiin ja sitten laman ja LEGO-yhtiöiden talousongelmien vuoksi tipahti noin viiteen kymmeneen väriin. Ainoa syy, minkä itse keksin alkuaikojen värien vähentämiselle, on niiden turvallisuus. Vaikka legoilla leikkivät vanhemmatkin lapset, kyllä moni niistä kuitenkin päätyy leikkiessä suun kautta paikalleen. Varmistusta en kuitenkaan tälle ole löytänyt.

Aiemmin legot valmistettiin saksalaisen Bayer-yhtiön esivärjäämästä muovista. Yhtiö toimitti Lego-yhtiöille useita värimalleja testausta varten ja nykyään noista testikappaleista on tullut melkoisia keräilyharvinaisuuksia. Vuonna 2004 LEGO lakkasi käyttämästä valmiita värisekoituksia pudottaakseen legojen valmistuskustannuksia ja nykyään LEGO hankkii värjäämätöntä ABS-muovia useammista paikoista ja tehtaat sekoittavat värinsä itse. Lego-keskustelupalstoilla lego-fanit eivät välttämättä pidä muutosta hyvänä: moni tuntuu olevan sitä mieltä, että Bayer testasi muovia toimittaessaan myös sen rakenteen ja kestävyyden, ja nyt legojen kestävyys on huomattavasti heikentynyt. Tämä ei vastaa suoraan alkuperäiseen kysymykseen siitä, miksi siniset lego-palikat rikkoutuvat useammin, mutta voi antaa vihjeitä ratkaisusta: liittyykö se jotenkin uusiin valmistustapoihin?

Myös värisävyjen muutokset ovat herättäneet yllättävän kovia reaktioita ja aiheuttanut pitkiäkin pohdintoketjuja. Kun LEGO lopetti valmiiksi värjätyn muovin hankkimisen, samalla legojen harmaat ja ruskeat sävyt muuttuivat lämpimän kellertävistä sinertäviin. Jotkut arvelevat, että värimuutoksen syynä on se, että uudet sekoitukset kestävät paremmin auringonvaloa, eivätkä kellastu samalla tavalla. Jotkut väittävät, että sinisen ja punaisen käyttö on edullisempaa muovin värjäämisessä.

Väristä löytyy vastaus sinisten palikoiden rikkoutumiseenkin. Näin kertoi LEGO service: Laadunvalvontaosastomme on kuullut tapauksista, jossa sinisissä DUPLO palikoissa on ollut ongelmia ja tapaukseen liittyen tehtiin tutkimuksia, joissa ilmeni että yhdessä sarjassa oli käytetty liikaa väriainetta. Tästä johtuen osa sinisistä palikoista oli heikompia kuin normaalisti. Ongelma on kuitenkin korjattu ja lähetämme aina uudet osat näiden viallisten tilalle.


---

Lego-wikiasta löytyy useampiakin Lego-värikattoja tutkittavaksi; sivun alareunasta löytyy linkkejä vieläkin kattavampiin väriselvityksiin. Simppeli listaus Lego-väreistä Pantone, CMYK ja RGB-arvoineen löytyy osoitteesta www.peeron.com/cgi-bin/invcgis/colorguide.cgi

Sattumalta löysin verkosta myös LEGO-värioppaan: www.l3go.bugge.com/articles/design/colour/colours.php, jossa neuvotaan paitsi legojen värivalintaa, myös sipaistaan vähän väriopin pintaa. Harmillista kyllä, sivu on jo melko vanha, eivätkä kaikki linkit toimi - eikä myöskään yhteystietosivu, jota kautta olisin voinut tiedustella mainion lego-väriympyrän käyttölupaa blogiini. Mutta itse legoväriopas on vielä ihan  toimiva sivu ja legoväriympyrän voi bongata ko. sivulta.

ps. Legon maailmanmenestykseen liittyy hieman surullinen tarina - joka ei sinänsä liity itse väriin. Tällaiset leikkipalikat eivät nimittäin - yleisestä käsityksesä huolimatta - ole Lego-yhtiöiden keksintö, eikä edes tanskalainen keksintö. Lego-yhtiö kopioi palikkansa käytännössä identtisinä englantilaisen Kiddicraft-yhtiön Self-Locking Building Brick -lelusta, joka patentointiin Englannissa 1940, yhdeksän vuotta ennen legojen keksimistä. Palikat muistuttivat niin paljon legoja, että jos kenen tahansa eteen tuotaisiin legoja ja Kiddicraft-yhtiön palikoita, suurin osa ei tunnistaisi eroa. Lego kopioi ensimmäisiin omiin palikoihinsa myös Kiddicraftin palikoissa olleen sivu-uran, johon saattoi kiinnittää erilaisia elementtejä, kuten rakennuspalikoihin kuuluvia ikkunoita. Kiddicraft-palikoiden keksijä  Hilary Fisher Page sai Englannissa useita patentteja leluilleen, mutta ne eivät päteneet Tanskassa, jossa Lego sai rauhassa myydä kopioituja palikoitaan.  Hilary Fisher Page teki itsemurhan 1957, vuotta ennenkuin Lego lanseerasi palikkansa Englannissa. Lego osti jälkikäteen oikeudet Kiddicraft-yhtiön tuotantoon vuonna 1981.

Luento Jyväskylän taidemuseossa 11.4.2013: Espanjanvihreää vaskenruostetta

LUENTO
Päivi Hintsanen: "Espanjanvihreää vaskenruostetta" 
To 11.4. 16.30-18 Jyväskylän taidemuseon holvi
Ilmainen sisäänpääsy. 

Luento esittelee espanjanvihreän pigmentin mutkikkaan matkan läpi vuosisatojen, lantakasojen uumenista alankomaalaisiin maalauksiin ja viinitarhojen tietämiltä taulujen taivaiksi. Samalla valotetaan lyhyesti Jyväskylän taidemuseossa Checkpoint Leonardo - näyttelyssä 15.3.-28.4. esillä olevan Vaskenruosteyrttitarha-teoksen taustaa. Yrttitarhassa kasvaa hiljalleen espanjanvihreää pigmenttiä. Lasipurkeissaan metallikasvit jäljittelevät hitaassa prosessissa orgaanisten kasvien elämää: kukkivat ensin ja sitten alkavat lakastua.

Lohenvärinen talous ja vaaleanpunainen urheilu

Financial Times -lehden Euroopan painoksen etusivu 13.2.2013. 125-vuotisjuhlanimero käytti samaa otsikkomallia, joka oli ollut käytössä ensimmäisessä väripaperille painetussa lehdessä 2.1.1893.

Värillisten sanomalehtien teema  jäi kiinnostamaan. Suomessa värilliselle paperille painettuja kotimaisia lehtiä ei ole silmiini sattunut (kertokaa, jos teillä on parempaa tietoa!), mutta täkäläisissä lehtitelineissä näkyy muutamakin värilliselle paperille painettu lehti. Ehkä tunnetuin niistä on The Financial Times, jota alettiin jo vuonna 1893 julkaista vaaleanpunertavalle paperille painettuna. Lohenpunainen väri oli myös valkoista edullisempaa, mutta painavampi syy lienee ollut halu erottua nopeasti muista sanomalehdistä, etenkin kilpailijastaan, Financial News -lehdestä. Värillä erottuminen on pätevä keino, ja toimii edelleen. Valtaosa sanomalehdistä on painettu valkoiselle paperille.

Sen verran triviaali asia sanomalehtien paperien väri on, että  siitä on hankala löytää tietoa, mutta sen verran löysin, The Financial Times ei ollut kuitenkaan länsimaisista lehdistä ensimmäinen värillistä paperia käyttänyt. Kirjassa Dictionary of nineteenth-century journalism: in Great Britain and Ireland (toim. Marysa L. Brake) kerrotaan, että vuonna 1881 alkoi ilmestyä Lontoon ensimmäinen, urheiluun ja murhiin erikoistunut iltapäivälehti, Evening News, joka painettiin ensin vaaleansiniselle paperille, sen jälkeen keltaiselle ja vihreälle. Kaksitoista vuotta myöhemmin Englannissa alkoi ilmestyö myös toinen iltapäivälehti, Westminster Gazette, joka painettiin vihreälle paperille. Keltaiseksi lehdistöksikin tituleeratut iltapäivälehdet eivät kuitenkaan ole saaneet kutsumanimeään värillisen painopaperinsa vuoksi, vaan siksi, että ne käyttivät huomio-otsikoissaan keltaista painoväriä - joka oli monissa lehdissä pitkään mustan lisäksi ainoa painoväri.


Värillistä paperia on käytetty etenkin erikoislehdissä, joista yksi suuri ryhmä on urheilulehdet. Englannissa ilmestyi jo 1900-luvun alussa viikonloppuisin paikallissanomalehtien jalkapallospesiaaleja, jotka oli usein painettu värilliselle paperille; mm. Burnleyssa vaaleanpunaiselle ja Sheffieldissä vihreälle. Tunnetuimpia Britanniassa ilmestyneitä urheilulehtiä oli Sporting times (1865-1932), jonka kutsumanimi oli tuttavallisesti   The Pink ’Un ("the pink one"). Vaaleanpunaiselle paperille painetuista urheilulehdistä tuli saarivaltiossa niin yleisiä, että niihin on viitattu englanniksi vain yleisnimellä the pinks - vaaleanpunaiset. Englannissa vaaleanpunaiset urheilulehdet ovat tekemässä kuolemaa - ainakin paikallislehtien vaaleanpunaiset urheiluliitteet ovat kokeneet melkoisen kadon viimeisen kymmenen vuoden aikana - mutta Italian La Gazzetta dello Sport jatkaa sikäläisissä lehtihyllyissä yhtä pinkkinä kuin aiemminkin.

Ajoittain sanomalehtiä saatettiin painaa värilliselle paperille myös hätäratkaisuna. 1860-luvulla kanadalainen The Press jouduttiin kerran painamaan tummanruskealle paperille ja kerran kirkkaankeltaiselle, koska San Franciscosta sanomalehtipaperia tuova höyryalus ei ollut tullut ajoissa.

Kotimaisista värilliselle paperille painetuista lehdistä en löytänyt tähän hätään mitään tietoa - jos joku tietää, hän vinkannee.

Keltaisia ja punaisia uutisia?

Kootessani vanhoja värijuttuja Coloriasto-sivulle, huomasin Oulun Lehti -julkaisussa vuonna 1885 julkaistun pienen jutun (nro 7, 24.1.1885):

Maailman vanhin sanomalehti on "Pekingin sanomat" Kiinassa. Se perustettiin jo w. 911, mutta alkoi ilmestyä säännöllisesti vasta w. 1361. Se annetaan nyt ylos kolmessa eri painoksessa, joista ensimmäinen "King Pau" ("asukasten lehti") painetaan keltaiselle paperille ja on hallituksen äänenkannattaja. Toinen "Tshina Pau", myöskin painettu keltaiselle paperille, sisältää kauppatietoja, ja kolmanneksi "Pitau Pau" painetaan punaiselle paperille, sisältää otteita kummastakin edellisestä ja on aiottu maaseutuja warten.

Ajatus vanhoista värillisistä sanomalehdistä viehätti, joten päätin googlata, josko lehdestä löytyisi jotain lisäinformaatiota. Mielenkiintoni todelliseen salapoliisitehtävään heräsi, kun luin Wikipedian List of the oldest newspapers -sivua, jossa lehteä ei mainittu ollenkaan. Sivu listaa Itä-Aasian vanhimmaksi sanomalehdeksi englanninkielisen The Prince of Wales Island Gazette -lehden, joka aloitti ilmestymisensä Salmisiirtokunnissa (British Malaya; nyk. Malesia) 1806. Wikipedian mukaan ensimmäinen Kiinassa ilmestynyt sanomalehti oli englanninkielinen Shanghaissa vuodesta 1850 lähtien ilmestynyt North China Herald ja ensimmäinen kiinankielinen lehti Korean Soulissa vuodesta 1883 ilmestynyt Hanseong sunbo. Samassa jutussa maailman vanhemmaksi sanomalehdeksi mainitaan saksalainen Relation aller Fürnemmen und gedenckwürdigen Historien, joka on alkanut ilmestyä 1605 Straßburgissa (lähteenä tähän tietoon on käytetty: Weber 2006, p. 396; World Association of Newspapers: "Newspapers: 400 Years Young!" - linkki nettiartikkeliin ei valitettavasti toiminut.)

Luettuani useampia vanojen suomalaisten sanomalehtien juttuja, en kaikkia ihan varauksetta pidä faktana, mutta kyllähän tämä ihmetystä herättää. Tuntuu kummalta ajatella, että juttu erivärisistä papereista olisi ihan tyhjästä tempaistu. Kiinassa värillinen paperi ei ollut harvinaisuus aikoihin: jo varhaisissa teeseremonioissa käytettiin erilaisia värillisiä papereita. Yhtä kummalta tuntuu ajatella, että maassa, jossa kirjapaino tunnettiin kauan ennen kuin Euroopassa, sitä ei olisi hyödynnetty uutisten levittämiseen.

Kysymys onkin lopulta siitä, miten sanomalehti määritellään. Pieni lisähaku toi parille muulle Wikipedia-sivuille: Newspaper ja History of Chinese newspapers. Wikipedian mukaan vasta myöhäisen Ming-dynastian ajoilta 1582 löytyy ensimmäinen viittaus  yksityisesti julkaistuihin uutispapereihin, mutta Kiinassa valtio julkaisi tipao-nimellä (dǐ bào) tunnettuja uutissivuja jo myöhäisen Han-dynastian aikaan (100-200-luvuilla). Ehkä kysymys on tästä: kirjoistusmuoto dǐ bào kuulostaa aika paljon Oulun Lehti -julkaisun mainitsemalta "paulta", joka on kaikkien kolmen mainitun lehden loppuosa. Tipao-uutiskirjeet oli kuitenkin tarkoitettu vain virkamiehille, jotka saattoivat sitten uutiskirjeiden pohjalta jakaa valitut palat kansalle. "Pekingin sanomat" voisi olla Beijing Gazette, jonka nimi kiinaksi oli Jing Bao ("pääkaupungin raportti").

Verkosta löytyy useita mainintoja siitä, että nämä viralliset kiinalaiset uutiskirjelmät (näistä käytetään englanninkielisillä sivuilla nimiä bulletin tai newspaper) oli värjätty keltaiseksi, mikä oli paitsi keisarillinen väri, myös suojasi paperia erilaisilta tuholaisilta. Sen tarkempaa tietoa sanomalehtipaperien väreistä saati sitten paperin värjäykseen käytetyistä väreistä en ollut löytää millään - kunnes muistin Kiinassa kohtuullisen paljon käytetyn huangbo-värin. Se on amurinkorkkipuusta (Phellodendron Amurense) saatavaa keltaista väriainetta, jonka pääasiallinen väriaine on berberiini. Ja siellähän asia amurinkorkkipuun sivulla http://www.coloria.net/varjays/phellodendron.htm lukee Coloriassa! Sitä, miten olen tiedon aikoinani ko. sivulle löytänyt, ei ole aavistustakaan; sivun lopussa on kuitenkin muutama lähdeviite, joista tieto saattaa löytyä. (Olin viimeksi päivittänyt sivun kahdeksan vuotta sitten, jolloin tiedossani ei ollut vielä Phellodendron Amurense -puun suomenkielistä nimeä - nyt on sekin päivitetty sivuille.)

Kiinassa on siis julkaistu keltaiselle paperille painettuja uutisia ensimmäisiltä vuosisadoilta lähtien, vaikka sanomalehdistä ei ehkä suoranaisesti voida puhuakaan. Uutispapereiden keltainen väri on mitä todennäköisimmin ollut huangbo-väriä, jonka pääasiallinen väriaine on berberiini. Berberiini on hyvä suojaamaan papereita (ja tekstiileitä) tuholaisilta, joten keltainen väri on todennäköisesti toiminut jonkinlaisena suojavärinäkin, vähintään sieniä vastaan.

Toiseen tarinaan jää sen selvittäminen, onko tuo punaiselle painettu maaseudun lehti oikeasti ollut olemassa ja jos on, millä se on värjätty.

Punaista lasia

[Saksalaista rubiinilasia, München. Kannellisen lasiastian tekijä todennäköisesti Johannes Kunckel, joka paransi rubiinilasin valmistustekniikkaa, kuva: Schtone / Wikimedia Commons]

Punainen lasi ei ole mikään tämän hetken hittituote käyttölaseissa, mutta koristelasissa punaistakin näkee ihan hyvässä määrin. Käyttölasien värikkyydellä tuotiin vaihtelua simppeleihin muotoihin esimerkiksi 1950- ja 60-luvuilla, jolloin punainen ja keltainen lasi olivat suosittuja arkiesineissäkin - huolimatta siitä, että varsinkin punaisen lasin tekeminen on aina ollut kalliimpaa kuin muiden lasin värisävyjen.

Aiemmin maailmalla punaisen värin tekemiseen on käytetty kultaa: kulta(III)oksidia on lisätty sulaan lasimassaan, jolloin lopputuloksena on saatu syvää punaista lasia. Näin aikaansaatua punaista lasia on kutsuttu nimellä (kulta)rubiinilasi (Rubino Oro). Todennäköisesti lasin valmistustaito tunnettiin jo antiikin Roomassa, vaikkakin sen valmistustaito hävisi moneksi vuosisadaksi ja löydettiin / keksittiin uudelleen vasta 1600-luvulla. Erityisen huippunsa rubiinilasin valmistus koki Euroopassa 1800-luvulla. Vasta 1900-luvulla kemian Nobel-palkinnon voittanut Richard Adolf Zsigmondy pystyi selittämään, miten väri syntyi  kullan avulla lasiin. Englanninkielessä kullan avulla valmistettu punainen lasi tunnetaan nimellä "karpalolasi" (Cranberry glass). Kultapohjaisia punaisia lasiastioita ei ole juurikaan valmistettu arkikäyttöön, vaan niistä on tehty lähinnä kalliita koriste-esineitä. Tämän vuoksi rubiinilasia ei myöskään ole valmistettu massatuotantona vaan ennemminkin pienenä käsityöläistoimintana.

Tosiasia kuitenkin on, että punaista lasia voidaan valmistaa myös muutoin kuin kullan avulla ja esimerkiksi  suomalaiset lasinvalmistajat eivät ole koskaan käyttäneet kultaa (eikä edes kultaa hitusen edullisempaa kultakloridia) sen kalleuden takia. Kullan korvasi aikanaan kuparirubiini ja nykyisin punaisen värin tekemiseen käytetään lähinnä seleenirubiinia.

Punaisen lasin kalleus ei tulekaan vain kalliista raaka-aineista, vaan itse tekoprosessista. Punaisen lasin tekeminen vaatii edelleen mm. kaksinkertaisen polttamisen ja jäähdytyksen. Ensin esine muovataan sulasta kellertävästä lasimassasta, jonka annetaan jäähtyä oikeaan muotoonsa. Vasta sen jälkeen valmiiseen lasiesineeseen lisätään jälkimmäisessä poltossa väri, eli lasin väri saadaan esineeseen eräänlaisella lämpökäsittelyllä. Poltto- ja jäähdytystilanteissa lasi on herkkä virheille - mikäli joku menee vikaan, lasin väri muuttuu helposti ruskeaksi.

Siinä missä punaisesta lasista on tullut ehkä edullisempaa, monia käyttölasisarjoja ei voida enää tehdä yhtä laajalla väriskaalalla kuin esimerkiksi vielä viisikymmentä vuotta sitten tehtiin. Kaikkia vanhoja lasivärejä ei voida enää valmistaa, koska niiden valmistukseen käytetyt aineet ovat nykyään kiellettyjä niiden myrkyllisyyden vuoksi.

Pyhä sininen khadag

Ovoo Mongoliassa, kuva: Qfl247 / Wikimedia Commons

Mongoliassa kulkija saattaa törmätä matkallaan outoon näkyyn: kivistä tai puista koottuihin kasoihin tai naruista kyhättyihin rakennelmiin, joihin on ripustettu useita sinisiä silkkihuiveja roikkumaan. Sinisellä silkkihuivilla, khadag, on mongolialaisille erityinen merkitys. Sininen on mongolialaisille kaikken tärkein väri ja se symboloi taivasta. Mongolialaiset kutsuvat maataan myös "Sinisen taivaan maaksi". Sininen silkkihuivi on seremoniallinen vaate, joka symboloi puhtautta ja laupeutta.

Outoja kasoja kutsutaan nimellä ovoo ja ne ovat shamanistisia rakennelmia. Loppukesän shamanistisissa taivaanpalvontaseremonioissa taivaan ja vuorien palvojat tökkäävät ovooseen oksia, joihin sidotaan sinisiä huiveja. Alkujaan ovoot ovat liittyneet mongolialaisten palvomaan "Ikuiseen siniseen taivaaseen" (Tenger) ja sen pyhimyksiin, mutta nykyään huivirituaalit ovat sekoittunet Mongolian buddhalaisuuteen ja ovoot toimivat myös buddhalaisten seremonioiden toimituspaikkoina. Rituaalististen merkitystensä ohella ovoot toimivat myös maamerkkeinä, jotka auttavat suunnistamaan autiossa maassa. Perinteisen matkarituaalin mukaan matkasta tulee turvallisempi, jos ovoo kierretään kellonmyötäisesti kolme kertaa ja kasaan lisätään maasta kivi tai sininen silkkihuivi. Sinisiä silkkihuiveja voi löytyä myös spontaanimmin syntyneistä paikoista: kiviin tai puiden oksiin sidottuina.

Khadag näyttelee tärkeää osaa monissa mongolien rituaaleissa. Lasten ensimmäinen hiustenleikkuu on hyvin tärkeä rituaali, joka toimitetaan suurella joukolla saksien kiertäessä huoneen ympäri ja jokaisen leikatessa omalla vuorollaan kiehkuran. Saksiin on sidottu sininen khadag, johon leikkausseremonian jälkeen ensimmäinen leikattu hiuskiehkura kääritään ja laitetaan talteen. Huivia käytetään myös kosinnassa: sulhanen  toimittaa mielitiettynsä vanhemmille sinisen khadagin lähettiensä välityksellä ja jos morsianehdokkaan vanhemmat pitävät khadagin, kosintaan on suostuttu. Mongolialaiskosija ei saa rukkasia, vaan käytännössä takaisin khadaginsa, mikäli kosinta ei napsahda kohdalleen. Huivi toimii seremoniavälineenä myös hääjuhlissa, ja melkein missä tahansa muissakin mongolialaisseremonioissa.

Naiset sinisissä kaavuissaan

Afganistanilaisia naisia pukeutuneina burkaan. Kuva: Steve Evans /  Wikimedia Commons.

En tiedä, miksi juuri viime syksyn aikana Coloriaan on tullut useampia kysymyksiä afgaaninaisten sinisistä kaapuvaatteista. Itse katselin joulun alla erästä televisiosarjaa, kun syksyn aikana postilaatikkooni tipahtaneet kysymykset tulivat uudelleen mieleeni: televisioruudulla sinisiin pukeutuneet aavemaiset hahmot punakeltaista autiota aavikkoa vasten näyttivät kontrastisilta ja ehkä luonnottomiltakin. Vaikka taivas oli kuvassa pilvetön ja kirkas, kaapujen sinisyys tuntui ympäristöön kuulumattomalta väriltä. Mistä tuo kiistellyn asusteen sininen väri siis juontuu?

Arabiankielinen hijab tarkoittaa peitettä tai suojaa, käytännössä sillä tarkoitetaan tapaa pukeutua niin, että julkisilla paikoilla keho peitetään käsiä, jalkoja ja kasvoja lukuunottamatta (hijab ei tarkoita pelkkää huntua, vaikka usein niin tulkitaankin). Yksinkertaisimmillaan pukeutumissääntö toteutetaan niin, että naiset peittävät hiuksensa huivilla ja pukeutuvat muutoin jäsenet peittäviin vaatteisiin: pitkähihaisiin paitoihin tai takkeihin. Burka ja etenkin afganistanilainen chadori on hijabin äärimmäinen muoto: se on kaapumainen asuste, joka peittää koko vartalon sekä kasvot, joiden kohalla ilma kulkee sisään vain hieman löyhemmän ristikkomaisen kankaan läpi. Talebanhallinnon aikaan afgaaninaisten oli pukeuduttava burkaan ja sinisistä kaavuista muodostuikin eräänlainen talebanhallinnon symboli.  Burka ei kuitenkaan ole talebanien keksintöä: se on pataaniafgaanien perinteinen asu. Hunnuttamisen historia ulottuu kauas ennen ajanlaskun alkua ja burka sanana ja vaatteena tunnettiin jo 1800-luvulla. Varhaisina aikoina kasvot peittäviin huntuihin liitettiin arvokkuus ja yläluokkaisuus, mutta islamin myötä huntuihin alettiin liittää myös vaatimattoman pukeutumisen arvo. Ennen talebanhallinnon aikaa monet afgaaninaiset pukeutuivat kuitenkin varsin länsimaisesti, joten burkan käyttäminen ei ollut mikään helppo askel perinteeseen, eikä varsinkaan vapaaehtoinen. Vaikka talebanhallinnon aika on ohi, eikä nyky-Afganistanissa burkan käyttö ei ole teoriassa pakollista, sen pois jättäminen on rankka valinta. Naisen kasvojen, niskan ja käsivarsien näkymistä pidetään halvan naisen merkkinä. Etenkin kaupunkikeskusten ulkopuolella moni nainen edelleenkin pukeutuu siniseen kaapuunsa mieluummin kuin ottaa kannettavakseen huonon naisen maineen.

Vaikka burkaa ja muita peittäviä huntuja pidetään länsimaissa nykyään alistavina asusteina, erilaisilla hunnuilla on ollut myös aiemmin käytännön merkitys: kasvoja peittävä liina on suojannut aavikon hiekalta ja tomulta - sekä naisia että miehiä. Vanhoissa elokuvissa näkee, kuinka kamelit vaeltavat karavaaneina aavikon poikki, selässään miehiä, joista näkyy sinisten, valkoisten tai mustien kaapujen alta vain silmät. Erityisen kuuluisia tällaisesta pukeutumisesta ovat läntisen Saharan alkuperäisasukkaat, tuaregit, joiden kulttuuri on valitettavasti nykypäivänä jo lähes kadonnut. Berberikansan miehet pukeutuivat siniseen kaapuunsa, joka kiedottiin tiiviisti pään ja kasvojen ympärille. Indigosininen kuluu hankaamalla - joten kun kangas hieroutui ihoa vasten, se samalla värjäsi sen siniseksi. Tästä kansalle syntyi nimitys "siniset miehet", jota on käytetty myös muista pohjois-Afrikan ja Lähi-idän indigoon kääriytyneistä kansoista.

Etenkin Afganistanissa perinteinen burkan väri on  sininen, vaikka muunkin värisiä burkia on. Useissa burkaa käsittelevissä jutuissa sinisen sanotaan symboloivan yksiselitteisesti naisten alistamista. Sinisellä on kuitenkin pitkä positiivinen historia sekä islamilaisissa kulttuureissa että Afganistanin, Lähi-idän ja Aasian kulttuureissa. Sininen on vihreän ohella moskeijoissa hallitseva väri. Se on ollut "pahalta silmältä" suojeleva väri, joka on symboloinut sekä toivoa että taivasta. Sininen burka on perinteisesti värjätty indigolla, jonka nimi arabiaksi on niil (sanskritin sanasta nil). Myös väriaineeseen itseensä  on liitetty suojeleva voima: iholle hankautuva väri on suojellut pahalta, huonolta onnelta ja sairauksilta. Värjääntynyttä ihoa on pidetty kauniina ja kun väriaine on pesty pois, iho on vaikuttanut vielä vaaleammalta - mitä on pidetty viehättävänä. Varmaa tietoa alkuperäisestä värisymbolismista juuri pukeutumisen kohdalla ei tunnu löytyvän mistään, mutta mutulla vaikuttaisi ennemminkin siltä, että perinteinen burkan sininen väri on aikoinaan otettu käyttöön sen suojaavien arvojen vuoksi, ja vasta myöhemmin, talebanin ja burkan pakkokäytön ja kaiken talebanliikkeen naiseen liittämien arvojen myötä, siihen on liitetty alistaminen ja negatiiviset arvot.

Löysin muutamia mainintoja siitä, kuinka perinteistä indigoa käytetään edelleen ja kuinka tärkeä osa pukeutumista se on. Tosiasia kuitenkin on, että afgaanikauppojen burkarivistöistä suurin osa on nykyään värjätty synteettisillä väriaineilla.