Keltaisia ja punaisia uutisia?

Kootessani vanhoja värijuttuja Coloriasto-sivulle, huomasin Oulun Lehti -julkaisussa vuonna 1885 julkaistun pienen jutun (nro 7, 24.1.1885):

Maailman vanhin sanomalehti on "Pekingin sanomat" Kiinassa. Se perustettiin jo w. 911, mutta alkoi ilmestyä säännöllisesti vasta w. 1361. Se annetaan nyt ylos kolmessa eri painoksessa, joista ensimmäinen "King Pau" ("asukasten lehti") painetaan keltaiselle paperille ja on hallituksen äänenkannattaja. Toinen "Tshina Pau", myöskin painettu keltaiselle paperille, sisältää kauppatietoja, ja kolmanneksi "Pitau Pau" painetaan punaiselle paperille, sisältää otteita kummastakin edellisestä ja on aiottu maaseutuja warten.

Ajatus vanhoista värillisistä sanomalehdistä viehätti, joten päätin googlata, josko lehdestä löytyisi jotain lisäinformaatiota. Mielenkiintoni todelliseen salapoliisitehtävään heräsi, kun luin Wikipedian List of the oldest newspapers -sivua, jossa lehteä ei mainittu ollenkaan. Sivu listaa Itä-Aasian vanhimmaksi sanomalehdeksi englanninkielisen The Prince of Wales Island Gazette -lehden, joka aloitti ilmestymisensä Salmisiirtokunnissa (British Malaya; nyk. Malesia) 1806. Wikipedian mukaan ensimmäinen Kiinassa ilmestynyt sanomalehti oli englanninkielinen Shanghaissa vuodesta 1850 lähtien ilmestynyt North China Herald ja ensimmäinen kiinankielinen lehti Korean Soulissa vuodesta 1883 ilmestynyt Hanseong sunbo. Samassa jutussa maailman vanhemmaksi sanomalehdeksi mainitaan saksalainen Relation aller Fürnemmen und gedenckwürdigen Historien, joka on alkanut ilmestyä 1605 Straßburgissa (lähteenä tähän tietoon on käytetty: Weber 2006, p. 396; World Association of Newspapers: "Newspapers: 400 Years Young!" - linkki nettiartikkeliin ei valitettavasti toiminut.)

Luettuani useampia vanojen suomalaisten sanomalehtien juttuja, en kaikkia ihan varauksetta pidä faktana, mutta kyllähän tämä ihmetystä herättää. Tuntuu kummalta ajatella, että juttu erivärisistä papereista olisi ihan tyhjästä tempaistu. Kiinassa värillinen paperi ei ollut harvinaisuus aikoihin: jo varhaisissa teeseremonioissa käytettiin erilaisia värillisiä papereita. Yhtä kummalta tuntuu ajatella, että maassa, jossa kirjapaino tunnettiin kauan ennen kuin Euroopassa, sitä ei olisi hyödynnetty uutisten levittämiseen.

Kysymys onkin lopulta siitä, miten sanomalehti määritellään. Pieni lisähaku toi parille muulle Wikipedia-sivuille: Newspaper ja History of Chinese newspapers. Wikipedian mukaan vasta myöhäisen Ming-dynastian ajoilta 1582 löytyy ensimmäinen viittaus  yksityisesti julkaistuihin uutispapereihin, mutta Kiinassa valtio julkaisi tipao-nimellä (dǐ bào) tunnettuja uutissivuja jo myöhäisen Han-dynastian aikaan (100-200-luvuilla). Ehkä kysymys on tästä: kirjoistusmuoto dǐ bào kuulostaa aika paljon Oulun Lehti -julkaisun mainitsemalta "paulta", joka on kaikkien kolmen mainitun lehden loppuosa. Tipao-uutiskirjeet oli kuitenkin tarkoitettu vain virkamiehille, jotka saattoivat sitten uutiskirjeiden pohjalta jakaa valitut palat kansalle. "Pekingin sanomat" voisi olla Beijing Gazette, jonka nimi kiinaksi oli Jing Bao ("pääkaupungin raportti").

Verkosta löytyy useita mainintoja siitä, että nämä viralliset kiinalaiset uutiskirjelmät (näistä käytetään englanninkielisillä sivuilla nimiä bulletin tai newspaper) oli värjätty keltaiseksi, mikä oli paitsi keisarillinen väri, myös suojasi paperia erilaisilta tuholaisilta. Sen tarkempaa tietoa sanomalehtipaperien väreistä saati sitten paperin värjäykseen käytetyistä väreistä en ollut löytää millään - kunnes muistin Kiinassa kohtuullisen paljon käytetyn huangbo-värin. Se on amurinkorkkipuusta (Phellodendron Amurense) saatavaa keltaista väriainetta, jonka pääasiallinen väriaine on berberiini. Ja siellähän asia amurinkorkkipuun sivulla http://www.coloria.net/varjays/phellodendron.htm lukee Coloriassa! Sitä, miten olen tiedon aikoinani ko. sivulle löytänyt, ei ole aavistustakaan; sivun lopussa on kuitenkin muutama lähdeviite, joista tieto saattaa löytyä. (Olin viimeksi päivittänyt sivun kahdeksan vuotta sitten, jolloin tiedossani ei ollut vielä Phellodendron Amurense -puun suomenkielistä nimeä - nyt on sekin päivitetty sivuille.)

Kiinassa on siis julkaistu keltaiselle paperille painettuja uutisia ensimmäisiltä vuosisadoilta lähtien, vaikka sanomalehdistä ei ehkä suoranaisesti voida puhuakaan. Uutispapereiden keltainen väri on mitä todennäköisimmin ollut huangbo-väriä, jonka pääasiallinen väriaine on berberiini. Berberiini on hyvä suojaamaan papereita (ja tekstiileitä) tuholaisilta, joten keltainen väri on todennäköisesti toiminut jonkinlaisena suojavärinäkin, vähintään sieniä vastaan.

Toiseen tarinaan jää sen selvittäminen, onko tuo punaiselle painettu maaseudun lehti oikeasti ollut olemassa ja jos on, millä se on värjätty.

Punaista lasia

[Saksalaista rubiinilasia, München. Kannellisen lasiastian tekijä todennäköisesti Johannes Kunckel, joka paransi rubiinilasin valmistustekniikkaa, kuva: Schtone / Wikimedia Commons]

Punainen lasi ei ole mikään tämän hetken hittituote käyttölaseissa, mutta koristelasissa punaistakin näkee ihan hyvässä määrin. Käyttölasien värikkyydellä tuotiin vaihtelua simppeleihin muotoihin esimerkiksi 1950- ja 60-luvuilla, jolloin punainen ja keltainen lasi olivat suosittuja arkiesineissäkin - huolimatta siitä, että varsinkin punaisen lasin tekeminen on aina ollut kalliimpaa kuin muiden lasin värisävyjen.

Aiemmin maailmalla punaisen värin tekemiseen on käytetty kultaa: kulta(III)oksidia on lisätty sulaan lasimassaan, jolloin lopputuloksena on saatu syvää punaista lasia. Näin aikaansaatua punaista lasia on kutsuttu nimellä (kulta)rubiinilasi (Rubino Oro). Todennäköisesti lasin valmistustaito tunnettiin jo antiikin Roomassa, vaikkakin sen valmistustaito hävisi moneksi vuosisadaksi ja löydettiin / keksittiin uudelleen vasta 1600-luvulla. Erityisen huippunsa rubiinilasin valmistus koki Euroopassa 1800-luvulla. Vasta 1900-luvulla kemian Nobel-palkinnon voittanut Richard Adolf Zsigmondy pystyi selittämään, miten väri syntyi  kullan avulla lasiin. Englanninkielessä kullan avulla valmistettu punainen lasi tunnetaan nimellä "karpalolasi" (Cranberry glass). Kultapohjaisia punaisia lasiastioita ei ole juurikaan valmistettu arkikäyttöön, vaan niistä on tehty lähinnä kalliita koriste-esineitä. Tämän vuoksi rubiinilasia ei myöskään ole valmistettu massatuotantona vaan ennemminkin pienenä käsityöläistoimintana.

Tosiasia kuitenkin on, että punaista lasia voidaan valmistaa myös muutoin kuin kullan avulla ja esimerkiksi  suomalaiset lasinvalmistajat eivät ole koskaan käyttäneet kultaa (eikä edes kultaa hitusen edullisempaa kultakloridia) sen kalleuden takia. Kullan korvasi aikanaan kuparirubiini ja nykyisin punaisen värin tekemiseen käytetään lähinnä seleenirubiinia.

Punaisen lasin kalleus ei tulekaan vain kalliista raaka-aineista, vaan itse tekoprosessista. Punaisen lasin tekeminen vaatii edelleen mm. kaksinkertaisen polttamisen ja jäähdytyksen. Ensin esine muovataan sulasta kellertävästä lasimassasta, jonka annetaan jäähtyä oikeaan muotoonsa. Vasta sen jälkeen valmiiseen lasiesineeseen lisätään jälkimmäisessä poltossa väri, eli lasin väri saadaan esineeseen eräänlaisella lämpökäsittelyllä. Poltto- ja jäähdytystilanteissa lasi on herkkä virheille - mikäli joku menee vikaan, lasin väri muuttuu helposti ruskeaksi.

Siinä missä punaisesta lasista on tullut ehkä edullisempaa, monia käyttölasisarjoja ei voida enää tehdä yhtä laajalla väriskaalalla kuin esimerkiksi vielä viisikymmentä vuotta sitten tehtiin. Kaikkia vanhoja lasivärejä ei voida enää valmistaa, koska niiden valmistukseen käytetyt aineet ovat nykyään kiellettyjä niiden myrkyllisyyden vuoksi.

Pyhä sininen khadag

Ovoo Mongoliassa, kuva: Qfl247 / Wikimedia Commons

Mongoliassa kulkija saattaa törmätä matkallaan outoon näkyyn: kivistä tai puista koottuihin kasoihin tai naruista kyhättyihin rakennelmiin, joihin on ripustettu useita sinisiä silkkihuiveja roikkumaan. Sinisellä silkkihuivilla, khadag, on mongolialaisille erityinen merkitys. Sininen on mongolialaisille kaikken tärkein väri ja se symboloi taivasta. Mongolialaiset kutsuvat maataan myös "Sinisen taivaan maaksi". Sininen silkkihuivi on seremoniallinen vaate, joka symboloi puhtautta ja laupeutta.

Outoja kasoja kutsutaan nimellä ovoo ja ne ovat shamanistisia rakennelmia. Loppukesän shamanistisissa taivaanpalvontaseremonioissa taivaan ja vuorien palvojat tökkäävät ovooseen oksia, joihin sidotaan sinisiä huiveja. Alkujaan ovoot ovat liittyneet mongolialaisten palvomaan "Ikuiseen siniseen taivaaseen" (Tenger) ja sen pyhimyksiin, mutta nykyään huivirituaalit ovat sekoittunet Mongolian buddhalaisuuteen ja ovoot toimivat myös buddhalaisten seremonioiden toimituspaikkoina. Rituaalististen merkitystensä ohella ovoot toimivat myös maamerkkeinä, jotka auttavat suunnistamaan autiossa maassa. Perinteisen matkarituaalin mukaan matkasta tulee turvallisempi, jos ovoo kierretään kellonmyötäisesti kolme kertaa ja kasaan lisätään maasta kivi tai sininen silkkihuivi. Sinisiä silkkihuiveja voi löytyä myös spontaanimmin syntyneistä paikoista: kiviin tai puiden oksiin sidottuina.

Khadag näyttelee tärkeää osaa monissa mongolien rituaaleissa. Lasten ensimmäinen hiustenleikkuu on hyvin tärkeä rituaali, joka toimitetaan suurella joukolla saksien kiertäessä huoneen ympäri ja jokaisen leikatessa omalla vuorollaan kiehkuran. Saksiin on sidottu sininen khadag, johon leikkausseremonian jälkeen ensimmäinen leikattu hiuskiehkura kääritään ja laitetaan talteen. Huivia käytetään myös kosinnassa: sulhanen  toimittaa mielitiettynsä vanhemmille sinisen khadagin lähettiensä välityksellä ja jos morsianehdokkaan vanhemmat pitävät khadagin, kosintaan on suostuttu. Mongolialaiskosija ei saa rukkasia, vaan käytännössä takaisin khadaginsa, mikäli kosinta ei napsahda kohdalleen. Huivi toimii seremoniavälineenä myös hääjuhlissa, ja melkein missä tahansa muissakin mongolialaisseremonioissa.

Naiset sinisissä kaavuissaan

Afganistanilaisia naisia pukeutuneina burkaan. Kuva: Steve Evans /  Wikimedia Commons.

En tiedä, miksi juuri viime syksyn aikana Coloriaan on tullut useampia kysymyksiä afgaaninaisten sinisistä kaapuvaatteista. Itse katselin joulun alla erästä televisiosarjaa, kun syksyn aikana postilaatikkooni tipahtaneet kysymykset tulivat uudelleen mieleeni: televisioruudulla sinisiin pukeutuneet aavemaiset hahmot punakeltaista autiota aavikkoa vasten näyttivät kontrastisilta ja ehkä luonnottomiltakin. Vaikka taivas oli kuvassa pilvetön ja kirkas, kaapujen sinisyys tuntui ympäristöön kuulumattomalta väriltä. Mistä tuo kiistellyn asusteen sininen väri siis juontuu?

Arabiankielinen hijab tarkoittaa peitettä tai suojaa, käytännössä sillä tarkoitetaan tapaa pukeutua niin, että julkisilla paikoilla keho peitetään käsiä, jalkoja ja kasvoja lukuunottamatta (hijab ei tarkoita pelkkää huntua, vaikka usein niin tulkitaankin). Yksinkertaisimmillaan pukeutumissääntö toteutetaan niin, että naiset peittävät hiuksensa huivilla ja pukeutuvat muutoin jäsenet peittäviin vaatteisiin: pitkähihaisiin paitoihin tai takkeihin. Burka ja etenkin afganistanilainen chadori on hijabin äärimmäinen muoto: se on kaapumainen asuste, joka peittää koko vartalon sekä kasvot, joiden kohalla ilma kulkee sisään vain hieman löyhemmän ristikkomaisen kankaan läpi. Talebanhallinnon aikaan afgaaninaisten oli pukeuduttava burkaan ja sinisistä kaavuista muodostuikin eräänlainen talebanhallinnon symboli.  Burka ei kuitenkaan ole talebanien keksintöä: se on pataaniafgaanien perinteinen asu. Hunnuttamisen historia ulottuu kauas ennen ajanlaskun alkua ja burka sanana ja vaatteena tunnettiin jo 1800-luvulla. Varhaisina aikoina kasvot peittäviin huntuihin liitettiin arvokkuus ja yläluokkaisuus, mutta islamin myötä huntuihin alettiin liittää myös vaatimattoman pukeutumisen arvo. Ennen talebanhallinnon aikaa monet afgaaninaiset pukeutuivat kuitenkin varsin länsimaisesti, joten burkan käyttäminen ei ollut mikään helppo askel perinteeseen, eikä varsinkaan vapaaehtoinen. Vaikka talebanhallinnon aika on ohi, eikä nyky-Afganistanissa burkan käyttö ei ole teoriassa pakollista, sen pois jättäminen on rankka valinta. Naisen kasvojen, niskan ja käsivarsien näkymistä pidetään halvan naisen merkkinä. Etenkin kaupunkikeskusten ulkopuolella moni nainen edelleenkin pukeutuu siniseen kaapuunsa mieluummin kuin ottaa kannettavakseen huonon naisen maineen.

Vaikka burkaa ja muita peittäviä huntuja pidetään länsimaissa nykyään alistavina asusteina, erilaisilla hunnuilla on ollut myös aiemmin käytännön merkitys: kasvoja peittävä liina on suojannut aavikon hiekalta ja tomulta - sekä naisia että miehiä. Vanhoissa elokuvissa näkee, kuinka kamelit vaeltavat karavaaneina aavikon poikki, selässään miehiä, joista näkyy sinisten, valkoisten tai mustien kaapujen alta vain silmät. Erityisen kuuluisia tällaisesta pukeutumisesta ovat läntisen Saharan alkuperäisasukkaat, tuaregit, joiden kulttuuri on valitettavasti nykypäivänä jo lähes kadonnut. Berberikansan miehet pukeutuivat siniseen kaapuunsa, joka kiedottiin tiiviisti pään ja kasvojen ympärille. Indigosininen kuluu hankaamalla - joten kun kangas hieroutui ihoa vasten, se samalla värjäsi sen siniseksi. Tästä kansalle syntyi nimitys "siniset miehet", jota on käytetty myös muista pohjois-Afrikan ja Lähi-idän indigoon kääriytyneistä kansoista.

Etenkin Afganistanissa perinteinen burkan väri on  sininen, vaikka muunkin värisiä burkia on. Useissa burkaa käsittelevissä jutuissa sinisen sanotaan symboloivan yksiselitteisesti naisten alistamista. Sinisellä on kuitenkin pitkä positiivinen historia sekä islamilaisissa kulttuureissa että Afganistanin, Lähi-idän ja Aasian kulttuureissa. Sininen on vihreän ohella moskeijoissa hallitseva väri. Se on ollut "pahalta silmältä" suojeleva väri, joka on symboloinut sekä toivoa että taivasta. Sininen burka on perinteisesti värjätty indigolla, jonka nimi arabiaksi on niil (sanskritin sanasta nil). Myös väriaineeseen itseensä  on liitetty suojeleva voima: iholle hankautuva väri on suojellut pahalta, huonolta onnelta ja sairauksilta. Värjääntynyttä ihoa on pidetty kauniina ja kun väriaine on pesty pois, iho on vaikuttanut vielä vaaleammalta - mitä on pidetty viehättävänä. Varmaa tietoa alkuperäisestä värisymbolismista juuri pukeutumisen kohdalla ei tunnu löytyvän mistään, mutta mutulla vaikuttaisi ennemminkin siltä, että perinteinen burkan sininen väri on aikoinaan otettu käyttöön sen suojaavien arvojen vuoksi, ja vasta myöhemmin, talebanin ja burkan pakkokäytön ja kaiken talebanliikkeen naiseen liittämien arvojen myötä, siihen on liitetty alistaminen ja negatiiviset arvot.

Löysin muutamia mainintoja siitä, kuinka perinteistä indigoa käytetään edelleen ja kuinka tärkeä osa pukeutumista se on. Tosiasia kuitenkin on, että afgaanikauppojen burkarivistöistä suurin osa on nykyään värjätty synteettisillä väriaineilla.

Sateenkaaripuu

[Kuva: Wikimedia Commons, *amelia*]

Joskus totuus on vain niin paljon ihmeellisempi kuin tarina.

Muutamia päiviä sitten facebookissa vilahti ohitseni jonkun postaama värikäs puun kuva. Ajattelin kuvan olevan lähinnä jonkun roiskima maalipläjäys heikkouskoisten huijaamiseksi. Kuvan puu vaikutti olevan kuin huono lavaste halvasta scififilmistä, eikä ainakaan mitään, mikä voisi tässä meidän universumissamme luonnossa kasvaa. Puu jäi kuitenkin kummittelemaan mieleeni. En löytänyt fb-postausta enää, mutta muistin, että kyseessä oli eukalyptus ja että nimessä oli rainbow - ja nuo sanat avasivat Googlesta totuuden eteeni. Kyseessä on sateenkaari-eukalyptus ( Rainbow Eucalyptus, Eucalyptus deglupta), jota löytyy mm. Uudesta-Guineasta ja Filippiineiltä, erityisesti pieneltä Mindanaon saarelta, minkä vuoksi puuta kutsutaankin myös nimellä Mindanao Gum.

Puu on todella niin värikäs kuin mitä kuvat kertovat. Värien taika tulee esiin, kun puusta irtoaa kaarnaa ja sen alta paljastuu puun kirkkaan vihreä nila - joka sitten tummuu ajan myötä ja muuttuu siniseen, purppuraan ja erilaisiin punaisen ja oranssin sävyihin. Erityisen värikkääksi puut tulevat, kun niiden kuoret irtoavat pitkinä suikaleina eri aikoihin. Niinpä samassa puussa voi olla kokonainen kirjo värejä riippuen siitä, kuinka paljon kuorta siitä on irronnut ja mihin aikaan. Puu on myös nopea kasvamaan ja uusiutuu nopeasti. Sen vuoksi pihamaalla kasvava sateenkaarieukalyptus saattaa olla aivan eri näköinen jo kuukauden kuluttua.

Yritin löytää tietoa siitä, mistä värin muuttuminen johtuu ja mistä kaikki puun värit tulevat ja mitä ne ovat, mutta vielä ei pikahaku tärpännyt. Värit kieltämättä hämmentävät niin paljon, ettei moisia muista edes ajatella.

Etsikääpä puuta Googlen kuvahaulla tai käykää FlickrHiveMindissa - siinä vasta maailma epätodelliseksi muuttuukin.

Pohjois-Amerikassa puuta on myynnissä tavallisillekin tallaajille. Myyjän tekemältä verkkosivulta, osoitteesta eucalyptusdeglupta.com saa paitsi tilata itselleen puun, myös aina mielenkiintoista informaatiota. Ja lisää värikkäitä kuvia.

Puu taitaa viihtyä lämpimässä tropiikissa, joten omaan puutarhaan tästä ei saa silmän iloa. Mutta jos joku tietää Suomessa paikan, jossa tällainen sateenkaaripuu-yksilö olisi tavattavissa, en varmaan ole ainoa, joka ottaisi tiedon mielellään vastaan.

Kirja: The Colourful Past

Samainen kirjakauppa Via de Fossilla, Firenzessä, josta löysin Firenzen käsikirjoitusta ja asteekkien värikulttuuria käsittelevän kirjan, tarjosi myös toisen yllätyksen. The Colourful Past -kirjan on kirjoittanut Judith H. Hofenk de Graaff ja se löytyi restaurointikirjojen osastolta. Kirjassa käsitellään nimenomaan historiallisia värjäysaineita (lähinnä luonnonvärejä) ja niiden tunnistamista. Huolimatta satunnaista kotikemistiä pelottavista otsikoista, kuten Microchemical analysis ja Thin-layer Chromatography,  kirjassa on myäs paljon uutta tietoa ja vanhoja ohjeidenriekaleita; nettikommenteista käsitin, että, monet ilmeisesti ensi kerran käännetty englanniksi. Tässä maistiaisina esim. Alkanna-ohje Haarlemin käsikirjoituksesta:

Aure Rubei coloris: pp ex Alkanna
The leaves of Alkanna are in use through the whole of India to dye red the teeth, the lips and particularly the nails: this is appreciated by the Moors as an extremely beautiful piece of jewellery. The dye is prepared in the following way: The leaves, which are being rubbed with a pestle on a marble stone, are soaked in clear water with a little lime, from which a red dye arises, with which the Persians andthe Turks dye the tail of their horses.
- John. Niehof reijs naa oost Indien.
F:259. Col:v & de f; 27 [Haarlem manuscript 146/l/6]

Bonuksena mainittakoon, että kuvat vaikuttavat erityisen hyvälaatuisilta.

Kirja: Colors between two worlds

Firenze on taidetta pullollaan, ja myös (taide)kirjakauppoja, joissa voi törmätä kirjoihin, joita ei suomalaisissa kirjakaupoissa koskaan näy. Tällä kertaa löytämälläni kirjalla on tekemistä paitsi värin, myös Firenzen kanssa. Gerhard Wolfin ja Joseph Connorsin yhteistyössä Louis A. Waldmanin kanssa toimittama kirja Colors betweeb two worlds, käsittelee firenzeläistä (tai ehkä ennemminkin Firenzeen Biblioteca Medicea Laurenzianaan päätynyttä) käsikirjoitusta, joka käsittelee asteekkien värien käyttöä.

Alkuperäinen käsikirjoitus on fransiskaanimunkki Bernardino de Sahagúnin (1499-1590) kirjoittama; kirjan lievetekstin mukaan häntä on usein kuvattu ensimmäiseksi Uuden Maailman antropologiksi. Hän työskenteli Collegio Imperialissa Tlatelocossa (nykyään Mexico City) ja kokosi mittavaa ensyklopediaa asteekkien uskomuksista, rituaaleista, kielestä, taiteesta ja kulttuurista yleensäkin.

Raakasuomennoksena: Käsikirjoitus paljastaa, kuinka asteekit käyttivät väriä taiteesaan ja jokapäiväisessä elämässään, sekä nimet, jotka he antoivat väreille, ja kuinka tämä kuvastaa heidän maailmankäsitystään säästä sairauksien parantamiseen. Väri- ja värjäysaineet, joita taiteilijat käyttivät kuvittaessaan käsikirjoitusta kuvastavat natiivien ja eurooppalaisten välistä suurempaa vuoropuhelua, minkä tämä Firenzen käsikirjoitus (Florentine Codex)  tallentaa paremmin kuin mikään muu siirtomaa-ajalta säilynyt dokumentti.

En ole vielä ehtinyt kuin selailla kirjaa, mutta viidenkympin hinnalla lukemista on paljon: niin historian tutkijoille ja edistyneemmille värikemisteille kuin tavalliselle tallaajallekin.

Kirja: Colour in Art

Ateneumin kirjakaupasta mukaani tarttui Stefano Zuffin yli 300-sivuinen kirja Colour in Art. Tuppaan ostamaan väriteemaisiakirjoja sieltä täältä, jos nyt eteen kohtuuhinnalla kävelee, ja suurin osa ostamistani teoksista on enemmän tai vähemmän "rivikirjallisuutta", jossa väriä lähestytään yleensä hyvin samalla tavoin. En ehtinyt kaupan sulkeutumisen vuoksi paljoakaan selata kirjaa etukäteen, enkä oikein ehtinyt saada minkäänlaista ennakkokäsitystä.

Yllätys illalla oli mukava, kun avasin kirjan ja huomasin oikeasti viihtyväni sen parissa. Kirjassa on teemaosio kullekin värille, ja niissä yhden sivun "lukuja", joissa kussakin käsitellään yksi asia, yhdestä pigmentistä taiteessa yleisimpiin ja laajempiin kokonaisuuksiin. Koska jutut ovat vain yhden sivun mittaisia (aukeaman toinen sivu kuva, johon juttu liittyy), pintahipaisuahan tämä on vain, mutta varsin viihdyttävää ja värifanaatikolle miellyttävää sellaista. Jutuissa ei ole yritettykään yhdistää kaikkea maailmaan mahtuvaa tietoa, ja sen vuoksi kokonaisuus säilyy ehjänä ja kevyesti luettavana. Yllättävän paljon anekdootteja ja faktatietoa kirjaan silti mahtuu.

Ateneumin kaupasta taisin viedä viimeisen kappaleen, mutta verkkokaupoista tuota taatusti löytyy. Kirjan julkaisija on Ludion ja se on tänä vuonna painettu.

SULOisia värejä ja DipDay

Hiljaisuus on vaivannut Coloria-blogia turhan pitkään. Syitä löytyy niin kiireestä kuin teknisistä ongelmistakin, mutta toivottavasti tässä hiljalleen palaillaan myös värikartalle. Myös Coloriaston puolella on vallinnut hiljaisuus jonkin aikaa, mutta sinne on tulossa vielä tämän vuoden puolella hienoja historiallisia väriopuksia tutkiskeltavaksi.

Onneksi kaikilla rintamilla ei ole tyystin hiljaista:

SULOisia värejä projekti on jatkanut elämäänsä sekä työpajoina että blogissa, osoitteessa suloisiavareja.wordpress.com ja nyt sille on auennut myös oma Facebook-sivu - käy tykkäämässä!

DipDay - eli Dye In Public Day jatkaa  viime vuonna hyväksi todetulla linjalla: toivotaan, että 2.9.  tai niillä tienoilla järjestetään värjäystapahtumia - eikä muita sääntöjä sitten olekaan. DipDayn blogi odottaa tapahtumatietoja osoitteessa dipday.blogspot.fi  ja sillekin on nyt auennut oma Facebook-sivu - jos myös saa käydä tykkäämässä.

Mainostettakoon vielä, että Värjärikillan Värjäripäivät järjestetään tänä vuonna heinäkuun lopulla Helsingissä. Lisätietoa, ohjelma ja ilmoittautuminen (25.6. saakka) löytyvät Värjärikillan sivuilta www.varjarikilta.fi.

---

Toivotaan, että vapaa-aikaa löytyisi sen verran, että saisin taas Colorian bloginkin elämään. Värin nälkäisimmät voivat lukea miltei päivittäisiä pieniä uutisia Colorian FB-sivuilta! Siellä voi mainostaa myös omia väriin liittyviä uutisiaan/tapahtumiaan - pistäkää väritieto kiertämään!

Hyvää ja värikästä kesää!

Colour and Light - Concepts and Confusions - Symposium Helsingissä 8.5.2012

SYMPOSIUM

Colour and Light – Concepts and Confusions

Tuesday 8^th May 2012 at 12.30–16

A Symposium on the epistemology of colour and light to mark the publication of the book Colour and Light – Concepts and Confusions by Harald Arnkil (ed.), Karin Fridell Anter & Ulf Klarén (Aalto University, 2012). The book is a research report from the Nordic research project SYN-TES: Human colour and light synthesis – Towards a coherent field of knowledge carried out during 2010-11.

Special Guest: C.L. Hardin (author of Color for Philosophers: Unweaving the Rainbow)

The symposium organized by Aalto University School of Arts, Design and Architecture / Department of Art.

Venue: Aalto University, Arabia campus, Lecture Hall 822, 8^th floor, Hämeentie 135 C, Helsinki

Free admission – All Welcome!

Programme

• 12. 30 Welcome Harald Arnkil
• 12. 40 The Nordic research project SYN-TES: Human colour and light synthesis – Towards a coherent field of knowledge Karin Fridell Anter
• 13. 00 Introducing Colour and Light: Concepts and Confusions Harald Arnkil
• 13. 15 Colour Science and Colour Experience C.L. Hardin
• 14.00–14.30 Coffee break
• 14.30 Panel discussion on themes from Colour and Light…

Harald Arnkil, Karin Fridell Anter, C.L. Hardin, Ulf Klarén

Speakers and Authors

C.L. Hardin is an American philosopher and Professor of Philosophy Emeritus at Syracuse University, USA. He is the author of Color for Philosophers: Unweaving the Rainbow (1988) and co-editor of Color Categories in Thought and Language (1997). He takes colour to be a test case for theories about how the qualities of everyday experience manage to find a place in a quantitative universe consisting of matter and energy. Color for philosophers: Unweaving the Rainbow received the Johnsonian Prize in Philosophy in 1986 and has since been published in an extended new edition.

Harald Arnkil is a Finnish artist, educator and colour researcher. Arnkil is Lecturer in Colour Studies at the Aalto University School of Arts, Design and Architecture. Besides teaching, he is presently pursuing doctoral studies and research in the field of colour. Arnkil’s book Colour in the Visual World – a handbook for artists, designers and architects, originally published in 2007 in Finnish as Värit havaintojen maailmassa, is due to appear in October 2012.

Karin Fridell Anter, architect SAR/MSA and PhD architecture is a researcher specialized in colour in the built environment. She is an Associate Professor at the Royal Institute of Technology and a researcher at University College of Arts, Crafts and Design, both in Stockholm. She has written several books on colour in architecture and numerous articles in Swedish and international journals. During 2010-11 she led the Nordic research project SYN-TES: Human colour and light synthesis - Towards a coherent field of knowledge.

Ulf Klarén is a researcher, writer and lecturer on perception, colour and light. Until his retirement in 2011, he was Associate Professor and head of the Perception Studio at Konstfack, University College of Arts, Crafts and Design in Stockholm, Sweden. Ulf Klarén’s publications include a textbook on colour, several scientific reports and contributions to anthologies as well as articles on art education. During 2010-11 he was assistant project leader of SYN-TES: Human colour and light synthesis –Towards a coherent field of knowledge.

About the book

The experiences of colour and light are interdependent and cannot be analysed separately. The colours of the environment influence our experiences of light and the need for lighting – and vice versa: the intensity, quality and distribution of light are essential for our perception and experience of colour. The aesthetics of colour and light play an important role in the fields of art, design and communication. In the built environment they influence our experiences and feelings, our comfort or discomfort and our physiological wellbeing.

A profound understanding of the interaction between colour, light and human beings calls for an interdisciplinary approach, which up to now has been rather rare. As a result researchers and practitioners have often had difficulty in understanding and relating to one another's methods and results, although they work with similar questions. One important aspect of this is the absence of common and generally accepted concepts. These were the starting points for the interdisciplinary research project SYN-TES: Human colour and light synthesis – towards a coherent field of knowledge, carried out in Konstfack, Stockholm during 2010–11.

The SYN-TES project was funded by the Knowledge Foundation (KK-stiftelsen) and was supported by several Swedish companies working within the area of colour and light. The project has gathered internationally acknowledged scientific and technical experts within a number of fields working in colour and light. These include art, architecture, psychology and healthcare sciences, as well as leading companies dealing with lighting, colour and window glass.

SYN-TES has brought together researchers from five Nordic universities and institutions: The Aalto University School of Arts, Design and Architecture, The Centre for Visualization at Chalmers University of Technology, the Department of Environmental Psychology at Lund University, The Perception Studio at the University College of Art, Crafts and Design (Konstfack), the Department of Architectural Design, Form and Colour studies at the Norwegian University of Science and Technology (NTNU) and the Faculty of Health Sciences at The Sahlgrenska Academy of the Gothenburg University.

Colour and Light – Concepts and Confusions, edited by Harald Arnkil and published by Aalto University School of Arts, Design and Architecture is a research report from the Nordic research project SYN-TES. The book includes and introduction by the American philosopher of science C.L. Hardin and articles by Karin Fridell Anter and Ulf Klarén.

The texts in this book were written within an epistemological subproject of SYN-TES. The aim is to present different scientific approaches in a broader epistemological perspective, to clarify conflicting use of concepts and to suggest possible ways of improving inter-disciplinary understanding. In his introduction to the book, C.L. Hardin takes a look at the problem of bridging the gap between conscious experience and scientific data, with particular regard to the variability of human colour experience. Ulf Klarén, in Natural Experience and Physical Abstractions, discusses different epistemological theories concerning perception, their evolution and their implications for our understanding of colour and light. In Seeing and Perceiving Harald Arnkil takes a closer look at these seemingly simple concepts, providing a starting point for discussing our visual experience of the world. Light and Colour: Concepts and their use by Karin Fridell Anter provides an overview of different approaches that have led to diverging uses of terminology and concepts within this field. Some of the most problematic terms and concepts are further discussed by Harald Arnkil in Lightness and Brightness and Other Confusions.

Cracking the Colour Code

Viikonlopun viihteeksi reilun kahden tunnin australialaisdokumentti väristä.

Dokumentissa kertojana toimii Lee Perry, josta The Age -lehti kommentoi varsin osuvasti, että Perry kuulostaa Attenboroughmaiselta ajoittain ja selkeästi rakastaa kaikkia vastaantulevia konsonantteja! :D

Jane Austenin väreissä

Onneksi on ihmisiä, jotka pääsevät matkustamaan! Sain Outilta muutaman kuvan Jane Austenin puutarhasta, jossa myös värikasveilla on ollut oma paikkansa.

Jane Austenin aikaan oli vielä normaalia, että vaatteet usein myös värjättiin aina pesun yhteydessä. Värit haalistuivat välillä hyvinkin nopeasti, vaikka neitoset ehkä pysyttelivätkin päivänvarjojensa alla aurinkoa piilossa. Vaatteiden käyttöikä oli useita vuosia, joskus vuosikymmeniäkin, ja kun ne olivat tulleet tiensä päätteeseen yhtenä vaatteena, niistä ehkä muokattiin toinen, ja ellei vaatteeseen käyttö enää onnistunut, niin sitten kangas käytettiin johonkin muuhun - hukkaan sitä ei laitettu ennenkuin se oli täysin käyttökelvotonta. Vaatteiden tuhlailuun ja useampiin uusiin vaatekuoseihin vuodessa oli varaa vain rikkaimmilla.

Yhtälailla väritrendit muuttuivat hitaasti. Vaatteita ei ollut mahdollista ostaa vain yhtä käyttöä varten, joten keskivertovaatteet olivat pitkäkestoisia ja usein suhteellisen neutraalinvärisiä - mutta niitä saatettiin piristää trendikkäillä ja muodikkailla, eri värisillä nauhoilla ja koristeilla, joissa ajan henki vaikutti vähän kiivaammassa tahdissa. Tumman harmaa oli kestosuosikki kävelyasuissa, vaaleat persikan sävyt ja orvokin sävyt neitojen juhlapuvuissa. Valkoinen dominoi Austenin pukujen maailmaa, mutta myös voimakas keltainen ja omenanvihreä olivat aikakautensa suosikkina; siniset ja violetit saivat näyttäytyä hyvin haaleina sävähdyksinä.

Sävynimet olivat jo Austenin aikaan tulleet jäädäkseen ja aikakauden värinimet kertovat jotain kunkin värin suosiosta.  Norsunluu (ivory), ruusunväri (rose), persikka (peach) ja laventeli (lavender) lukeutuivat perusväreihin; keltaisella lempilapsella oli monta nimeä kanariankeltaisesta (Canary) esikkoon (Primrose). 1800-luvun alussa punertavan ruskea Puce oli suuri muotihitti - huolimatta siitä, että sana tarkoittaa ranskaksi ludetta, joka varmasti kiusasi tuon ajan ihmisiä aivan tarpeeksi. Aikakaudelle tyypillisin väri lienee kuitenkin vihreä, joka Napoleonin siivittämänä suorastaan hyökyi Euroopan yli pomonanvihreänä aaltona. Keltaiseen taittuva pomonanvihreä näkyi vaatteissa, asusteissa, huonekaluissa ja huoneiden tapeteissa.

Lue lisää Jane Austenin aikakauden väreistä:
hibiscus-sinensis.com/regency/colors.htm

Kuvat: Outi Kuma. (MareArdor)

Aniliini

 Jossain nettikeskustelussa joku mainitsi ohimennen Karl Aloys Schenzingerin kirjan Aniliini, josta en ollut koskaan kuullutkaan. Aniliini on kivihiiliterva-aine, joka 1800-luvulla mahdollisti ensimmäisten keinotekoisten värien tekemisen ja siten mullisti koko väriaineteollisuuden. Kun kirja nyt sitten näytti olevan nettiantikvariaatissa muutaman euron, päätin samantien tilata ilman suurempia taustatietoja.

Kirja sitten kopsahti eteisen lattialle eilen. Pikaisesti vilkaisin ja naurahdin kielelle - kyseessä ei todellakaan ole mikään faktapläjäys, vaan todellinen aikansa romaani tyyliin (satunnaisesta kohdasta):

Herra Hoggenaht katsoi Charlotteen, joka vääjäämättömästi tuijotteli kadulle. "Jos armollinen neiti on samaa mieltä -" "Charlotte paistaa meille lauantaiksi ankan ja te nautitte meitä sen nauttimisessa", arveli hovineuvoksetar. Sihteeri ei ollut tyytyväinen. "Mitäs te siihen sanotte?" hän tiukkasi Charlottelta.

Jätin kirjan sikseen ja otin sen uudelleen käteeni kahvitauolla tarkempaa tutkimista varten. Silloin huomasin kirjan etuliepeeseen liimapaperilla kiinnitetyn, käsinkirjoitetun omistuskirjoituksen: Zur Erinnerung an die Armee-Vermittlung [und?] Unteroffizier Hans. Oulu, 23.7.42. Joku on siis saanut kirjan saksalaisilta sotilailta muistoksi vuonna 1942 Oulussa. Lievää kylmäystä aiheutti sivun alkuteksti:

Rodultaan terveen ja tuoreen kansan elinvoiman merkkinä on, että sen tuntemattomista pojista kunnollisimmat nousevat esiin suorittaen tekoja, joiden suuruus tunnustetaan omassa maassa ja myös koko maailmassa. - Valtakunnanministeri tri Frick 26:ntena toukok. 1935, Robert Kochin 26. kuolinpäivänä.

Pakko oli googlata. Kirjailijasta Saksan Wikipedia kertoo näin:  (*28. Mai 1886 in Neu-Ulm; † 4. Juli 1962 in Prien am Chiemsee) war Arzt, Autor von Romanen, Sachbüchern und NS-Propaganda. Lääkäriksi opiskellut Schenzinger oli jo varhain hyvin natsihenkinen ja kirjoitti oman osansa natsipropagannasta. Hänen kirjoittamansa Hitlerjunge Quex oli kolmannen valtakunnan eniten myyty kirja (yli kolme miljoonaa kappaletta).  WSOYn julkaiseman Aniliini-kirjan lisäksi suomennettu on ainakin Atomia kohti, jonka julkaisija on ollut Pellervo.

Kirjalla on niin hyytävä tausta - ja samalla se on osa värien historiaa. Kuten Aniliini-kirjan takakansikin sanoo: ...tähän sanaan oli kätkeytyvä eräs Saksan suurimpia saavutuksia: saksalainen kemia, joka on tunnetusti kaikkien muiden maiden kemian yläpuolella. Konktekstiin liittyen teksti tuntuu propagandalta, mutta aikanaan se oli myös silkka totuus, neutraalista kulmastakin tutkiskeltuna. Vaikka ensimmäisen aniliinivärin keksikin englantilainen nuori William Perkin, aniliiniväriteollisuus keskittyi nopeasti Saksaan ja ensimmäiseen maailmansotaan mennessä suurin osa aniliiniväreistä koko maailmankaupassa tuli Saksasta - sillä painettiin USAn dollarit (missä tulikin kriisi, kun sota alkoi, värikauppa loppui, eikä seteleitä voitukaan yhtä-äkkiä painaa!) ja niillä värjättiin Suomen lippu (Suomen värit 1925, Coloria 6.12.08). Saksalaisesta väriaineteollisuudesta pongahtaneita yrityksiä ovat mm. BASF (Badische Aniline und Soda Fabrik) ja Bayer - väritehtaassa kehitettiin myös aspiriini. Saksalaisten väritehtaiden synkkään menneisyyteen kuuluu myös niiden valjastaminen natsi-Saksan tuotantokoneistoksi, mm. yksi merkittävimmistä väritehtaista, I.G. Farben, kehitti ja valmisti keskitysleirikaasut.

Natsien julmuudet olivat niin merkittäviä ja heijastuvat niin voimakkaasti nykypäiväänkin, että helposti unohtuu, ettei tilanne ollut sama aina. Saksalainenkaan aniliiniväriteollisuus ei ole tuottanut silkkaa pahaa, eikä aniliinivärien alkukehitykseen liittyvillä saksalaisilla kemisteillä ollut mitään tekemistä natsien kanssa. Saksassa väriteollisuus kehittyi alusta lähtien kiinteässä yhteydessä muun kemianteollisuuden kanssa, etenkin lääketeollisuuden kanssa ja siellä aniliinivärit valjastettiin tekstiilivärjäyksen lisäksi myös muuhun käyttöön. Saksalainen Robert Koch keksi käyttää tervaväriaineita värjätäkseen muuten näkymättömät mikrobit - ja tunnisti pernaruttoa, tuberkuloosia ja koleraa aiheuttavat bakteerit. Toinen saksalainen keksijä, Paul Ehrlich alkoi kokeilla tervaväriaineiden käyttämistä tiettyjen bakteerien tappamiseen. Ehrlichin seuraaja Gerhard Domagk huomasi punaisen väriaineen, prontosiilin streptokokkimikrobeja tappavan vaikutuksen. Saksalaisella väri- ja lääketeollisuudella oli huomattava merkitys kudosvärjäyksen (sekä aineiden että metodien) kehittymisessä, syöpähoidoissa ja monien epidemiatautien voittamisessa.

Pikaisesti vilkaisten Aniliini-kirjassa kerrotaan ainakin Rungesta (joka löysi kivihiilitervasta aniliinin, kinoliinin, fenolin ja steariinin ja lisäksi kehitti tavan tehdä steariinikynttilöitä); Hofmannista (jolla oli oma osansa keinotekoisen indigon kehityksessä ja jonka oppilas William Henry Perkin oli hänen opettaessaan Lontoossa), von Liebigistä (jonka tervavärin koostumuksen analysoinnit johtivat uusiin värikeksintöihin), Kekulésta - ja suuri osa kirjasta keskittyy lääkeaineiden ja mikroskopian kehitykseen ja mainitsee ainakin Kochin.

Kuitenkin, tämä tieto niskassa, on vaikea aloittaa kirjan lukemista. Miten tämän kirjan nyt saisi luettua aikansa lapsena?

Vihreä olut

Green Beer Brewery from Sean Patrick Flanery

17.3. on Irlannin kansallispäivä ja samana päivänä juhlitaan myös Irlannin kansallispyhimystä Pyhää Patrikia, tai kuten varsin maallistuneiden juhlien tuoksinnassa kuuluu: The day of St. Paddy. Pyhän Patrickin päivän vietto on hiljalleen rantautunut Suomeenkin - tai ainakin sen karnevalistiset sivuilmiöt. Päivään on aina kuulunut irlantilaisuuteen ja irlantilaiseen mytologiaan liitetyt menninkäiset, neliapilat ja vihreä väri. Coloria-blogissa olen aiemminkin kirjoittanut aiheesta: Pyhä Patrik vihreissään (17.3.2010) ja Vihreänä virtaa Chicago (17.3.2007)

Toisin kuin monet muut pyhimysten juhlapäivät, joiden juhliminen on muuttunut enemmän tai vähemmän hartaaksi veisuuksi, St. Paddyn juhlimiseen tuntuu liittyvän vuosi vuodelta kosteampi meininki. Viime vuosien uutuus on vihreä olut, joka virtaa solkenaan irkkupubeissa ympäri maailman juhlapäivänä, ja ainakin Irlannissa ja USAssa on muutama baari, jotka tarjoavat moista herkkua ympäri vuoden. Yllä näkyvässä videossa selitetään vihreän oluen valmistus asiaan kuuluvalla vakavuudella.

Reaalimaailmassa vihreä olut valmistetaan hieman yksinkertaisemmin. Huolimatta lukuisista huhuista erilaisista olueeseen livautettavista neliapilatiivisteistä, parantavista yrteistä ja muista ihmekasveista, suurin osa vihreästä oluesta valmistetaan reippaasti ja simppelisti lisäämällä vaaleahkoon olueeseen muutama tippa vihreää elintarvikeväriä, joko synteettistä sinistä tai vihreää keinotekoista väriainetta, synteettistä luonnollisen kaltaista lehtivihreää - tai muutamissa harvoissa tapauksissa väri saadaan ihan luonnollisista kasviuutteista. Sininen väri toimii keltaisissa oluissa värjääjänä itseasiassa paremmin kuin vihreä:sininen ei muuta luonnostaan keltaista olutta siniseksi, vaan muodostaa keltaisen kanssa yhdessä hienon, syvänvihreän värin, kun puolestaan vihreällä värilisäyksellä oluesta tulee helposti kellertävän vihreää. Sen sijaan syvemmän värisissä ja tummemmissa oluissa reilu ropaus vihreää elintarvikeväriä voi tuoda paremman smaragdinvihreän värin.

Elintarvikeväreihin lukeutuvaa lehtivihreää on käytetty väriaineena ainakin belgialaisessa Grass Bock -oluessa. Lehtivihreän (ja ylipäätään kasvivärien) aikaansaama vihreä ei ole läheskään niin läpitunkeva kuin täysin keinotekoinen väri, joten oluen vihreydestä voi päätellä paljon siitä, onko väri synteettinen vai kasvipohjainen. Lisäksi jotkut kasvioluina (mm. nokkosolut) mainostetut oluet eivät välttämättä saa väriään mukana olevasta kasvista, vaan väri lisätään erikseen juomaan, kuten missä tahansa muussakin värjättävässä juomassa.

Jos nyt joku intoutuu oluen värjäämiseen, niin muutama vinkki:
- Apteekista saa ostettua elintarvikevärejä - kannattaa lukea myös rajoitukset ja enimmäismäärät purkkien kyljistä varsinkin, jos on allerginen
- Nestemäiset elintarvikeväriaineet sekoittuvat helpommin kuin jauhemaiset
- Jos laitat väriaineen tuopin pohjalle, se sekoittuu, kun kaadat olutta päälle; voit lisätä värin myös olueeseen, mutta siinä tapauksessa varaudu sekoittamaan hieman
- Käytä vaaleaa olutta, tumma ei värjäydy niin helposti
- Älä vedä överiksi: jos väriaineiden käyttörajoitukset eivät huoleta, niin liiallinen väriaine värjää myös muun, kuten suun, nielun ja hampaat; luissa väri saattaa pysyä ihan hyvänkin aikaa, eikä välttämättä lähde pois kuin kulumalla

Luonnonväri - ekoväri?

Ilmainen yleisöluento Suomen käsityön museossa 24.3. klo 11-12.30

Luennoitsijat tekstiilitaiteilija Ulla Lapiolahti ja väri-intoilija Päivi Hintsanen (Coloria.net) pohtivat luonnonvärejä ja värjäämistä eri näkökulmista kahdessa puheenvuorossa.

Luonnonvärien historiaa - mistä värit tulevat?

Luennon ensimmäisessä osassa Päivi Hintsanen valottaa luonnonvärien ja värjäämisen historiaa. Luonnonväreillä puuhailu on parhaimmillaan toimiva symbioosi luonnon kanssa: värikasveja kerätessään oppii samalla tuntemaan luontoa ja arvostamaan sitä - yksittäinen värjääjä ei vahingoita harrastuksellaan luontoa ja itsevärjätyillä langoilla on aivan erilainen arvo kuin kaupasta ostetulla. Värejä on poimittu luonnosta koko ihmiskunnan olemassa olon ajan ja varmasti uusien värien löytäminen on aina ollut yhtä suuri ja ihastusta herättävä ihme. Värjääminen ei ole kuitenkaan aina ollut pelkkää ruusuntuoksuista värileikkiä, vaan aikansa totista teollisuutta. Egyptiläinen papyrus vuodelta 236 eaa kertoo näin: Värjäreillä on väsyneet silmät, he haisevat kalalle ja heidän kätensä työskentelevät hellittämättä. Värien valmistuksessa käytettyjen käyneiden kasvinosien ja mädäntyneen virtsan lemu ovat kaukana siitä ruusuisesta mielikuvasta, joka luonnollisuuteen ja ekologisuuteen usein liitetään. Onko luonnonvärien käyttö suuremmassa mittakaavassa oikeasti ollutkaan ekologista ja kannattaako siihen pyrkiäkään takaisin?

Luonnonvärit tänään - mihin värit menevät?

Luennon toisessa osassa Ulla Lapiolahti valottaa 2000 -luvun värinäkymiä. Lapiolahti tarkastelee luonnonvärien ekologisuuteen liittyviä kysymyksiä sekä kertoo värien käsityömäisistä ja teollisista käyttömahdollisuuksista. Tänä päivänä luonnonväreihin liittyy sekä tanakkaa tutkimusta että tuotekehitystyötä kuin myös tasaisesti kasvava harrastajien joukko. Sympaattiset luonnonvärit vastaavat moniin nykyihmisen tarpeisiin; luonnonläheisyyden kaipuuseen ja käsillä tekemisen tarpeeseen. Internetin ansiosta tietoa on saatavilla helposti ja sosiaalisen median viidakkorummut jakavat innostavia kokemuksia blogien kautta. Ekotrendikkyyden lisäksi luonnonväriteemat sivuavat luontevasti myös slow life-, slow textiles- ja DIY-ilmiöitä.
Onko luonnonväreillä siis tulevaisuutta? Ja jos on, niin millainen?

Luennoitsijat

Päivi Hintsanen ja Ulla Lapiolahti ovat toteuttaneet yhdessä ja erikseen useita muotoiluun, taiteeseen ja koulutukseen liittyviä projekteja, joissa ympäristömyötäisyys sekä väriteemat ovat olleet vahvasti mukana.

Päivi Hintsanen on web designer sekä kuva- ja mediataiteilija, jolle värit ovat elämäntyö. Hintsanen on luonut yli 5000 sivua sisältävän suomenkielisen värisivusto Colorian (www.coloria.net) sekä väridokumentteja arkistoivan Coloriasto-sivuston (www.coloriasto.net), jotka yhdessä muodostavat maailman suurimman väriaiheisen verkkopalvelun.

Ulla Lapiolahti on tekstiilialan sekatyöläinen; tekemiset liittyvät taiteeseen, muotoiluun ja koulutukseen. Hän puuhaa värien parissa päivittäin joko kuosisuunnittelijana Studio Kelkka -ryhmässä, värjärinä kotikeittiössä tai ohjatessaan opiskelijaryhmiä. Lapiolahti on tehnyt pitkään pioneerityötä luonnonvärien sekä kestävän kehityksen asioiden parissa mm. valtakunnallisessa luonnonväreihin liittyvässä tuotekehitysprojektissa sekä toiminut luennoitsijana väriteemaisissa kansainvälisissä seminaareissa ja tapahtumissa.

Luennon järjestävät Suomen käsityön museo ja Jyväskylän kansalaisopisto. Luento liittyy Hintsasen ja Lapiolahden SULOisia värejä -projektiin, joka on valittu ympäristömyöteisenä tekona mukaan parhaillaan Suomen käsityön museossa esillä olevaan NowHere Finland -näyttelyyn. SULOisia värejä -projektin päätavoitteena on herättää kuluttamiseen liittyviä ajatuksia ja myötävaikuttaa muotoilun, käsityön sekä taiteen keinoin ympäristömyötäisemmän asennemuutoksen aikaansaamiseen. Projektiin liittyy roskisvärjäämisen yhteisöllinen koekeittiöblogi, joka löytyy osoitteesta http://suloisiavareja.wordpress.com

Jaa tapahtumasta tietoa FB:ssä: https://www.facebook.com/events/122030554588361/

LUENNOLLE ON VAPAA PÄÄSY!