13.7.09

Rakosta tuubiin

Merkittävin muutos värien vähittäismyynnissä nähtiin 1700-luvulla. Kun aiemmin taiteilijat olivat jauhaneet itse pigmenttinsä ja sekoittaneet omat värinsä, nyt kauppoihin alkoi enenemässä määrin tulla valmiiksi jauhettuja pigmenttejä, valmiita väriseoksia ja värikokoelmia. Värien sekoittaminen oli vielä jonkin aikaa aiemmin ollut tarkoin varjeltu ammattisalaisuus, mutta taidekoulujen yleistyessä tietous ei enää kulkenut salaisuutena mestarilta oppipojalle vaan olikin vapaasti saatavissa. Valmiiden väriaineiden yleistymiseen vaikutti myös harrastusmaalailun yleistyminen: amatöörimaalarit alkoivat yleistyä hieman varakkaamman kansanosan keskuudessa ja maalailusta tuli sivistävä ajanviete. Englannissa tälle värejä valmistavalle ja myyvälle ammattikunnalle syntyi oma nimityksensä: colourmen.


Värimiehiä alkoi ilmaantua Lontoon kaduille 1700-luvun alkupuoliskolla, vaikkakin esimerkiksi valmiiksi sekoitettuja öljyvärejä myytiin eläimen rakoista tehdyissä "säilytysastioissa" jo edellisellä vuosisadalla. Säilytys olikin suuri dilemma varsinkin öljyvärien kohdalla: taiteilijat olivat pitkään sekoittaneet vain tarvittavan määrän väriä ja mahdollisesti säilöneet ylimääräisen sian rakkoon, jossa se oli säilynyt vähän aikaa - ei kuitenkaan kauan. Varhaisimmat värikauppiaat tekivätkin maaleja pieniä määriä rakkoihin, joihin niiden käyttäjät tekivät tarvittaessa luupiikillä reiän ja pusersivat värin ulos. Rakkomaalit olivat tunnetusti suttuisia käyttää ja tarinoiden mukaan saattoivat räjähdellä myös itsekseen; rakkoja piti käsitellä hyvin varovasti.
Muistuttaisin M. Etienneä siitä, että hän lupasi laittaa minulle sivuun muutamia rakkoja juuri valmistamaansa preussinruskeaa. Mutta haluaisin vain yhden kerrallaan, jotteivat ne purskahtaisi ulos.
- Eugène Delacroix, 1854 (vapaa suomennos)

Vesivärit olivat hieman helpompia, sillä ne voitiin myydä paakkuina ja kakkuina. Vesivärien myynnissä tapahtui huomattava edistys, kun William Reeves keksi vuonna 1766 myydä vesivärinappeja, joihin oli sekoitettu hunajaa, mikä esti värin halkeilun.


Kuva: John Goffe Rand (1801-1873), United States Patent No. 2,252, September 11, 1841, "Improvement in the Construction of Vessels or Apparatus for Preserving Paint," 2 pages, 29 x 19.5 c.m. and 28.5 x 20 c.m. Smithsonian's Archives of American Art

James Hams kehitteli metallisen tuubin vuonna 1822, jonka ruuvipäätä puristamalla väri saatiin ulos toisesta päästä. Ensimmäisissäkin tuubeissa värit säilyivät ja tulivat ulos siististi, mutta niiden hinta oli niin korkea, että niiden markkinat olivat rajalliset, eivätkä taiteilijat vastaanottaneet tuoretta ideaa kovinkaan nopeasti. The Winsor & Newton patentoi oman lasisen värituubinsa 1840, mutta varsinainen läpimurto kävi seuraavana vuonna, kun amerikkalainen muotokuvamaalari John Goffe Rand patentoi ensimmäisen puristettavan tuubin. Randin tuubissa väri säilyi ennennäkemättömän hyvin ja tuubia saatettiin avata ja sulkea useita kertoja. Ranskalainen Lefranc (myöhemmin Lefranc & Bourgeois) paransi keksintöä kahdeksantoista vuotta myöhemmin versiolla, jossa oli ruuvattava korkki.

Tällaisella pienellä tuubimaisella keksinnöllä oli suuri vaikutus maalaustaiteen historiassa: ne olivat yksi syy siihen, ettei taiteilijoiden enää tarvinnut ähöttää ateljeissaan maalin luona, vaan he saattoivat ottaa maalin mukaansa ulos ja maalata missä vain.

2 kommenttia:

pääpä kirjoitti...

:tapu: Mielenkiintoista, ansiokas postaus tämä! Hienoa.

Päivi kirjoitti...

Kiitos kiitos kehuista. Niiden voimalla jaksaa kirjoitella lisääkin. Vaikka huviahan tämä muutenkin pääosin on :D