Tavernierin alkuperäinen luonnos timantista.
Blue Hope on maailman suurin sininen timantti (45.52 karaattia), joka on esillä Smithsonian-instituutissa USAssa. Timantin tarinaan liittyy useita käänteitä ja kertomuksia - ja monia eri versioita. Alkujaan 112-karaattinen timantti löydettiin Golcondasta, Intiasta, josta se vietiin Ranskaan 1668. Timantin haltija, Jean-Baptiste Tavernier, myi timantin Ludvig XIV:lle, joka leikkautti sen sydämenmuotoiseksi 67 karaatin "kruunun siniseksi timantiksi". Timantti periytyi kruunun mukana ranskalaisille kuninkaille ja Ranskan vallankumouksen pyörteissä, 1792, silloisten omistajien Ludvig XVI:n ja Marie Antoinetten lojuessa vankeudessa, kivi varastettiin muiden kruununjalokivien kera. Osa kruununjalokivistä saatiin takaisin, mutta ei Hope-timanttia. Guillot-niminen kadetti kuljetti timantin Englantiin ja lopulta luovutti timantin rahapulassa Lancry de la Loyellelle.
Vuonna 1812 John Françillion kuvasi syvän sinisen n. 44 karaattisen timantin, joka oli lontoolaisen timanttikauppias Daniel Eliasonin hallussa; samalta vuodelta löytyy Eliasonin allekirjoittama myyntikatalogi. Kiven arvellaan päätyneen kuningas Yrjö IV:n haltuun, jonka kuoleman jälkeen 1830 kivi myytiin yksityisesti eteenpäin velkojen maksamiseksi (kuninkaallisissa arkistoissa ei ole merkintää timantista). Nimensä Hope-timantti sai, kun se päätyi tuntematonta tietä englantilaisen pankkiirin, Henry Hopen haltuun. Hopen kuoleman jälkeen 1839 timantti siirtyi suvussa eteenpäin, kunnes 1901 lordi Francis Pelham Clinton Hope myi sen velkojensa maksamiseksi. Lontoolaisen välittäjän, Adolf Weilin kautta kivi päätyi New Yorkiin Simon Frankelille (Joseph Frankel and Sons) vuonna 1908 - samana vuonna, kun Times julkaisi artikkelin sinisen timantin kirouksesta. Frankel myi timantin rahapulassa edelleen Selim Habibille (jalokivikauppias, joka on useissa tarinoissa sekoitettu Turkin sulttaaniin). Myös Habib oli rahapulassa ja myi kiven C.H. Rosenaulle, jolta Pierre Cartier osti kiven vielä samana vuonna. Amerikkaan timantti päätyi, kun varakas seurapiirinainen Evalyn Walsh McLean osti sen 1911. McLeanin kuoleman jälkeen 1947 newyorkilainen jalokivikauppias Harry Winston osti hänen jalokivensä ja lahjoitti yksitoista vuotta myöhemmin Hope-timantin Smithsonian instituutille.
Hope-timantti on esillä Smithsonianin kansallisessa luonnonhistorian museossa. Se on maailman suurin sininen timantti, 45.52 karaattia. Kuva: Chip Clark/Smithsonian Institution
Timantin sanotaan tuovan omistajalleen epäonnea. Kerrotaan, että timantti on kirottu, koska tarinan mukaan varas vei timantin hindujumalatar Sitan patsaasta. Legendan mukaan kirous lankeaa kaikkien päälle, jotka varastettuun jalokiveen koskevat.
Tavernierin kerrotaan - tarinasta riippuen - kuolleen joko villikoirien raatelemana, kun hän oli palannut Intiaan myytyään timantin kuninkaalle, tai kuumeeseen hyvin pian kaupan jälkeen (tosiasiassa hän kuoli Moskovassa 84-vuotiaana vuonna 1689). Ranskan kuningashuoneessa kuolema korjasi satoa ketterästi. Ludvig XIV eli 77-vuotiaaksi, mutta menetti kaikki lailliset perillisensä yhtä poikaa lukuunottamatta; ainoa poika kuoli ennen isäänsä ja hänen jälkeläisistään kuoli kaksi. Henkiinjääneestä tuli kuningas Ludvig XV, joka kuoli 64-vuotiaana Ranskan epäsuosituimpana kuninkaana. Ludvig XV:nkin perillinen kuoli. Valtaistuimelle nousi Ludvig XVI. Hänen ja Marie Antoinetten sekä muiden Ranskan kuninkaallisten kylmä kohtalo giljotiinissa lienee kuningashuoneen kuolemanaalloista tunnetuin. Kurja onni kiusasi myös kuningashuoneen ympärillä pyöriviä: kuningas Ludvig XIV antoi kiven ensin markiisitar de Montespanille, joka joutui hovin epäsuosioon ja myöhemmin mustetööri d'Artagnan pidätti valtiontalouden yli-intendentin Nicolas Fouquetin, joka istui lopun elämänsä vankilassa lainattuaan timanttia (tosiasiassa kuningas pidätytti Fouquetin valtion varojen väärinkäytöstä: mieshän asui ja eleli laveammin kuin kuningas itse). Myös kiven varastanut Guillot joutui vankilaan.
Evalyn Walsh McLean Hope-timantti kaulassaan
Henry Philip Hopen elämästä ei ole paljon tietoa, mutta kirouksen syyksi on laitettu, että ilmeisesti hän menetti ainoan poikansa. Hopen suvun kerrotaan timantin ansiosta syöksyneen äärettömästä rikkaudesta suureen köyhyyteen: muutamaa sukupolvea myöhemmin lordi Francis Hope teki vararikon. Hänen amerikkalainen näyttelijävaimonsa May Yohe karkasi toisen miehen kanssa. May Yohella tuntui olevan timantista pakkomielle: hän piti korun jäljennöstä kaulassaan, taivutteli kolmannen aviomiehensä kuvaamaan elokuvasarjan timantista ja myöhemmin palkkasi Henry Leyford Gatesin kirjoittamaan kanssaan sinisestä timantista kertovan elokuvan. Kertoman mukaan May Yohe myös kirjoitti silloiselle timantin omistajalle Evalyn Walsh McLeanille timantin tuottamasta epäonnesta. Evalyn Walsh McLean ei moisesta välittänyt, vaan piti sinistä timanttia kaulassaan lähes aina onnenkivenä. McLean eli itse 60-vuotiaaksi, mutta hänen poikansa kuoli auto-onnettomuudessa 9-vuotiaana, tyttärensä kuoli unilääkkeiden yliannostukseen 25-vuotiaana ja miehensä kuoli mielisairaalassa (12 vuotta parin eron jälkeen; karattuaan ensin toisen naisen kanssa).
Sinisen timantin kirouksen syyksi on laitettu jalokivikauppias Simon Frankelin laman aikana kärsimät suuret rahalliset tappiot ja jalokivikauppias Harry Winstonin sydänkohtauskuolemakin. Laman aikaiset tappiot eivät kuitenkaan liene yllätys kellekään, eikä 82-vuotiaan miehen kuolema sydänongelmiinkaan liene valtava mysteeri.
Timantti kulki useiden käsien läpi, eikä kaikista omistajista ole varmaa tietoa. Timantin tarinaan on eri lähteissä lisätty väliin uusia omistajia ja myös mm. May Yohen elokuvilla sekä Evalyn Walsh McLeanin sepitteillä (hänen mukaansa timantti oli kuulunut myös Katariina suurelle) oli oma osansa huhujen suhteen. Kuvitteellisia tai vähintään varmentamattomia timantin kirouksen uhreja on pilvin pimein: Timanttikauppias Francis Beaulieun kerrotaan myyneen timantin Daniel Eliasonille ja näännyttäneen tämän jälkeen itsensä nälkään. Huhujen mukaan hollantilainen timantinleikkaaja Wilhelm Fals leikkasi timantin nykyiseen muotoonsa ja myöhemmin hänen oma poikansa Hendrick varasti timantin häneltä. Toisen tarinan mukaan Fals kuoli suruun poikansa varkauden jälkeen ja toisen tarinan mukaan hänen poikansa murhasi hänet timanttivarkauden yhteydessä; pojan itsensä kerrotaan tehneen itsemurhan. Newyorkilaisen timanttikauppiaan Simon Frankelilta timantti kulkeutui Jacques Colot'lle, joka tappoi itsensä (1904). Colot'ilta timantti siirtyi venäläiselle prinssille Ivan Kanitowskille, joka antoi sen rakastajattarensa, Folies Bergeren näyttelijättären Lorens Laduen käyttöön. Myöhemmin prinssi murhasi rakastajattarensa mustasukkaisuuskohtauksen vallassa. Sittemmin Iván Kanitowski itse kuoli vallankumouksessa. Kreikkalainen timanttikauppias/pörssivälittäjä Simon Montharides/Montarides/Maoncharides kuoli perheineen auto-onnettomuudessa. Timantin lyhyen aikaa omistanut persialainen timanttikauppias Habib Bey kuoli ranskalaisen höyrylaivan upotessa 1909. Turkin sulttaani Abdul-Hamid II osti timantin suureen hintaan ja kuoli armeijan vallankaappauksessa pari kuukautta sen jälkeen, kun oli saanut timantin (1909). Ennen kuolemaansa Abdul-Hamid II ehti vangita ja kiduttaa palvelijansa Abu Sabirin, joka oli kiillottanut jalokiven. Sulttaanin suosikkijalkavaimo Zubayda piti timanttia ja löytyi myöhemmin murhattuna ja turkkilainen väkijoukko hirtti sulttaanin timantinvartija Kulub Beyn. Sulttaanin varainhoitaja Jehver Agha yritti viedä timantin ja hirtettiin siitä hyvästä. Postimies James Todd, joka kuljetti timantin Smithsonian-instituuttiin menetti jalkansa rekkaonnettomuudessa, vahingoitti päänsä auto-onnettomuudessa ja myöhemmin hänen kotinsa paloi. ...Lisää näitä onnettomia kohtaloita löytyy netistä pilvin pimein.
Hope-timantin punainen fosforisenssi. Kuva: John Nels Hatelberg
Timantin kiehtova taru ei ole suinkaan tullut vielä päätepysäkilleen: tammikuun alussa julkaistiin uusi tutkimus, joka valaisee yleensä yleisölle näkymättömissä olevaa puolta. Smithsonian-instituutin Luonnontieteen keskusmuseon jalokivikokoelman kuraattori ja mineralogi Jeffrey Postin johtamassa tutkimuksessa keskityttiin sinisten luonnontimanttien fosforenssiin, joka tulee esille, kun timantit altistetaan ultraviolettivalolle. Tutkimuksessa huomattiin, että keinotekoisesti valmistetut siniset timantit antavat aivan erilaisen fosforenssispektrin kuin siniset luonnontimantit. Fosforenssin värien intensiivisyydestä sekä kestosta voidaan siis tunnistaa luonnontimantit keinotekoisista sekä yksittäiset siniset timantit toisistaan - kuin sormenjäljistä.
Tutkijat mittasivat Hope-timantin sekä 66 muun sinisen timantin fosforisenssispektrin ja huomasivat, että lähes kaikki siniset timantit luovat sinistä ja punaista valoa sisältävää fosforisenssia. Suurimmaksi osaksi sinisten timanttien fluoresenssi on sinivoittoista, mutta Hope-timantti hohkaa ultraviolettivalossa punaisena.
The Hope Diamond, Encyclopedia Smithsonian
New Research at the Smithsonian’s National Museum of Natural History Reveals Insight into Hope Diamond’s Fiery Red Glow, Smithsonian Press Release, Washington, DC, 7.1.2008
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti