Coloriaan tuli jo jonkin aikaa sitten kysymys: miksi vinyylilevyt ovat mustia?
Vuosi pari takaperin kuuntelin BBC6:lta ohjelmaa, jossa joku kuuntelija kysyi saman kysymyksen. Tein ohimennen satunnaisia muistiinpanoja vastauksesta, mutta harmittaa, kun oikeasti tuli kuunneltua vain puolikorvalla, enkä tuolloin ehtinyt kaivella asiasta enempää tietoa. Kysymys on nimittäin askarruttanut itseänikin. Muistan sen hetken, kun 80-luvun hurjina nuoruusvuosina sai ensi kertaa käsiinsä kuvioituja ja erivärisiä levyjä, niitä osti, vaikka musiikki ei välttämättä niin hyvää ollutkaan. Curen Disintegration -kuvalevy on hyllyssä katsomista varten, kuuntelua varten on musta vinyyli (en muista, olenko sitä päivittänyt jo cd:ksi; bittivirtana kyllä löytyy).
Se, missä vaiheessa levyjen värjääminen on alkanut, on itselleni vielä vähän epäselvää. Kyllähän nuo varhaiset levytkin mustilta vaikuttavat.
Ensimmäisten äänitallenteet myytiin 1880-luvulta lähtien mm. kartion muotoisina, kunnes vuonna 1894 (1887?) Emile Berliner toi myyntiin uuden Gramophone-laitteen ja alkoi valmistaa äänilevyjä littanana uralevynä. Mikäli oikein ymmärsin R.G.Bruce Mitchellin erinomaisen artikkelin History & Development of the Vinyl LP Record (plastiquarian,.11 - 1993), Berlinerin ensimmäiset levyt valmistettiin peittämällä lasilevy hiilipitoisella lamppumustalla maalilla, johon ääriura kaiverrettiin. Sen jälkeen ura kiinnitettiin sellakalla ja kaiverrettiin metalliin; myöhemmin hän esitteli metallisen negatiivimuotin, jolla voitiin valmistaa positiivisia levyjä. Ensimmäisten levyjen materiaali ei ollut mitenkään vakiintunut vaan levyjä valmistettiin useasta eri aineesta lasi, metalli ja kova muovi mukaan lukien. Vuonna 1897 mm. sellakkaa ja vahaa sekä täyteaineita sisältävä hauras aine alkoi vakiinnuttaa asemaansa. Kestävämpiä - yleensä selluloidista valmistettuja - levyjä alettiin valmistaa jo vuonna 1904, mutta ne kärsivät suuresta kohinasta, joten sellakkalevyt pysyivät yleisinä 1950-luvulle saakka. Kun 1930- tai 1940-luvulla sellakkalevyille piti löytää korvaaja raaka-aineiden saannin hankaluuden vuoksi, käyttötarkoitukseen valjastettiin jo aiemmin keksitty vinyyli (PVC). Saksassa ja USAssa vinyylipolymeerit esiteltiin 1920-luvulla ja toisen maailmansodan aikana vinyylilevyjä käytettiin militaarisiin tarkoituksiin. Tuolloisilla vinyylilevyillä oli kuitenkin kaikenlaisia lastentautiongelmia, mutta 1940-luvun loppua lähestyttäessä alkoi löytyä parempia yhdisteitä, jotka sekä toistivat ääntä että kestivät soittamista. Ensimmäinen vinyyli-LP valmistettiin USAssa kesäkuussa 1948.
Vinyylilevy sisältää noin 97% polymeeriä, hiilimustaa, lämmön stabilisoijia ja hyvin pieniä määriä erilaisia liukastusaineita. Vinyylilevyjen läpinäkyvä PVC värjätään mustaksi hiilimustalla, joka samalla vahvistaa levyä ja muuttaa sen värin peittäväksi. Useissa lähteissä mainitaan, että hiilipitoisuus poistaa myös levyn sähköisyyttä: muun väriset levyt, jotka eivät sisällä hiiltä, ovat huomattavasti sähköisempiä. Viime syksynä erilaisilla keskustelupalstoilla ja blogeissa alettiin tosin puhua siitä, kuinka vinyylin värjäämiseen käytetty hiili sisältää pieniä metallihiukkasia, jotka vaikuttavat levyn magnetisoitumiseen ja huonontavat siten äänenlaatua. Asia nousi esiin lähinnä blogeilla, joissa puhuttiin Classic Recordsin uusista, kirkkaista Classic Clarity -levyistä, joista hiili on jätetty pois. Mm. Stereophilen Fred Kaplan Blog kertoo, että kirkas levy kuulostaa huomattavasti paremmalle.
Sellakkalevyjen kierrätys oli levymusiikin alkuaikoina arkipäivää, mutta myös vinyylilevyjä on kierrätetty: käytetyt (tai myymättä jääneet ja käyttämättömät) levyt on sulatettu uudelleen käyttöön. Usein etenkin halvasti uusiovalmistetuilla levyillä on enemmän taustakohinaa ja koska hiiltä ei valmistusvaiheessa lisätä, ne ovat usein väriltään sinertäviä tai mutaisen tummanruskeita.
Bonuksena vähän "sinisestä levystä": Vielä lähes 20-vuotta äänilevyn esittelemisen jälkeenkään sen asema ei ollut muotona täysin vakiintunut - osaksi siksi, koska patentti esti muita valmistajia käyttämästä samaa mallia. Edison esitteli sylinterinmuotoisen Blue Amberol -tallennusvälineensä, joka kykeni tallentamaan peräti 4 minuuttia, mutta muoto kaatui tuotanto-ongelmiin. Kuusi vuotta myöhemmin littanan levyn patentti raukesi, levyjä alettiin tuottamaan suurella mittakaavalla ja viimeistään seuraavalla vuosikymmenellä muun muotoisten tallenteiden aika oli ohi.
Ja vielä muista värillisistä levyistä: helmikuussa jo aiemmin mainitsemani BBC6:n Steve Lamacq järjesti ohjelmassaan värillisen vinyylin viikon. Ohjelman kuuntelijat lähettivät ohjelman nettisivuille kuvia värillisistä seiskatuumaisistaan. Galleria on edelleen nähtävissä osoitteessa www.bbc.co.uk/
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti