The Economist -lehden artikkeli vajaan kuukauden takaa (Psychologists are learning more about how colour builds language and language builds colour The Economist 18.1.2007) nostaa esiin jälleen värisanojen kehityksen. On useita kieliä, joissa siniselle ja vihreälle ei ole eri sanaa, vaan yksi sana, joka kuvaa näitä molempia. Walesin kielessä sana gwyrdd tarkoittaa vihreää, mutta on olemassa myös sana glas, joka periaatteessa käännetään siniseksi, mutta käytännössä voi sisältää kaikki vihreät värit. Japanissa kevään ensi lehdet ja liikenne valon vihreä ovat puheessa sinisiä. Monissa kielissä ruoho ja taivas väritetään samalla värillä.
Syytä erillisen sinisen ja vihreän värisanan puuttumiseen on tutkittu useita vuosia. On mm. arveltu, että lähellä päiväntasaajaa tai korkeita vuoria sijaitsevissa yhteisöissä syynä olisi noissa paikoissa vahvempi ultraviolettisäteily, joka mm. aiheuttaa silmän linssin voimakasta kellastumista. Kellastumisen myötä silmä ei erota niin helposti lyhyitä aallonpituuksia (siniset ja vihreät). Joskus esitettiin arvioita myös siitä, kykenivätkö antiikin ajan ihmiset lainkaan erottamaan sinisiä värisävyjä, koska niistä ei ole juurikaan mainintaa antiikin ajan kirjallisuudessa. Useillakin kirjallisuuden keskustelupalstoilla jauhetaan edelleen sitä samaa kysymykstä: Miksi Homeros kuvasi meren viininväriseksi eikä vihreäksi tai siniseksi? Osa on edelleen sitä mieltä, ettei Homeros tiennyt meren väriä; osa sitä mieltä, että hän kuvaa meren sellaisena tummana kuin on sen nähnyt; osa epäilee tekstin käännöstä ja osa ei varmaan tiedä, miksi on edes asiasta keskustelemassa.
Tutkijatkin ovat jakautuneet useampaan leiriin. Jotkut uskovat, että ihmisillä on sisäsyntyinen vaisto siitä, kuinka värisävyt jaotellaan; että aivot on ennakkoon ohjelmoitu poimimaan tietyt värit, millä tahansa kielellä ajatellaankaan. Toiset puolestaan uskovat, että spektrin voi jakaa osasiin miten tahansa matkan varrelta ja kulttuurista syntyy tapa, jolla se pätkitään yksittäisiksi väreiksi.
Välillä tulee mieleen, että kahlataankohan tässä turhaan kainaloita myöten? Tuntuu, että melkein kaikkien värisanatutkimusten vertauspohjana on jokin länsimaisista "kehittyneistä" valtakielistä. Tottahan se onkin, että valtakielillä on ollut valtaisa vaikutus muihin puhuttaviin kieliin: ei meilläkään olisi oranssia tai pinkkiä ilman sanalainoja. Hassulta kuitenkin tuntuu, että jotenkin tutkimuksista (tai ainakin tutkimuksista kirjoitetuissa artikkeleissa) tuntuu paistavan läpi se, että erilaista värien ryhmittämistapaa pidetään jotenkin vajaana tai rikkinäisenä. Välillä tuntuu myös, että jokaista pikku historian vilahdusta käännellään ja tutkitaan niin tarkkaan, että huokoset nähdään, muttei enää kokonaisuutta. Miksei Homeroksella olisi voinut olla taiteilijan vapautta kirjoittaa vaikka oranssista merestä, jos sikseen tulee? (Oranssi ei kylläkään ajatuksena luo niin voimakasta mielikuvaa kuin viininvärinen...)
Miksei kukaan pidä kummallisena sitä, että punaisen ja valkoisen sekoitus, vaaleanpunainen, on useimpien mielestä oma sävynsä ja sille on suurimmissa kielissä oma sanansakin. Englanninkielen pink on vaikuttanut moniin kieliin - mm. suomenkielen pinkkiin - mutta ihkasuomalainen vaaleanpunainenkin on selvästi itsenäinen sanansa. Sen sijaan sinisen ja valkoisen sekoitus, vaaleansininen, on monissa kielissä - ja myös useimmille suomalaisille - vain yksi sinisen sävy. Joissakin kielissä (joskaan ei englannissa) myös sille on oma sanansa, mm. venäjässä on tummansininen ja vaaleansininen ovat omia sanojaan. Unkarinkielessä on kaksi pääpunaista. (Korjatkaa, jos olen väärässä.) Esimerkkejä on varmasti enemmänkin.
Mitä - johtuuko vastaavien värisanojen puuttuminen englanninkielestä tai suomenkielestä siitä, että sijaitsemme liian lähellä otsoniaukkoa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti